Tontuilla kiristäminen jättää Veera Visapäälle epämukavan olon. Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Näitkö, tuolta kurkkasi tonttu, sanon merkitsevällä äänellä ja osoitan ikkunaan. Lapsi havahtuu puuhastaan, jota on tehnyt antaumuksella. Hän on levittänyt iltapuuronsa nokare nokareelta lautasen ympärille pieniin kasoihin, mutta menee nyt ikkunan luo tähyilemään pimeyttä.

– Tuolla, näetkö? Se tarkkailee, syövätkö lapset kiltisti iltapalansa, minä jatkan.

Lapsi palaa pöydän ääreen. Kolmevuotias nostaa lusikan ja alkaa kaapia puuroa suuhun vahakangasliinalta.

Poliisi puhuttelee nipistelijöitä

Lapsille opetetaan, että valehtelu on rumaa. Jos olen täysin rehellinen, kuluu silti tuskin päivääkään, ettenkö itse hieman huijaisi lastani. Enkä voi sanoa, että olisin potenut valkoisista valheista huonoa omaatuntoa.

Saatan sanoa, että kasvissosekeitosta saa supervoimia tai että poliisi ottaa nipistelijät puhutteluun. Kuten suurin osa vanhemmista, olen myös kertonut lapselle joulupukista samaan sävyyn kuin kenestä tahansa tärkeästä henkilöstä, presidentistä tai roska-auton kuljettajasta.

Tähän asti kertomukseni joulupukista on kuitenkin ollut vailla varjopuolia. On vain hyväntahtoinen parrakas herra, joka tuo kerran vuodessa lahjoja kaikille maailman lapsille. Ei vaatimuksia, ei velvoitteita, vain yhdessä jaettua iloa ja jännitystä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon.

Nyt huomaan käärmeen paratiisissa. Minun tekee mieli kertoa lapselle, että tarinaan joulupukista kuuluu itse asiassa lisäosa. Siinä joulupukki ei olekaan lahja-automaatti. Sen sijaan hän kuuntelee tarkalla korvalla tonttujen havaintoja lasten kiltteydestä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon. Arvelen syyksi sen, että tällä tarinalla tavoittelen vain puhtaasti omaa etuani. Haluan lapsen pukevan ulkohaalarin nopeammin, lopettavan ruualla leikkimisen ja nousevan pystyyn keskeltä tietä, johon hän on dramaattisesti lyyhistynyt kuultuaan, ettei lounaaksi ole pullaa.

Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Pajunköysi, paha juttu?

Kaikki eivät toivota joulupukkia kotiinsa avosylin. Psykologi Vesa Nevalainen ei ole koskaan sanonut omille lapsilleen joulupukin olevan totta. Hän on kertonut, että joulupukki on hauska leikki, jota vanhemmat ja lapset voivat leikkiä yhdessä.

Nevalainen kummeksuu, miksi vanhemmat haluavat joulun aikaan siirtää itseltään pois vastuun sekä kurjana että kivana olemisesta. Kun vanhempi vetoaa tonttuihin saadakseen lapsen kiltiksi, hän pääsee olemasta itse se ikävä äiti tai isä, joka kieltää lasta tekemästä, mitä tämä haluaa.

Vielä kummallisempana Nevalainen pitää joulupukkitarinaa.

– Miksi vanhempi ei halua lapsen tietävän, että äiti tai isä on ollut kiva, ajatellut lasta ja siksi hankkinut tämän erityisesti toivoman lahjan? Jos lahjat tuo joulupukki, lapsi ei opi arvostamaan läheisiään vaan jotain aivan vierasta hahmoa, Nevalainen pohtii.

"Vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä."

Hänelle joulupukissa ei ole kysymys vähäpätöisestä seikasta vaan rehellisyydestä. Kun lapsi havaitsee vanhemman valehtelevan, hän alkaa ajatella ettei ole väliä, puhuuko maailmassa totta vai ei.

Nevalaisen kokemuksen mukaan vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä. Tuntuu helpommalta syöttää lapselle vähän pajunköyttä kuin syventyä perustelemaan tosiasioilla.

