Lastenpsykiatri paljastaa kolme asiaa, jotka pännivät suomalaisessa kasvatuskeskustelussa.

Miten saan oman pinnani venymään niin, että voin olla hermostumatta lapseeni? Mitä lapsille pitäisi puhua vanhempien riidoista?

Esimerkiksi tällaisiin lukijoiden kysymyksiin lastenpsykiatri, dosentti Jari Sinkkonen on päässyt vastamaan Meidän perhe -lehdessä. Lukijakysymykset vastauksineen ovat osa tuoretta Pulassa lapsen kanssa -kirjaa.

– Kysymyksistä huomaa, miten valtavasti vanhemmat kaipaavat vahvistusta sille, että toimivat oikein. Se on oikeastaan vähän hassuakin, Sinkkonen sanoo.

– Onko niin, että lasta ei arjessa ehditä nähdä riittävästi päivän mittaan ja siksi kaivataan varmistusta, että lapsi voi hyvin? Toisaalta ajattelen, että mikä ettei, annetaan vahvistusta.

Kysy lapselta

Suomalaisvanhemmat hakevat hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja. Asiantuntijalta kysytään, onko kaikki pilalla, jos lapseni menee 1-vuotiaana päiväkotiin, tai kuinka monta tuntia tai päivää 3-vuotias voi olla vanhemmasta erossa? Tämä harmittaa Sinkkosta.

– Ihmisten pitäisi istua ensin miettimään, ja sitten kuulostelemaan suoraan lapselta, mistä on kyse, jos lapsi on siipi maassa. Jos vain seurataan yleisiä neuvoja, lapsen ainutlaatuisuus jää huomaamatta.

Täydellinen ei tarvitse olla.

– Näin ei onneksi ole, että jos tässä teet väärin, lapsesi tarvitsee heti viisi vuotta ammattiterapiaa, Sinkkonen kärjistää.

Pari muutakin asiaa häntä harmittaa – tai pännii, kuten lastenpsykiatri sanoo. Yksi on se, miten riitaisiksi erotilanteet ovat muuttuneet. Lapsista saatetaan käydä hyvinkin kimurantteja huoltajuuskiistoja.

Toinen on sukupuolineutraalissa kasvatuksessa joskus esiintyvä ajatus siitä, että sukupuolen voi häivyttää.

– Se on minulle kovin vieras ajatus. On eri asia olla ohjaamatta lasta stereotypiaan kuin kieltää sukupuoli kokonaan. Sukupuoli on mielestäni perusoikeus.

Sinkkonen kertoo esimerkiksi, että hänenkin omat tyttärensä ovat tykänneet pienenä ilmaan nakkelusta ja fyysisistä leikeistä, mutta pojan tarve riepotteluun, painiin ja leikkinahisteluun on silti erilainen.

Eroon liiasta ankaruudesta

Suurin suomalaisvanhemmissa tapahtunut muutos on kuitenkin positiivinen: se, kuinka moni ylipäätään miettii kasvatusta lapsen näkökulmasta.

– Käydään valtaisaa keskustelua lapsen tarpeista. Pohdinnoissa on paljon tarpeellista ja asiallista.

Sinkkonen arvioi, että taustalla painaa se, että moni vanhemmista on itse kokenut lapsena ankaraa kasvatusta. Nyt vanhemmille saattaa joutua teroittamaan, että lapsi kaipaa myös rajoja.

Olen tuolla kulkiessani sellainen lapsitutka, seuraan ja tarkkailen lapsia, ja näen paljon tosi kivoja muksuja.

Lopulta: onko niin, että me nykyvanhemmat olemme pulassa lasten kanssa?

– Ei, lastenpsykiatri vastaa.

– Kysyjät kokevat olevansa pulassa, mutta ei se niin ole. Olen tuolla kulkiessani sellainen lapsitutka, seuraan ja tarkkailen lapsia, ja näen paljon tosi kivoja muksuja. Jo hyvin pienestä ihmisestä näkee olemuksesta ja eleistä, että hänellä on kaikki hyvin.

– Lukijakysymyksissä olen saanut aika monelle vastata, että olet jo aivan oikeilla jäljillä.

Jari Sinkkonen ja Laura Korhonen: Pulassa lapsen kanssa, Duodecim 2015.

