Uusi kotimaa on opettanut esikoiskirjailija Helena Liikanen-Rengerille, että ei ole yhtä oikeaa tapaa kasvattaa.

"Hyvän äidin ja puolison ihanteet vaihtelevat maittain hurjasti. Siinä missä suomalainen ihanneäiti nukkuu usein perhepedissä ja vertailee välikausivaatteita, ranskalaisäiti haluaa olla paitsi kodilleen omistautuva myös kunnianhimoinen ja seksikäs.

Esikoiseni syntyi neljä vuotta sitten Suomessa. Ranskalainen mieheni Franck oli asunut Suomessa jo ennen tapaamistamme ja oli tottunut paikallisiin tapoihin. Imetin ja nukutin vauvani ulos vaunuihin niin kuin kaikki Suomessa tekevät.

Kolme vuotta sitten muutimme Antibesiin, Ranskaan. Siellä syntyi toinen lapsemme. Aluksi yritin pitää sitkeästi kiinni suomalaisista tavoista. Löysin supermarketin luontaistuotehyllystä kaurahiutaleita, ja keitin lapsille puuroa.

Samassa pöydässä mieheni aloitti aamunsa voisarvilla ja suklaacroissanteilla. Lopulta puuro jäi. Ajattelin, että jos 41-vuotias mieheni on kasvanut croissanteilla ja hillolla, mikseivät lapsemmekin.

Suomesta kaipaan päiväkoteja, joissa riittää hoitajia.

Elämä kahdessa kulttuurissa on tarkoittanut, että olen joutunut tasapainoilemaan erilaisten kasvatusihanteiden välillä. Mutta on ollut myös hyödyksi miettiä, mikä on hyvää tutussa kasvatuksessa, mikä taas viisaampaa toisessa.

Suomesta kaipaan erityisesti päiväkoteja, joissa lapsille riittää hoitajien syliä ja pihalla saa leikkiä vesilätäköissä. Ranskassa koulu alkaa jo kolmevuotiaana. Tyttäreni ryhmässä oli heti 30 lasta ja vain kaksi aikuista. Piha on kokonaan asvalttia, ja valtaosa pitkästä päivästä kuluu pulpetissa.

Mieheni sanoo, että Ranskassa lasten on opittava käyttämään kyynärpäitään, jotta he pärjäävät isossa ja heterogeenisessa maassa. Olin aluksi huolissani, kuinka pienten lasteni käy koulussa. Nykyään olen pakahtua onnesta nähdessäni, kuinka topakasti tyttäreni pitää puoliaan. Paljon topakammin kuin minä samanikäisenä.

 

Pitkien koulupäivien etuna on, etteivät lapset ole iltapäivisin yksin kotona. Suomessa puhutaan vähän siitä, kuinka rankkaa yksinolo voi lapselle olla.

Ranskassa ulkonäköasiat ovat niin tärkeitä, että sitä on joskus vaikea ymmärtää. Lapset ovat juhlatamineissa leikkipuistossakin, ja äidit kieltävät heitä laskemasta likaisista liukumäistä, ettei kauniisiin vaatteisiin tulisi tahroja.

Siitä pidän, että Ranskassa aikuisilla saa olla oma elämänsä myös lasten synnyttyä. Parisuhteelle annetaan aikaa. Lapset ovat tietysti tärkeitä, mutta puoliso on se henkilö, jonka itse on valinnut.

Lapset eivät myöskään koskaan tule keskellä yötä sänkyymme. Perhepetiä meillä ei ole ollut edes pikkuvauva-aikana, vaikka sitä suomalaisessa synnytyssairaalassa suositeltiin. Siirsimme esikoisen jo kolmikuisena omaan huoneeseensa nukkumaan.

Lapset eivät Ranskassa ole elämän keskipiste.

Suhteemme Franckin kanssa on pohjoismaisen tasa-arvoinen, teemme saman verran kotitöitä. Tätä lähipiirimme Ranskassa ihmettelee. Paikallinen kulttuuri on edelleen hyvin patriarkaalinen.

Myös Franck on kasvanut siihen, että nainen ei kaada itse viiniä lasiinsa, vaan se on miehen tehtävä. Mielestäni hyvä käytös ei ole tasa-arvon este.

Lapset eivät Ranskassa ole elämän keskipiste. Jos illanistujaisissa haluaa saada tylsän tyypin maineen, takuuvarma keino on puhua lapsista.

Toisaalta perhe on Ranskassa tiiviimpi paketti kuin Suomessa. Suomessa monet parit tekevät paljon asioita erikseen, käyvät ulkona omien kavereidensa kanssa. Ranskalaisessa suhteessa lähes kaikki tehdään yhdessä. Lapsetkin asuvat kotona pitkälle yli parikymppisiksi.