Töksäyttely ei ole rehellisyyttä

Psykologi Vesa Nevalaisen sanat kouristavat sydäntäni. Niihin kätkeytyy totuuden siemen. Usein valkoinen valhe on minulta yritys päästä vähän helpommalla. Olenko kasvattamassa lapsestani valehtelijaa?

Päätän aloittaa tiukan linjan. Tästä lähtien ei edes valkoisia valheita. Kun lapsi vaatii minua vaihtamaan uudet patterit nosturiinsa, selostan kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen, etteivät patterit kaipaa vaihtoa. Tavallisesti olisin jossakin vaiheessa antanut periksi ja ollut vain vaihtavinani patterit, jotta lapsi lopettaisi mankumisen.

Iltapäivällä teemme retken uimahalliin. Saunassa heitän reilusti löylyä, ja lapsi alkaa jutella alalauteella istuvan iäkkään naisen kanssa. Lopulta lähdemme yhtä matkaa naisen kanssa suihkuun vilvoittelemaan. Matkalla suihkuille lapsi tarkkailee uutta tuttavaansa.

– Sinussa on tosi paljon karvoja, lapsi ilmoittaa rouvalle suureen ääneen, ilahtuneena tarkasta havainnostaan.

Pesuhuoneellinen kasvoja kääntyy katsomaan. Rouva vetäisee pyyhkeen ympärilleen. Suljen silmäni ja keskityn vaipumaan maan alle. Annan piut paut tavoitteelleni olla lapselle rehellinen. En aio sanoa lapselleni, että iäkäs rouva tosiaan oli tavallista karvaisempi.

Kotona selitän, ettei kaikkea voi sanoa, vaikka se olisikin totta. Jos kaverin luona tarjotaan ruokaa, josta ei tykkää, ruokaa voi silti sanoa hyväksi. Lapsi nyökyttelee.

"Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä."

Itse en niele selityksiäni helposti. Enkö juuri aiemmin päättänyt puhua totta?

Onneksi psykologian professori Lea Pulkkinen tulee avukseni. Hänen mukaansa kyse ei ole siitä, onko karvakommentti totta vai valhetta vaan siitä, että tunnistaa ennakolta, loukkaako sanottu asia toista ihmistä.

– Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä. Sen sijana kaiken sanominen ääneen osoittaa sosiaalisten tapojen puutetta, Pulkkinen sanoo.

Pelkuriäitinä nettikirpparilla

Olin aina ajatellut, että en hymistelisi lapselleni. Tärkeistä asioista puhuisin lapselleni suoraan. Pidin lasta aliarvioivina sellaisia vanhempia, jotka koettavat sivuuttaa hankalat asiat pehmittelemällä tai satuilemalla. Mokomia pelkureita.

Sitten lapseni rakkain pehmolelu, pieni kissa, katosi kirjastoretkellä. Palasimme etsimään sitä, mutta kissaa ei löytynyt. Tuntui hirveältä katsoa, kuinka surullinen lapseni oli ja kuinka kiihkeästi hän etsi kissaa kaikkialta.

– Taitaa olla niin, että kissa on lähtenyt ikiomalle kissaseikkailulleen, sanoin lohduttaakseni lasta.

– Kyllä se palaa lopulta kotiin, kuulin itseni jatkavan.

Mitä ihmettä ajattelin? Ei tietenkään palaa! Pehmolelussa ei lue nimeämme, ei osoitetta, ei puhelinnumeroa.

Seuraavat viikot selaan järkähtämättömästi nettikirppisten sivuja. ”Pehmokissa”, ”pehmolelu”, ”kissa”, kirjoitan hakukenttiin. Lopulta Anna Oulusta postittaa meille oman kissansa hirveään ylihintaan.

– Katso, kulta, kissa palasi tänään seikkailultaan, sanon lapselle, kun hän tulee kotiin päivähoidosta.

En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Miten onnellinen lapsi onkaan toivottaessaan kissalleen illalla sängyssä hyvää yötä ja kysellessään sen kissaseikkailusta.