Tule kuuntelemaan Jari Sinkkosen luentoa! Lastenpsykiatri luennoi varhaisesta vuorovaikutuksesta Rakkaudesta vauvaan -tapahtumassa Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä, 26.11.2015 kello 9.30–12. Lue lisää tapahtuman Facebook-sivulta.

Sinkkosen sohvalla -videosarja Vauva.fi:ssä, uusi jakso keskiviikkoisin

Sinkkonen vastaa -palstan jutut Vauva.fi:ssä

Moni lapsi aloittaa koulun niin, ettei vielä ensimmäisinä viikkoina tiedä omaa luokkaansa tai opettajaansa. Selvitimme, mitä avoin alku käytännössä tarkoittaa.

Haagan peruskoulussa Helsingissä on tänä syksynä kolme ensimmäistä luokkaa – mutta ei ihan vielä. Ekat kouluviikot lapset viettävät värikoodatuissa viiden oppilaan pienryhmissä ja niiden erilaisissa yhdistelmissä, ja varsinainen luokkajako tehdään vasta näiden kokemusten jälkeen.

Sama käytäntö on nykyään monissa muissakin kouluissa eri kunnissa. Vanhempia se voi hämmentää: Mistä kummasta on kyse? Miten lasta voi valmistaa koulun alkuun, jos ei edes tiedä opettajaa tai luokkatovereita?

Haagassa niin sanottu avoin alku on käytössä neljättä kertaa, ja rehtori Matti Koivusalon mukaan käytännöstä on ollut vain hyviä kokemuksia.

– Tämä on ollut hyvä systeemi, yksiselitteisesti. Kenenkään mieleen ei ole tullut näinä vuosina edes ehdottaa, että palaisimme takaisin entiseen.

Tätä avoin alku tarkoittaa

Avoimen alun aikana kaikki ekaluokkalaiset ovat koulussa kello 9–12. Heitä opettaa kolme luokanopettajaa ja kolme erityisopettajaa, ja oppilasryhmistä kokeillaan erilaisia yhdistelmiä niin, että jokainen pienryhmä käy opetuksessa jokaisen opettajan luona. Iltapäivisin opettajat kokoontuvat keskustelemaan päivän kulusta ja tekemistään havainnoista. Näin menee kaksi ja puoli viikkoa.

Tavoitteena on löytää ryhmiä, joissa lasten sosiaaliset suhteet toimivat mahdollisimman hyvin.

– Pikkuhiljaa alkaa näkyä esimerkiksi sellaista, että vaikka Jani-Petterin ja Ilpon ei kannata olla samalla luokalla. Siinä huomataan myös se, ketkä oppilaat selvästi hyötyvät siitä, että kaveri on samassa ryhmässä ja ketkä mahdollisesti tarvitsevat erityistä tukea.

Ensimmäisten viikkojen aikana saatu näkemys kertoo lapsesta koululaisena paljon enemmän kuin se arvio, mikä esiopetuksessa hänestä on annettu, Koivusalo sanoo.

Tavoitteena on mahdollisimman tasapuoliset ja tasapainoiset luokat.

Erotellaanko tässä sitten oppilaat toisistaan osaamisen mukaan? No ei. Luokkajaossa katsotaan lasten taitoja ja kaverisuhteita niin, että luokista tulee mahdollisimman tasapuoliset, tasapainoiset ja ryhminä toimivat. Myös tiettyä kaveria saa edelleen toivoa samalle luokalle, ja toiveet otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon.

– Ei ole kenenkään etu, että lapsia jaettaisiin osaamisen mukaan. Se olisi ryhmän toiminnan ja opettajan jaksamisen kannalta ihan älytön idea. Enemmän tukea tarvitsevat jaetaan eri luokille, jotta he saavat tarvitsemansa avun, Koivusalo sanoo.

Lasten vanhempia ajatus avoimesta alusta saattaa hämmentää, mutta lapset ovat sopeutuneet siihen hyvin, Koivusalo kertoo.

”Lapset oppivat tuntemaan koko vuosiluokkansa hyvin.” 

– Tästä on sekin hyöty, että lapset oppivat tuntemaan koko vuosiluokkansa hyvin, heistä tulee yksi iso porukka. Samalla jokainen tutustuu kaikkiin niihin aikuisiin, jotka heidän kanssaan kouluvuoden aikana toimivat. 

Lopulta myös palaute vanhemmilta on ollut enimmäkseen positiivista.

