Uusi kotimaa on opettanut esikoiskirjailija Helena Liikanen-Rengerille, että ei ole yhtä oikeaa tapaa kasvattaa.

"Hyvän äidin ja puolison ihanteet vaihtelevat maittain hurjasti. Siinä missä suomalainen ihanneäiti nukkuu usein perhepedissä ja vertailee välikausivaatteita, ranskalaisäiti haluaa olla paitsi kodilleen omistautuva myös kunnianhimoinen ja seksikäs.

Esikoiseni syntyi neljä vuotta sitten Suomessa. Ranskalainen mieheni Franck oli asunut Suomessa jo ennen tapaamistamme ja oli tottunut paikallisiin tapoihin. Imetin ja nukutin vauvani ulos vaunuihin niin kuin kaikki Suomessa tekevät.

Kolme vuotta sitten muutimme Antibesiin, Ranskaan. Siellä syntyi toinen lapsemme. Aluksi yritin pitää sitkeästi kiinni suomalaisista tavoista. Löysin supermarketin luontaistuotehyllystä kaurahiutaleita, ja keitin lapsille puuroa.

Samassa pöydässä mieheni aloitti aamunsa voisarvilla ja suklaacroissanteilla. Lopulta puuro jäi. Ajattelin, että jos 41-vuotias mieheni on kasvanut croissanteilla ja hillolla, mikseivät lapsemmekin.

Suomesta kaipaan päiväkoteja, joissa riittää hoitajia.

Elämä kahdessa kulttuurissa on tarkoittanut, että olen joutunut tasapainoilemaan erilaisten kasvatusihanteiden välillä. Mutta on ollut myös hyödyksi miettiä, mikä on hyvää tutussa kasvatuksessa, mikä taas viisaampaa toisessa.

Suomesta kaipaan erityisesti päiväkoteja, joissa lapsille riittää hoitajien syliä ja pihalla saa leikkiä vesilätäköissä. Ranskassa koulu alkaa jo kolmevuotiaana. Tyttäreni ryhmässä oli heti 30 lasta ja vain kaksi aikuista. Piha on kokonaan asvalttia, ja valtaosa pitkästä päivästä kuluu pulpetissa.

Mieheni sanoo, että Ranskassa lasten on opittava käyttämään kyynärpäitään, jotta he pärjäävät isossa ja heterogeenisessa maassa. Olin aluksi huolissani, kuinka pienten lasteni käy koulussa. Nykyään olen pakahtua onnesta nähdessäni, kuinka topakasti tyttäreni pitää puoliaan. Paljon topakammin kuin minä samanikäisenä.

 

Pitkien koulupäivien etuna on, etteivät lapset ole iltapäivisin yksin kotona. Suomessa puhutaan vähän siitä, kuinka rankkaa yksinolo voi lapselle olla.

Ranskassa ulkonäköasiat ovat niin tärkeitä, että sitä on joskus vaikea ymmärtää. Lapset ovat juhlatamineissa leikkipuistossakin, ja äidit kieltävät heitä laskemasta likaisista liukumäistä, ettei kauniisiin vaatteisiin tulisi tahroja.

Siitä pidän, että Ranskassa aikuisilla saa olla oma elämänsä myös lasten synnyttyä. Parisuhteelle annetaan aikaa. Lapset ovat tietysti tärkeitä, mutta puoliso on se henkilö, jonka itse on valinnut.

Lapset eivät myöskään koskaan tule keskellä yötä sänkyymme. Perhepetiä meillä ei ole ollut edes pikkuvauva-aikana, vaikka sitä suomalaisessa synnytyssairaalassa suositeltiin. Siirsimme esikoisen jo kolmikuisena omaan huoneeseensa nukkumaan.

Lapset eivät Ranskassa ole elämän keskipiste.

Suhteemme Franckin kanssa on pohjoismaisen tasa-arvoinen, teemme saman verran kotitöitä. Tätä lähipiirimme Ranskassa ihmettelee. Paikallinen kulttuuri on edelleen hyvin patriarkaalinen.