En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että olin vähällä sotkeutua omaan huijaukseeni. Lapsi ei vielä osaa kyseenalaistaa tarinani aukkoja, mutta myöhemmin hän oppii vainukoiran tavoin paikallistamaan, missä äiti tasapainottelee heikolla jäällä tarinansa kanssa. En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Puhu suoraan vaikeista aiheista

Kissatapaus saa minut huomaamaan, etten ole niin rohkea kuin olen ajatellut. Jos en pysty kertomaan totuutta pehmolelusta, mitä sanoisin, jos vaikkapa lemmikki karkaisi? Tai kuolisi?

Kai minun täytyisi pystyä kertomaan totuus sen sijaan, että sanoisin sen lähteneen omalle seikkailulleen. Kuolema tuntuu liian vakavalta asialta huijattavaksi. Ja kuinka pitkälle voisin sillä tiellä mennä? Jonakin päivänä lapsen isovanhemmat kuolevat. Sanonko mummin silloin lähteneen mummiseikkailulle?

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

Psykologi Vesa Nevalainen rohkaisee vanhempia käyttämään vaikean hetken hyväkseen. Sepittämään ei kannata ryhtyä. Jos koiran kertoo vain karanneen, lapsi lähtee etsimään lemmikkiään, ja suru pitkittyy. Sen sijaan vanhemmat voisivat tunnistaa mahdollisuuden kertoa, että elämään kuuluu tällainenkin asia kuin kuolema, ja keskustella siitä lapsen kanssa.

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

– Lapsi voi alkaa ajatella, että vanhemman kanssa ei voi puhua asioista, kun tämä ei selvästikään uskalla keskustella niistä suoraan, Nevalainen sanoo.

Eläköön joulupukki ja hammaskeiju!

Jotta lapseni uskaltaa puhua kanssani vaikeista asioista, täytyy minun siis ensin uskaltaa puhua hänelle totta.

Häädän tontut tarkkailemasta ikkunoitamme. En enää sano, että kasvissosekeitosta saa taikavoimia vaan paljon energiaa. Välillä se tehoaa, välillä ei, ihan kuten taikavoimalupauksetkin ennen.

Mieltäni jää silti kaihertamaan kysymys joulupukista. En raaskisi arvioida tarinaa joulupukista valhetta–totta-akselilla. Päätän kysyä vielä toisen mielipiteen.

"Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä."

Professori Lea Pulkkinen suorastaan närkästyy, kun kysyn arkaillen, olenko valehdellut lapselleni, kun olen kertonut joulupukista.

– Ei mielikuvitus ole valehtelua! Hyvää tarkoittava joulupukkisatu ei vahingoita ketään. Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä. Eikä aikuisten tarvitse olla jatkuvasti osoittelemassa, että tämä ja tuo ei ole totta, Pulkkinen vakuuttaa.

Samaan sarjaan voi laskea muutkin anteliaat satuhahmot, kuten pääsiäiskanan ja hammaskeijun. Pulkkisen mukaan lapsi sukeltaa kyllä ulos tarinoista omaa tahtiaan, kun ajattelu kehittyy.

Mieleni kevenee. Satu ja tosi voivat elää rinnakkain.

Pulkkinen kuitenkin muistuttaa, ettei joulupukkia saa väittää kivenkovaa todeksi enää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa sitä itse kyseenalaistaa. Yleensä usko joulupukkiin alkaa karista lapsilta noin seitsemän vuoden iässä.

Sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Siihen asti aion kertoa lapselle joulupukista, joka tuo lahjoja – mutta niin tuovat myös isä ja äiti ja mummit ja kummit, koska ovat tahtoneet tuottaa hänelle iloa.

On pimeä joulukuun aamu. Unenpöpperössä katselen, kuinka innoissaan lapsi syöksyy joulukalenterille, jonka tontut ovat yön aikana täyttäneet häntä varten.