– Joillekin huoltajille on ollut hankala paikka, ettei heti alkuun tiedä lapsen lukujärjestystä. Vanhemmat ovat usein etukäteen jopa kohtuuttoman huolissaan asioista, jotka kyllä järjestyvät.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ero piiloilkeilyn ja hyväntahtoisen vitsailun välillä on joskus pieni. Lasten kaverisuhteiden valtapeliin pitää puuttua ajoissa, sanoo Tuija Huuki.

”Sä olet hyvä trampalla, heitä voltti! Käännä itsesi taas kummalliseen asentoon. Kaveriporukan kommentit saavat lapsen mietteliääksi. Ihastelevatko muut hänen taitojaan vai nauravatko he hänelle? Ero piiloilkeilyn ja hyväntahtoisten heittojen välillä on hiuksenhieno.

Aina aikuisetkaan eivät sitä havaitse. Emme huomaa lasten selän takana vaihdettuja merkitseviä katseita tai sitä, että yksi ja sama lapsi joutuu toistuvasti leikissä hipaksi. Huomaamme kitkan lapsen kaverisuhteissa monesti liian myöhään – vasta, kun se on edennyt niin pitkälle, että kyse on kiusaamisesta. Sitä ennen lapsesta on tuntunut pahalta jo pitkään.

Ajattelemme, että lapsen kuuluukin kestää yhtä ja toista.

Moni aikuinen pitää hienovaraista vahingoittamista osana normaalia lapsuutta. Ajattelemme, että lapsen kuuluukin kestää yhtä ja toista, ja että pienestä kiusanteosta harmistuva lapsi on turhan herkkänahkainen. Oikeasti lapset ovat kaverisuhteiden haasteiden kanssa niin paljon omillaan, että he saavat kyllä riittävästi Siperia opettaa -kokemuksia ilman aikuisen vähättelyäkin.

Jo pelkkä tunne poissulkemisen uhasta voi rajoittaa lasten tekemisiä.

Toisia vahingoittava käytös voi liittyä vallankäyttöön ja nokkimisjärjestykseen, joka syntyy, kun lapset alkavat ryhmässä arvottaa esimerkiksi harrastuksia tai ihonväriä paremmuusjärjestykseen.

Tällaiset valtapelit ovat otollista maaperää poissulkemiselle. Jo pelkkä tunne poissulkemisen uhasta voi rajoittaa lasten tekemisiä. Joku ei esimerkiksi uskalla näyttää omaa osaamistaan, sillä epäonnistuminen ja sitä seuraava pilkka pelottavat.

Lapsi ei välttämättä osaa kertoa pahalta tuntuvasta kohtelusta vanhemmilleen, sillä hänellä ei ole sanoja kokemalleen. Kannattaa siis kysellä säännöllisesti, mitä lapsen kaveriasioille kuuluu. Kenen kanssa leikit, ja jäikö leikistä hyvä mieli? Vai tuliko jossain vaiheessa tunne, ettei tilanne ollut ihan reilu?

Yhdessä sitten mietitään, miten myöhemmin vastaavassa tilanteessa voi toimia. Kun aikuinen toimii näin lapsen kaverisuhteissa rinnallakulkijana, lapsi oppii kaveritaitoja. Vaikka moni toisin luulee, niitä ei opita luonnostaan.

Oikeasti porukan koviksessa on myös herkkä puoli.

Mitä aiemmin aikuiset tunnistavat lasten kaverisuhteissa orastavat vallan vinoumat, sitä helpompaa niitä on purkaa. Lasten kanssa työtä tekevät aikuiset ovat tässä avainasemassa. Opettajien, päiväkodin aikuisten ja harrastusten vetäjien tulee kertoa lapsille ryhmässä havaitsemistaan haitallisista asioista, kuten väärän vastauksen herättämistä kulmien kohotuksista ja hihityksestä. Niitä ei omassa ryhmässä sallita.

Nokkimisjärjestyksessä ylinnä ollut lapsi hyötyy itsekin asemansa menetyksestä. Oman paikan ja egokuplan puolustaminen on rankkaa. Oikeasti porukan koviksessa on myös herkkä ja rauhaa rakastava puoli, jonka esille pääsyn asema tunkion kukkona estää.”

Kasvatustieteiden dosentti Tuija Huuki on tutkinut 15 vuotta lasten valtasuhteita.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.