Pienetkin lapset jaksavat istua pitkään illallispöydässä.

Ranskassa lapsilta vaaditaan mielestäni turhan kovaa kuria. Myös lasten ruumiillinen kurittaminen on tavallista, mikä tuntuu kamalalta. Olen nähnyt useasti puistossa, kuinka vanhempi läpsii lastaan pepulle.

Aluksi minun oli todella vaikea pitää suuni kiinni niissä tilanteissa. Täällä laki sallii perheen sisällä fyysisen rankaisemisen ”kasvatussyistä”, joten väliinmenoa olisi pidetty röyhkeänä.

Pienetkin lapset jaksavat istua pitkään illallispöydässä. Usein selitys on jo pienenä aloitettu harjoittelu, välillä kovan kurin aiheuttama pelko. Ranskassa yhteisiä aterioita arvostetaan todella paljon. Päiväkodeissa alle kolmevuotiaillekin tarjoillaan kolmen ruokalajin lounas.

Eri maissa eri asioita pidetään tärkeinä. Samaan aikaan, kun viisivuotiaiden ranskalaislasten on osattava kirjoittaa kaunokirjoitusta ja antaa poskisuukkoja sukulaistädeille, on ihan tavallista, että he syövät tuttia. Vanhemmat ajattelevat, että jos tutti helpottaa arkea, miksei sitä voisi käyttää.

Kahdessa kulttuurissa olen oppinut, että harvoin on olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa toimia. Lapsista voi kasvattaa hyvinvoivia aikuisia niin monella tapaa."

Toimittaja Helena Liikanen-Renger, 38, asuu insinöörimiehensä Franck Rengerin, 41, sekä 4-vuotiaan tyttärensä ja 2-vuotiaan poikansa kanssa Ranskassa. Helena kirjoittaa Chez Héléna -blogia, ja esikoiskirja Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (Atena) ilmestyy elokuussa.

Meidän Perhe 7/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä ohjaaja Jani Mattila haluaa herätellä vanhempia: usein vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nuoret puuhaavat.

”Tehtäväni lastensuojelussa on arvioida nuorten sijoituksen tarve. Vaihtoehtoina on nuoren palauttaminen kotiin, nuoren palauttaminen kotiin avohuollollisen työn tukemana tai nuoren jatkosijoitus pitkäaikaiseen sijoitushuoltopaikkaan.

Nämä päätökset ovat sekä nuoren elämän että perheen hyvinvoinnin kannalta isoja ja merkittäviä. Päätöksiä ei voi tehdä hetkessä, eikä oikea ratkaisu aina selviä edes kuukaudessa. Nuoret, jotka ovat päihdekoukussa, väkivaltaisia tai muuten haastavia, ovat sisukkaita pysymään esimerkiksi päihteettömänä arviointijakson ajan, mutta kotiin päästessä kierre alkaa heti uudestaan.

Yhteiskunnassa on edelleen vanhakantaista ajattelua, että ongelmanuoret ovat lähtöisin syrjäytyneistä, köyhistä tai sosiaalisesti alemmista yhteiskuntaryhmistä. Näin ei enää ole, ja tähän jokaisen päättäjän ja vanhemman – aikuisten ylipäätään – olisi hyvä herätä.

Vanhanaikainen ”tarkkikselta koulukotiin” -tyyppinen ajattelu leimaa myös vanhemmat, ja saa heidät häpeämään avunhakemista pahoinvoivalle nuorelle.

Olen kohdannut asiakkaita jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kantakaupungista ja lähiöistä. Kohtaan työssäni päivittäin nuoria, jotka ovat vakavaraisista perheistä, joissa vanhemmilla on käytössä kaikki saatavilla olevat kasvatuksen työkalut. Kulissit ovat kunnossa, ja usein kyseessä eivät edes ole kulissit – vanhemmat todella luulevat, että nuorella on kaikki hyvin, kunnes paha päihdekoukku tai käytösongelmat kodin ulkopuolella paljastuvat.

Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aikuisilla ei ole käsitystä siitä, kuinka yleistä esimerkiksi kannabiksen käyttö nuorten keskuudessa on. Pilveä polttavat jo 12-vuotiaat ja sen saaminen on alkoholia helpompaa. Internetin vertaisverkosta pystyy ostamaan koviksi luokiteltuja huumeita jälleenmyyntiin tai omaan käyttöön. Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vanhempien olisi rohkeammin puututtava lapsen kavereiden tekemisiin ja uskallettava kertoa naapurin teinin tempauksista myös hänen vanhemmilleen. Mutta nykyään vallitsee selän kääntämisen kulttuuri: Ei uskalleta sörkkiä toisten asioita, vaan pidetään mölyt mahassa. Toisaalta vanhemmat loukkaantuvat nykyään helpommin, jos joku puuttuu heidän kasvatustyöhönsä. Ehkä sekin koetaan epäonnistumisena, vaikka ei kukaan aikuinen voi olla yksin perillä kaikesta.

Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Kärjistettynä sanoisin, että ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Nykyään nuoret voivat myös psyykkisesti erittäin huonosti. Tuntuu, että iso osa nuorista on aivan liian huonokuntoisia avohoidon palveluihin, eikä lastensuojelu näin ollen ole se paikka, josta apua enää voidaan antaa. Ammattitaitoni ei riitä syvien mielenterveysongelmien kanssa painivien lasten auttamiseen. Apua pitäisi löytyä ja olla mahdollista hakea muualta.

Kaikille on selvää, että resurssit ovat riittämättömät, mutta usein näiden asioiden kanssa työskentelevät on hiljennetty. Sama tilanne on muillakin aloilla, kuten kouluissa, sosiaalityössä, terveydenhoidossa ja varhaiskasvatuksessa, joissa on ongelmia julkisen palvelun resurssien kanssa. Kohtaan työssäni jatkuvasti liian suurten asiakasmäärien tuomia ongelmia – kaikille tarvitsijoille ei riitä paikkaa ja aikaa, ja nyt puhutaan vasta nuorten avuntarpeen arvioinnista, ei itse sijoituksesta.

Resurssien ja asiakasmäärän on kohdattava, jotta lapsen etu varmistuu. Tätä työtä tehdään lapsen, ei kenenkään muun etu edellä.”

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä Jani Mattila kehottaa vanhempia olemaan enemmän läsnä nuorille.

Jani Mattila näkee työssään päivittäin sen, että nuorten ongelmia, päihderiippuvuutta ja käytöshäiriöitä esiintyy myös ihan tavallisissa perheissä.

Jos kaikilla on koko ajan kiire, yhteinen aika on ruutujen värittämää tai ostettua hauskaa, eikä todellista aitoa keskusteluyhteyttä nuoren ja vanhemman välille synny, voi nuoren päihdeongelma tai käyttäytymisen haasteet kodin ulkopuolella tulla vanhemmille yllätyksenä. Mattilan mielestä nykyvanhemmat pelkäävät konfliktien aiheuttamista ja alkavat liian helposti nuoren kaveriksi, jolloin vanhemmuus unohtuu.

– Monet lastensuojeluun asti ulottuvat ongelmat olisi ehkä ehkäistävissä, jos vanhemmat olisivat enemmän lastensa kanssa.

Monet lastensuojeluun asti ulottuvat ongelmat olisi ehkä ehkäistävissä, jos vanhemmat olisivat enemmän lastensa kanssa.

Janin seitsemän neuvoa nuorten vanhemmille:

  1. Olkaa lastenne kanssa. Kiinnostukaa nuortenne elämästä ja tylsistykää heidän kanssaan.
  2. Selvittäkää, mitä nuoret tekevät ja missä menevät. Jos lapsi menee yökylään, tehkää tsekkaussoitto vanhemmille ja sopikaa yhteisistä pelisäännöistä.
  3. Lapsia saa kyseenalaistaa. Se on rakkautta ja rajojen asettamista. Kestäkää konflikteja ja sitä, että aiheutatte teinillenne pahaa mieltä asettamalla rajat. Se ei ole epäonnistumista vaan vanhemmuutta.
  4. Pyrkikää kaikin tavoin luomaan suhde, jossa ei olisi asiaa, josta nuori ei voisi kanssanne jutella.
  5. Perehtykää lastenne some-elämään. Valtaosalla vanhemmista ei ole hajuakaan, mitä siellä villissä lännessä tapahtuu.
  6. Syökää yhdessä. Se ei tarkoita, että ollaan samassa pöydässä, mutta tuijotetaan kukin omaa ruutua.
  7. Puuttukaa lapsen luokkakaverinkin tekemisiin ja toilailuihin. Useimmat vanhemmat ovat autuaan tietämättömiä, mitä oma nuori puuhaa tuolla, koska kotona voidaan käyttyä ihan erilailla kuin kavereiden seurassa. Jos vanhemmat uskaltaisivat jakaa tietoa ja kertoa naapurinkin lapsen töppäilystä hänen vanhemmilleen, usein ei tarvitsisi tulla lastensuojeluun asti.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.