Mietin, että oikeastaan en huijaa häntä vaan kerron hänelle sadun. Ja sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Meidän Perhe 12/2016

Ihanturhavastatamulle

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Valehteleehan vanhemmat jatkuvasti lapsilleen, jopa tietämättä itse, silti valhettaan tiukasti vartioiden ja puolustaen! Toistetaan 99% muilta kuultua tarkistamatonta tietoa, jota myös koulussa jatkuvasti pakotetaan uskomaan totena. Tottakai tämä jatkuva valehtelu ja etenkin aikuisten välinpitämättömyys sitä kohtaan mitä heille sepitetään esim. tiede ja historia puolella on erittäin traumatisoivaa lapselle. Älkää nyt hyvät aikuiset ihmiset ikinä valehdelko lapsillenne! Muilta kuultu "fakta" EI...
Lue kommentti
Nina Nieminen

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Joulupukki on vähän kuin jumala eli uskonasia. Eräs uskovainen suuttui minulle, kun olin kertonut lapsille ettei joulupukkia ole olemassa. En voinut ostaa paljon joululahjoja ja en tykännyt ihmisistä, jotka pelottelevat lapsia joulupukilla. Eräs sanoi, että jos lapset syövät karkit joulukalenterista etukäteen, he eivät saa joululahjoja.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vaikka kuukautiset ovat arkinen asia, vanhemman on syytä valmistaa lasta niihin jo hyvissä ajoin etukäteen.

Miten valmistaa lasta kuukautisten alkamiseen? Entä jos lapsi ei halua puhua asiasta? Mitä, jos perheen ainoa aikuinen on isä?

Erityistason seksuaaliterapeutti Marja Kihlström vastaa viiteen kysymykseen liittyen lapsen kuukautisten alkamiseen:

1. Mistä voi päätellä, että tyttären kuukautiset ovat alkamassa?

Kuukautisia voi odottaa alkavaksi, kun lapsella alkaa ilmetä muitakin murrosiän merkkejä, kuten pituuskasvun pyrähdys, häpy- ja kainalokarvoitus, valkovuoto ja rintojenkasvu.

Tyttären kuukautiset voivat alkaa samoihin aikoihin kuin äidinkin, joten äidin kannattaa muistella omaa kuukautisten alkamishetkeä. Toisaalta lapsen kuukautistet voivat alkaa hyvinkin eri lailla kuin vanhemman.

2. Kuinka vanhemman tulisi varautua kuukautisten alkamiseen?

Vanhemman kannattaa alkaa ennakoida tulevaa viimeistään, kun huomaa tyttärensä olevan esimurrosiän kynnyksellä. Ja ennakointi ei siis koske vain äitejä: Myös perheen toisen vanhemman on hyvä olla tietoinen, mitä kuukautiset tarkoittavat ja kuinka toimia niiden alkaessa.

Myös perheen toisen vanhemman on hyvä olla tietoinen, mitä kuukautiset tarkoittavat ja kuinka toimia niiden alkaessa.

Kuukautisista kannattaa jutella lapsen kanssa jo etukäteen useamman kerran, jotta niistä tulee arkinen juttu. Lapselle kannattaa selittää, mitkä asiat enteilevät kuukautisia. Kaupasta voi käydä yhdessä ostamassa sopivia siteitä ja pikkuhousunsuojia. Jos yhteinen kauppareissu tuntuu lapsesta kiusalliselta, aikuisen on huolehdittava, että kuukautistarvikkeita löytyy valmiiksi kotoa. Vanhemman tehtävä on kertoa lapselle, missä siteitä säilytetään ja kuinka niitä käytetään.

Lapselle voi pakata kouluun pienen huomamaattoman pussukan, jossa on intiimipyyhe ja muutama side. Kannattaa käydä etukäteen läpi, kuinka toimia, jos kuukautiset alkavat yllättäen kaverin luona, koulussa tai harrastuksessa. Kannattaa antaa toimintaohjeet erilaisten konkreettisten tilanteiden varalle: miten toimia tai mitä sanoa opettajalle, jos veri on vuotanut läpi housuista.

Kannattaa käydä etukäteen läpi, kuinka toimia, jos kuukautiset alkavat yllättäen vaikkapa harrastuksessa.

Kuukautisista on olemassa monta hyvää kirjaa ja lehtiartikkelia kuten tuorempana esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Sanna Seikon Ne - Kuukautiskirja (Karisto) tai ilmainen Lunetten Pieni kirja kuukautisista. Myös vanhempien, varsinkin isien, voisi olla hyvä lukea kirjallisuutta aiheesta.