Myös Franck on kasvanut siihen, että nainen ei kaada itse viiniä lasiinsa, vaan se on miehen tehtävä. Mielestäni hyvä käytös ei ole tasa-arvon este.

Lapset eivät Ranskassa ole elämän keskipiste. Jos illanistujaisissa haluaa saada tylsän tyypin maineen, takuuvarma keino on puhua lapsista.

Toisaalta perhe on Ranskassa tiiviimpi paketti kuin Suomessa. Suomessa monet parit tekevät paljon asioita erikseen, käyvät ulkona omien kavereidensa kanssa. Ranskalaisessa suhteessa lähes kaikki tehdään yhdessä. Lapsetkin asuvat kotona pitkälle yli parikymppisiksi.

Pienetkin lapset jaksavat istua pitkään illallispöydässä.

Ranskassa lapsilta vaaditaan mielestäni turhan kovaa kuria. Myös lasten ruumiillinen kurittaminen on tavallista, mikä tuntuu kamalalta. Olen nähnyt useasti puistossa, kuinka vanhempi läpsii lastaan pepulle.

Aluksi minun oli todella vaikea pitää suuni kiinni niissä tilanteissa. Täällä laki sallii perheen sisällä fyysisen rankaisemisen ”kasvatussyistä”, joten väliinmenoa olisi pidetty röyhkeänä.

Pienetkin lapset jaksavat istua pitkään illallispöydässä. Usein selitys on jo pienenä aloitettu harjoittelu, välillä kovan kurin aiheuttama pelko. Ranskassa yhteisiä aterioita arvostetaan todella paljon. Päiväkodeissa alle kolmevuotiaillekin tarjoillaan kolmen ruokalajin lounas.

Eri maissa eri asioita pidetään tärkeinä. Samaan aikaan, kun viisivuotiaiden ranskalaislasten on osattava kirjoittaa kaunokirjoitusta ja antaa poskisuukkoja sukulaistädeille, on ihan tavallista, että he syövät tuttia. Vanhemmat ajattelevat, että jos tutti helpottaa arkea, miksei sitä voisi käyttää.

Kahdessa kulttuurissa olen oppinut, että harvoin on olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa toimia. Lapsista voi kasvattaa hyvinvoivia aikuisia niin monella tapaa."

Toimittaja Helena Liikanen-Renger, 38, asuu insinöörimiehensä Franck Rengerin, 41, sekä 4-vuotiaan tyttärensä ja 2-vuotiaan poikansa kanssa Ranskassa. Helena kirjoittaa Chez Héléna -blogia, ja esikoiskirja Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (Atena) ilmestyy elokuussa.

Meidän Perhe 7/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ujot ja hiljaiset lapset tuntevat helposti olevansa luonteeltaan vääränlaisia. Miten introverttia voi tukea koulussa ja päiväkodissa?

Saako ujo lapsi tuntea onnistumisen kokemuksia koulussa?

Kysymys nousi esiin Meidän Perheen laajassa verkkokyselyssä, jossa selvitettiin miten ja miksi ihmisestä tulee näkymätön. Yleisin paikka, jossa vastaajat kokivat tai olevat kokeneet näkymättömyyttä, oli koulu. Moni vastaajista ajatteli, että syy ulkopuolelle jäämiseen on oma luonne. Sanapari ujo ja arka toistui vastauksissa kymmeniä kertoja.

”Olin ujo ja arka. Kokemus omasta erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta ja jonkinlaisesta huonommuudesta syntyi varmaan alakoulussa.”

”En saanut hyväksyntää sille, millainen olin. Minua patistettiin rohkeammaksi ja ahdistuin.”

”Luulin olevani viallinen.”

Aineistoa analysoi kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila Turun yliopistosta. Hänestä on väärin, jos ihminen tuntee olevansa vääränlainen synnynnäisten luonteenpiirteidensä takia. Niitä kun ei kukaan voi itse valita.

