Vanhempien kuuluu tietää, keiden kanssa pikkukoululainen viettää aikaansa.  Se onnistuu parhaiten, kun antaa lapsen tuoda kavereita kotiin. Kuva: iStockphoto.
Vanhempien kuuluu tietää, keiden kanssa pikkukoululainen viettää aikaansa. Se onnistuu parhaiten, kun antaa lapsen tuoda kavereita kotiin. Kuva: iStockphoto.

Mistä tietää, mikä on vielä leikkiä ja mikä täyttä sotaa? Milloin tulisi puuttua peliin? Vai pitääkö lasten antaa setviä kiistansa keskenään?

Kaverusten kiihtyneitä ääniä, inttämistä, taisi joku lelukin jo lentää lastenhuoneen seinään…

Yhdessä toisten kanssa toimiminen on yksi vaikeimmin opittavista taidoista, ja siihen tarvitaan aikuisen apua.

– Meillä on vieläkin vahvana käsitys, että lapset sosiaa­listuvat jotenkin itsekseen. Siltä ehkä näyttääkin, kun kaikki sujuu suotuisasti, mutta tosiasiassa vaaditaan aika paljon, että niin tapahtuu, sanoo erityispedagogiikan yliopisto-opettaja, kasvatustieteen tohtori  Marita Neitola Turun yliopistosta.

Vanhemmat vaikuttavat paljonkin lapsen tunnekäyttäytymiseen, konfliktinratkaisuun ja taitoon toimia ryhmässä, vaikka eivät aina kovin tietoisesti.

Neitola tutki väitöstyössään vanhempia, joiden koulua aloittelevilla lapsilla oli ilmennyt ongelmia vertais­suhteissa – kiusaamista tai kiusatuksi tai torjutuksi tulemista – sekä vanhempia, joiden lapsilla niitä ei ollut. Vanhempien tavasta ohjata lapsiaan löytyi eroja.

Valmennusta hiekkalaatikolla

Kaveritaitojen tukeminen alkaa siitä, että vanhempi vie lapsen toisten luo kylään ja järjestelee leikkitreffejä. Pikkulasten tapaamisissa aikuiset ovat yleensä mukana valvomassa, miten leikki sujuu.

– Parasta valmennusta voi antaa jo pienestä asti sillä, että leikkii yhdessä lastensa kanssa. Kannattaa mennä mukaan hiekkalaatikolle, tulkita toisten lasten ilmeitä ja eleitä ja sanoittaa tilanteita: selvästi Liisakin tahtoo lapion, mitäs nyt tehtäisiin, että kaikki voisivat leikkiä?

Pienimpien kanssa aikuinen näyttää mallin: Kädestä viety lelu palautetaan omistajalleen ja pettymysitku otetaan vastaan sylissä pitäen. Lyövä tai pureva lapsi nostetaan rauhallisesti pois tilanteesta ja selitetään, että satuttaa ei saa.

Pienimpien kanssa aikuinen näyttää mallin: Kädestä viety lelu palautetaan omistajalleen ja pettymysitku otetaan vastaan sylissä pitäen.

Leikki-iässä neuvottelutaidot vähitellen kehittyvät, vaikka pettymyksen ja kiukun hallinta on välillä vaikeaa. Riitoja on hyvä kuunnella tarkalla korvalla ja seurata ensin vaivihkaa, selviävätkö lapset tilanteesta itse. Jos eivät, on aika mennä mukaan ja kysyä, tarvitaanko apua: mitäs tehtäisiin, että tämä ratkeaisi?

Marita Neitola kutsuu tällaista tarkkailevaa taustatukena olemista valmentajamalliksi. Se oli hänen tutkimuksessaan yleisin vanhemmilla, joiden lapset pärjäsivät sosiaalisissa tilanteissa hyvin.

Kaverisuhdeongelmista kärsivien lasten vanhemmat taas tyytyivät muita useammin toimimaan erotuomareina. Tämän tyylin käyttäjät reagoivat vasta, kun nahina yltyi ilmiriidaksi. Silloin he puhalsivat pelin poikki: nyt leikki seis, lähdette kotiin tai eri huoneisiin ja tulette takaisin vasta, kun olette rauhoittuneet.

Nopeaa puuttumista tarvitaankin, jos osapuolilta ollaan jo repimässä hiuksia päästä.

– Tärkeää olisi kuitenkin, että asiaan palataan, kun sekä lapset että vanhempi ovat rauhoittuneet. Selvitetään, mitä tapahtui ja miksi, ja miten toimia, ettei näin enää tapahtuisi, Neitola neuvoo.

Pienistä vahingoista ja riidanpoikasista on turha syyllistää lasta. Empatia toimii paremmin. Ankara reagointi ilman jälkipuintia ei anna lapselle mahdollisuutta oppia.