3. Kun kuukautiset alkavat, miten puhua lapsen kanssa?

On tärkeää tunnustella, miten lapsi itse reagoi. Oleellista on kunnioittaa lapsen asettamia rajoja: Jos häni kaipaa lohtua, voi lohduttaa. Jos lapsi on asiasta ilahtunut, sitä voi juhlistaa vaikka shoppailuretkellä tai kakulla.

Asiasta kannattaa jutella. Vanhempi voi kertoa esimerkiksi omia kokemuksiaan ja tuntemuksia nuoruusiältä. Lapsen kysymyksiin kannattaa luonnollisesti vastailla mahdollisimman avoimesti.

Oikeaan suhtautumiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa, koska lapset ovat kaikki erilaisia ja reagoivat asioihin eri tavalla. Aina voi onnitella, ovathan kuukautiset askel naiseuden tiellä!

Aina voi onnitella, onhan kuukautiset askel naiseuden tiellä!

Jos kuukautiset ovat hyvin kivuliaat tai niitä ei ala kuulua, kannattaa varata aikaa gynekologille.

Kuukautisten alkamisesta kannattaa kertoa myös opettajalle, jos kuukautiset alkavat jo alakoulun alimmilla luokilla. Näin vanhempi suojaa lasta esimerkiksi liikuntatuntien kiusallisilta tilanteilta.

4. Mitä ei ainakaan kannata tehdä?

Ulkopuolisille ei kuukautisten alkamisesta kannata vouhottaa, sillä se rikkoo lapsen intimiteetin suojaa ja saattaa lapsen kiusalliseen tilanteeseen. Se voi myös vahingoittaa lapsen luottamusta vanhempaansa.

Nuorelle ei pitäisi kertoa mitään omia kauhukokemuksia, vaikka totta kai kannattaa puhua mahdollisista kivuista ja runsaasta vuodosta. Lapsen on hyvä tietää, milloin voi turvautua paksumpaan siteeseen tai särkylääkkeeseen.

Kuukautiset ei saa olla edes sisarusten keskeisten nahistelujen kiusaamisväline.

On tarpeellista käydä kuukautisten alkaminen läpi myös muiden perheenjäsenten kanssa. Kuukautiset eivät ole missään tilanteessa hyväksyttävä kiusaamisen tai nälvimisen muoto. Intiimiasiat eivät saa olla edes sisarusten keskeisten nahistelujen kiusaamisväline.

Muut perheenjäsenet voivat antaa hieman löysää nuorelle, joka käy läpi ensimmäisiä kuukautisiaan ja joka voi hormonien takia olla kiukkuinen tai käyttäytyä epäreilusti.

5. Mitä jos lapsi ei kerro vanhemmalle kuukautisistaan tai halua puhua niistä lainkaan?

Jos lapsen kuukautiset ovat alkaneet eikä hän ole itse maininnut niistä mitään, voi esimerkiksi hyvän yön toivotusten lomassa kertoa neutraalilla äänellä, että on huomannut kuukautisten alkaneen. Voi myös kysyä, tietääkö lapsi, missä suojat kotona säilytetään, tarvitseeko hän jotain kaupasta tai haluaako lapsi jutella asiasta. Tärkeää on tehdä selväksi, että ’täällä ollaan’, ja luoda ilmapiiri, jossa lapsi voi halutessaan jutella asiasta.

Osa tytöistä ei halua jutella kuukautisten alkamisesta isän kanssa, ja lapsen päätöstä tulisi kunnioittaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö isän tulisi olla tietoinen taustalla lapsen tarpeista ja kuukautisiin liittyvistä seikoista.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuvitus: Satu Kettunen

Mitä lapsille pitäisi opettaa parisuhteesta? Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen sai huomata, ettei virheitä tarvitse pelätä.

Viisivuotias tulee kotiin hyvällä tuulella. Hän on sopinut menevänsä naimisiin eskarikaverinsa kanssa. Heidän yhteiseen kotiinsa on tulossa musta sohva, samanvärinen kuin meilläkin kotona on.