– Oli surullista lukea, miten moni tunsi, että tullakseen nähdyksi pitää esittää reippaampaa, iloisempaa ja äänekkäämpää kuin on.

”Teeskentelen sosiaalisempaa, iloisempaa, puheliaampaa.”

”Olen yrittänyt olla pirteämpi.”

Ujon on vaikeampi saada kiitettävää

Niina Junttilan mielestä on ongelmallista, että sosiaalisuuden vaatimus on nykyään niin isossa roolissa oppilaiden arvioinnissa.

– Hyvän osaamisen kriteereissä melkeinpä kaikissa oppiaineissa on mukana sosiaalinen ulottuvuus: osaako tehdä ryhmätöitä, keskustella, argumentoida, esitellä työtä muille luokan edessä. Voit olla vaikka miten taitava matematiikassa tai kemiassa, mutta on vaikea saada kiitettävää arvosanaa, jos luonteenpiirteiden takia on vaikea esitellä työtään muille luokan edessä tai ottaa suunvuoroa ryhmätyössä.

Junttilan mielestä tietoaineissa pitäisi olla mahdollisuus loistaa ja kokea onnistumista ilman, että arvioinnissa mitataan luonteen sosiaalisuutta.

– Tai jos sosiaalisuus on osa arviointia, siinä onnistumista pitäisi kysyä lapsilta itseltään. Joku luonteeltaan varautuneempi lapsi voi kokea ylittäneensä itsensä, kun jonain päivänä puhui kolmelle ihmiselle koulussa. Opettajan näkökulmasta arvio voi olla, että tämä lapsi puhui vain muutamalle tyypille, ei siis ollut sosiaalisesti kovin aktiviinen. Sellainen arvio latistaa lapsen, Junttila pohtii.

Vahvuuksia voivat olla myös sinnikkyys, tarkkuus tai herkkä havainnointikyky.

Samanlaisia ajatuksia on Meidän Perheen kyselyyn vastanneilla:

”Heti ala-asteella opettaja moitti kun ei viitata tarpeeksi usein ja kerrota omia mielipiteitä. Kaipa se on jonkinlainen epäonnistuminen mistä se näkymättömyys lähtee.”

Yksi tapa purkaa tätä asetelmaa olisi se, että arvioinnissa ei painotettaisi niin paljon sosiaalista aktiivisuutta vaan etsittäisiin kunkin yksilöllisiä vahvuuksia ja mietittäisiin, miten jokaisen vahvuudet pääsevät ryhmässä esiin. Sosiaalisesti varautuneen vahvuuksia voivat olla vaikkapa sinnikkyys, tarkkuus tai herkkä havainnointikyky.

Silloin kenenkään ei tarvitsisi teeskennellä muuta kuin on tullakseen hyväksytyksi.

”Ei oman persoonan muuttaminen pidemmän päälle onnistunut. Pitäisi kelvata omana itsenään eikä muuttua toisten mieleiseksi.”

Yhdessä lapsen puolella

Entä miten ujon lapsen vanhemmat voivat tukea lastaan koulussa ja päiväkodissa? 

Tärkeintä on luottamuksellinen puheyhteys lapsen kanssa, niin että lapsi uskaltaa kertoa kotona, jos kokee jäävänsä koulussa tai päiväkodissa syrjään.

– Lapsen toive ei ole, että vanhempi tulee koululle ja sanoo muille lapsille, että nyt kyllä leikitte meidän lapsen kanssa, vaan että vanhemmat ja opettaja yhdessä miettisivät, miten asiaa voisi ratkoa, Niina Junttila sanoo.

– Jos ulkopuolelle sulkemista on jatkunut pitkään, vanhemmat ovat ymmärrettävästi järkyttyneitä, surullisia ja vihaisia siitä, miten tällainen tilanne on päässyt koulussa muodostumaan. Silti opettajaan kannattaa ottaa yhteyttä rakentavaan sävyyn: mitä me aikuiset yhdessä voisimme tehdä lapsen parhaaksi?