Samansuuntaisia tuloksia kasvatustyylistä ja sosiaalisista taidoista saatiin hiljattain Warwickin yliopistossa Britanniassa. Tutkimuksen mukaan hyvin ankara tai väkivaltainen kasvatus tuotti keskimääräistä enemmän lapsia, jotka sekä kiusasivat itse että tulivat kiusatuiksi. Toisaalta myös ylisuojelu lisäsi etenkin kiusatuksi tulemisen riskiä. Lämmin mutta jämäkkä kasvatus sen sijaan vähensi sitä.

Tunne lapsi – ja kaverit

Riitojen ratkomista helpottaa, kun tuntee lapsensa temperamentin. Silloin osaa nähdä, milloin leikki luiskahtaa riidaksi ja pärjäävätkö lapset ilman apua.

– Jos ei tunne lastaan, kyky ohjata jää pinnallisemmaksi, tai sitten lapselta odottaa ikään ja tilanteeseen nähden liikaa, Neitola sanoo.

– Jos lapsi tulee pihalta pahalla mielellä ja vanhempi toteaa välinpitämättömästi, että selvitä itse riitasi, lapsi ei saa apua tulevien tilanteiden varalle.

Yksin liian kiperiin paikkoihin jätetty lapsi ei opi selvittämään tilanteita vaan vain selviytymään – ja ehkä seuraavalla kerralla vaikenemaan.

Yksin liian kiperiin paikkoihin jätetty lapsi ei opi selvittämään tilanteita vaan vain selviytymään – ja ehkä seuraavalla kerralla vaikenemaan.

Vanhempien kuuluu tietää, keiden kanssa pikkukoululainen viettää aikaansa. Isompienkin sosiaalisista ympyröistä on hyvä pysyä selvillä. Se onnistuu parhaiten, kun antaa lapsen tuoda kavereita kotiin.

Kannattaa ylläpitää yhteyksiä myös muihin vanhempiin. Yhdessä voi miettiä, mitä tehdä, jos porukassa tulee isompia kahnauksia.

– Jos vanhemmat on lepsuja ja katsovat läpi sormien sellaista, että jonkun kanssa nyt vain kukaan ei leiki, he ruokkivat kiusaamista ja poissulkemista.
Joskus aikuisen silmään näyttää, että kaikki menee hyvin, mutta jotain jää huomaamatta.

– Eräiden kolmen tytön äidit olivat yhteisesti sitä mieltä, että tyttöjen täytyy leikkiä yhdessä. Niin he sitten leikkivätkin – päällisin puolin. Kotileikissä kolmas tyttö vain oli aina koira: kaksi muuta laittoivat oven kiinni ja jättivät koiran ulkopuolelle.

Älä tunkeudu liikaa

Voiko huolenpito mennä yli? Voi. Lapsen kasvaessa tyyliä on syytä aina hienosäätää.

5–6-vuotiaiden leikeissä vanhempi voi jo seurata vähän etäämmältä, miten lapsi pärjää. Aikuinen voi hoidella kotona tai pihalla samalla omia hommiaan, mutta olla tarvittaessa saatavilla. Se on tärkeää vielä kouluiässäkin.

5–6-vuotiaiden leikeissä vanhempi voi jo seurata vähän etäämmältä, miten lapsi pärjää, olla saatavilla. Se on tärkeää vielä kouluiässäkin.

Mutta jos äiti tai isä ilmestyy aina ensimmäisen inahduksen kuuluessa paikalle mestaroimaan, lopputulos voi olla enemmän haitaksi kuin avuksi. Pahimmillaan lapsi joutuu porukassa silmätikuksi.

Murrosiän lähestyessä konkreettinen läsnäolo ja väliintulot harvenevat entisestään, mutta henkisen tuen ja luottamuksellisten välien merkitys korostuvat.

Viimeinen keino: kaverit vaihtoon

Jos kaveriporukasta kantautuu kotiin pelkkää mielipahaa, jotain on tehtävä. Yksi hyvä keino on kutsua kaverit kylään. Muuttuisiko vuorovaikutus lapsen kotikentällä?

Joskus tilanne ei vain ota korjaantuakseen eikä muihin vanhempiin saada keskusteluyhteyttä yrityksistä huolimatta.

Kotona voi avoimesti keskustella siitä, että kaikki kaverit eivät yksinkertaisesti ole hyviä kavereita. Kaikkea ei tarvitse sietää.

– On haitaksi lapsen kehitykselle, jos kokee jatkuvasti kiusaamista tai kiristämistä tai jos ajautuu porukassa tekemään asioita, joita ei voi hyväksyä. Sellaiset kaverisuhteet on syytäkin laittaa poikki ja etsiä toisenlaista seuraa, Neitola sanoo.

3 pulmaa ja ratkaisua:

1. Päiväkodin turpakäräjät

3–5-vuotiaiden ryhmän pojat hakeutuvat yhteisleikkiin, mutta nahistelevat kaiken aikaa: yksi ärsyttää, toinen ärsyyntyy ja pian on päällä täysi käsirysy. Hiljaisin vetäytyy pian joukosta kokonaan ja kertoo kotona, että muut tönivät ja kiusaavat.

Mikä neuvoksi?

Pienet lapset tarvitsevat melkein kaiken aikaa aikuista vierelleen opastamaan, tulkitsemaan tilanteita ja sanoittamaan vastapuolen kokemusta. Vanhempi ei voi olla päiväkodissa näkemässä, mitä tilanteissa tapahtuu, joten kannattaa puhua ryhmän aikuisille.

Jo kaksivuotiaat valitsevat kavereita: hakeutuvat joidenkin lasten lähelle ja karttavat toisia. Kaverikuvioiden tunnistamiseksi tarvitaan systemaattista havainnointia. Jos joku lapsi kertoo kotona kiusaamisesta, leikkejä voi olla tarpeen seurata tavallistakin tarkemmin.

Jos joku lapsi kertoo kotona kiusaamisesta, leikkejä voi olla tarpeen seurata tavallistakin tarkemmin.

Opettajan olisi hyvä haastatella kaikki lapset. Sosiaalisista suhteista voidaan sen perusteella piirtää verkosto, josta nähdään, jos joku uhkaa jäädä syrjään.

2. Pikkukoululaisten valtapeli

Ekaluokkalaisilla on päivittäistä pahaa mieltä siitä, kuka on välitunnilla kenenkin kanssa, kuka jää ulkopuolelle, kuka on sanonut ilkeästi tai kenellä on parhaat vaatteet, pinnit tai penaali. Yhdessäolo on jatkuvaa valtakamppailua ja kiistaa ykköskavereista.

Mikä neuvoksi?

Kannattaa kutsua lapsen kavereita kotiin  – vuorovaikutus voi olla toisenlaista. Anna lasten touhuta keskenään mutta pysy kuuloetäisyydellä, seuraa tilannetta ja mene tarvittaessa avuksi. Myös vanhem­pien kesken kannattaa verkostoitua ja kysellä muiden kokemuksia.

Jos valtapeli pitkittyy, ota yhteyttä kouluun. Lapset toimivat eri tavoin eri ympäristöissä. Opettajan on hyvä kuulla vanhemman näkökulma ja toisin päin.

Koulun kulttuurin tulisi tukea yhteishenkeä ja ehkäistä kiusaamista. Jos sosiaalinen kuvio ajautuu pysyvästi ikäviin uomiin, vaadi, että tilanteeseen puututaan.

Jos luokan sosiaalinen kuvio ajautuu pysyvästi ikäviin uomiin, vaadi, että tilanteeseen puututaan.

3. Tyttöjen kolmiodraama

11-vuotiaalla tytöllä on ollut parhaan kaverin kanssa paha riita, ilmeisesti ihastuksen kohteista. Nyt kaveri on lyöttäytynyt yksiin kolmannen tytön kanssa. Lapsi on kolmatta viikkoa aivan onneton, vetäytyy, itkeskelee ja mollaa itseään.

Mikä neuvoksi?

Tärkeintä on olla läsnä ja saatavilla. Ottakaa tavaksi jutella säännöllisesti – oli paikka sitten sauna, sohvannurkka tai sängynlaita. Kuuntele rauhassa, älä syyttele, ylireagoi tai vähättele.

Jos lapsi on itsekin loukannut ystävää, pohtikaa, voisiko löytyä jokin sovinnon ele. Anteeksi pyytäminen ja antaminen on hyvä oppia läheisessä ihmissuhteessa. Lohduta, että tilanteet vaihtuvat ja välirikko voi korjaantua piankin.

Tämän ikäisillä on usein tiivis suhde yhteen kaveriin, mutta siinä on riskinsä, jos lapsi on kovin riippuvainen sydänystävästään.

Tämän ikäisillä on usein tiivis suhde yhteen kaveriin, mutta siinä on riskinsä, jos lapsi on kovin riippuvainen sydänystävästään. Miettikää, löytyykö lapsen elinpiiristä muuta mukavaa seuraa, vaikkapa harrastuksista.

Murrosiän kynnyksellä minäkuva ja itseluottamus horjuvat helposti. Kun lapsi tuntee itsensä rumaksi ja kelpaamattomaksi, pysähdy miettimään asiaa. Miksi hänestä tuntuu siltä? Onko se oikeasti ihan niin? Kerro, mistä kaikesta hänessä pidät.

Joskus mikään äidin tai isän sana tai teko ei riitä. Tukea voi hakea myös koulupsykologilta tai terveydenhoitajalta.

Asiantuntijana Marita Neitola Turun yliopistosta.

Anna Tommola, Erotuomarista valmentajaksi, Meidän Perhe 8/2013.