Artikkeli jatkuu alapuolella
Näettekö minut?
Koululainen
Näettekö minut?
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kotona teini saa näyttää kaikki tunteensa, lääkäri ja kolmen lapsen äiti Pippa Laukka sanoo.

Huomaisin, jos joku tyttäristäni alkaisi puhua itsestään rumasti tai muuttuisi yhtäkkiä äärimmäisen kriittiseksi. Se kertoisi, että jotakin on tapahtunut lapsen itsetunnolle.

Hyvä itsetunto on yhteydessä siihen, miten selviämme maailmassa. Murrosikä alkaa fyysisesti yhä aiemmin, vaikka mieli on kuin lapsella, uravalinnat täytyy tehdä yhä nuorempina ja visuaaliset ärsykkeet tavoitellusta ulkomuodosta ovat tyrkyllä somessa 24/7.

Kun kirjoitin tyttäreni Iinan kanssa nuorille naisille suunnatun kirjan, kysyin, mistä he haluavat lukea. Suosituimpia aiheita oli lihasten erottuminen, vaikka vastaajat eivät olleet fitness-maailmasta.

Minulla oli nuorena huono itsetunto, vaikka 80-luvulla ärsykkeet loppuivat, kun menin kotiin ja suljin ulko-oven. Verhosin epävarmuuteni suorittamiseen. Hain täydellisiä suorituksia koulussa, kilpauinnissa ja lopulta kehollani, sillä kuvittelin, että kun onnistun, saan kiitosta ja hyväksyntää.

Syömishäiriöni laukesi, kun olin vaihto-oppilaana Amerikassa. Syömisen hallitseminen antoi valtaa ja vahvuutta hallita ahdistustani. Sain myös kehuja: kun tein mallintöitä ja laihduin, minulle kerrottiin, miten upealta näytän. Se oli bensaa liekkeihin. Jatkoin, vaikka olin omasta mielestäni yhä ruma kuin peikko, koska minulla on paksu tukka.

Tyttäreni ovat nyt teini-iän eri vaiheissa, ja huomaan, että heillä kaikilla on itsetunto, jota minulla ei heidän iässään ollut. Se ei rakennu teini-iässä vaan jo lapsuudessa. En voi kehua, että sen takana olisin minä, vaan kaikki perheemme ihmissuhteet, hoitajat, lasten kaverit ja arjen pysyvyys.

Olen läsnä ja välitän, vaikka tyttäreni kulkevat nilkat paljaina.

Minulle tärkeintä on ollut kasvatuksessa se, etten kasvata vallalla. En ole lasteni kaveri vaan äiti, mutta kunnioitan heitä tasavertaisina ihmisinä. Hyväksyn sen, että he tekevät asioita, joita minä en tekisi, mutta tuen heitä, jos he tekevät. Olen läsnä ja välitän, vaikka he kulkevatkin nilkat paljaina.

Olen myös antanut tyttöjen lopettaa jalkapallon, vaikka se harmitti. Kyse ei kuitenkaan ole minusta vaan lapsista. Jos harrastusta pakottaisi jatkamaan, pahimmillaan lapsi suorittaisi vanhemman haavetta ja hukkaisi oman intohimonsa.

Olen halunnut suojella tyttöjä myös turhilta todellisuuden iskuilta. En kerro heille, millainen maailma on minusta tai oikeasti, vaan odotan, että he löytävät sen itse. He saavat elää sellaisessa illuusiossa, jota he ikäänsä nähden tarvitsevat.

Kerroin lapsille syömishäiriöstäni vasta kaksi vuotta sitten.

Kerroin lapsille syömishäiriöstäni vasta kaksi vuotta sitten. Se ei muuttanut arjessamme mitään, sillä en ole peilannut elämäämme koskaan sitä kautta. Meillä ruuasta ei tehdä mitään numeroa. Vaikka minun piti syödä lautanen tyhjäksi lapsuudessani, en hermostu, vaikka lapseni eivät söisi.

Toivon kuitenkin, että kun he näkevät esimerkkini, he ymmärtävät, ettei heidän kannata tehdä samoja virheitä. Näin onneksi näyttää olevan: kun Iina lähti vaihto-oppilaaksi, hän osasi nauttia kokemuksista, uusista ystävistä ja ruuasta. Kun seurasin, miten hienosti hän pärjäsi, se vahvisti minuakin.

Kun pinnani on pettämässä, lohduttaudun sillä, että tuolla lapsella on vielä vaikeampaa kuin minulla.

Lapsuuteni ajankuvaan kuului, että piti käyttäytyä hillitysti ja olla naama peruslukemilla. En usko tunteiden pidättelyyn. Koti on sitä varten, että siellä saa päästellä. Keskimmäinen tyttäremme Tuuli on nyt murrosiän myrskyn silmässä. Hän on nupit kaakossa aika usein, vaikka koulusta tulee viestiä, miten hienosti hän käyttäytyy.

Olen ylpeä, että hän uskaltaa näyttää tunteensa kotona. Se kertoo, että olemme niin luotettavia tyyppejä, että meidän nähden niin voi tehdä. Tykkään kapinasta, sitä lasten täytyykin tehdä kasvaakseen. En silti väitä, että raivarit ovat mukavia. Kun pinnani on pettämässä, lohduttaudun Jari Sinkkosen ajatuksella: tuolla lapsella on vielä vaikeampaa kuin minulla.

Usein ajatellaan, että murrosiän raivareita kestää, kun vanhempi saa siitä ”palkinnon”: lapsi vaikkapa käpertyy kainaloon tai pyytää anteeksi. Ei se niin mene. Raivarit vain laantuvat ilman hienoa loppukohtausta. Lapsen tehtävä ei ole antaa vanhemmilleen palkintoja. Hänen tehtävänsä on kasvaa, ja murrosiässä se tarkoittaa tunne- ja äänirekisterin opettelua.

Vanhemmalle murrosiän seuraaminen tarkoittaa onnenhippusia siellä täällä. 

Kolmannen tyttäremme Aavan murrosikä siintää myös horisontissa. Hänestä näkee, että hän on kuopus. Me vanhemmat olemme jo luottaneet itseemme, ja latu on tasoitettu.

Vanhemmalle murrosiän seuraaminen tarkoittaakin onnenhippusia siellä täällä. Ne ovat pieniä, mutta ne voi nähdä. Kiitos tulee paljon myöhemmin. Iina sanoi kerran, että ei ole asiaa, jota hän ei voisi meille kertoa. Tiesin, että olen onnistunut.

  • Urheilulääkäri Pippa Laukka, 47, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat aviomies Markku Laukka sekä Aava, 10, Tuuli, 13, ja Iina, 19.
  • Pipalta ja Iinalta ilmestyi tänä keväänä kirja Luonnollisesti paras.
Rakkaus on suurin voimavara

Kolmen tytön äiti Pippa Laukka: ”Lapsen tehtävä ei ole palkita vanhempiaan”

kotona täytyy kunnioittaa nuorten identiteettiä ja rakastaa nuoria ilman ehtoja ja estoitta. Nuoren täytyy saada kasvaa rakkauden täyteisessä ilmapiirissä ja rakkauden täytyy näkyä ja olla motiivina kaikessa tekemisessä suhteessa vanhempina lapsiin. Näin kasvattamalla lapsesta kehittyy tasapainoinen aikuinen ja hän oppii arvostamaan terveellä tavalla itseään ja kanssa matkaajiaan,elikkä lähimmäisiään. Nimimerkillä. Kolme itsetunnoltaan terveen pojan näillä "eväillä"kasvattanut perheen isä ja...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.