– No mutta onnea! Ihanaa, että olet mennyt kihloihin, sanon.

Jatkamme leikkiä hetken aikaa. Kyselen nuoren parin tulevaisuudensuunnitelmista ja kommentoin kannustavasti.

Samalla tavalla toimin toivon mukaan tulevaisuudessakin, kun lapseni löytää itselleen kumppanin.

Jo työni ansiosta tiedän, että on paljon tutkittua tietoa siitä, miten ihminen oppii rakastamaan. Vanhemmilla on siinä iso rooli. Aikuiset tulevat opettaneeksi lapselle paljon asioita: Miten toisten kanssa ollaan? Voiko ihmisiin luottaa ja kannattaako heihin kiintyä? Miten hyvä tai paha paikka maailma on?

En voi olla miettimättä sitä, millaisen mallin ihmissuhteista minä heille annan.

Muiden vanhempien tavoin haluaisin vain, että lapseni olisivat onnellisia ja tasapainoisia. Ajatus siitä, että joku joskus rikkoisi pahasti lapseni sydämen tai että he joutuisivat kipuilemaan syvää yksinäisyyttä, saa minut tuntemaan fyysistä tuskaa.

Vaikka lapseni tekevät aikanaan omat yrityksensä ja erehdyksensä, en voi olla miettimättä sitä, millaisen mallin ihmissuhteista minä heille annan.

Mitä osaan opettaa rakkaudesta?

Ethän toista äidin mokia

Tiedän, millaisilta kokemuksilta haluaisin lapseni säästää.

Menin itse kihloihin 16-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa, muistaakseni jonkin riidan päätteeksi. Hankimme sormukset ja lehti-ilmoituksen, mutta minua alkoi pian ahdistaa. Muutaman epäkypsän liikkeeni jälkeen erosimme. Sitten palasimme yhteen, eikä kihloissa olemisesta enää puhuttu.

Jos minulla olisi mahdollisuus puhua järkeä nuorelle itselleni, sanottavaa olisi paljon.

Ihmissuhdehistoriassani on muutama muukin kohta, joiden muisteleminen saa minut kiemurtelemaan. Lapseni ovat vasta viisi- ja seitsenvuotiaita, mutta harras toiveeni on, etteivät he tekisi samanlaisia virheitä rakkaudessa kuin minä: Sietäisi huonoa kohtelua. Luulisi, että suhteessa täytyy edetä valmiin kaavan mukaan. Olisi jonkun kanssa sen takia, että ajatus yksin jäämisestä kammoksuttaa.

Vai olivatko ne virheitä minunkaan kohdallani?

Lastenpsykiatri, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Rantala stoppaa ajatukseni alkuunsa. Omaa näkökulmaa ei kannata pitää ainoana oikeana rakkaudessakaan.

– Mitä jos jokin, mikä sinusta on ollut virhe, on lapsesi kohdalla jotain muuta? Rantala kysyy.

– Jos olet näyttänyt jossain huonoa esimerkkiä, puhu siitä lapselle ja kerro, että tiedät nyt paremmin.

Tämän allekirjoitan. Olen kokenut suhteissani asioita, joita en haluaisi omille lapsilleni. Toisaalta iso osa noista kokemuksia on vaikuttanut ratkaisevasti siihen, millainen minusta on tullut. Mahdollisia virheitä ei siis kannata panikoida etukäteen, mutta omaa ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa.

– Vanhemmat saattavat hyvää tarkoittaen uskotella lapsilleen kaikenlaista. Lapsi voi omaksua vanhemman uskomuksen vaikkapa siitä, että miehet ovat sikoja tai että lyhyisiin ihmisiin ei kannata luottaa, Rantala jatkaa.

”Prinsessavaiheessa kerroin, että minulla oli harjoitusprinssejä ennen heidän isäänsä.”

Minua helpottaa ajatus siitä, ettei mikään rakkauden perintö ole kohtalonomainen. Huomasin sen itse, kun tapasin mieheni. Kolmekymppiseksi saakka olin ollut varovainen ja varautunut suhteissani. Mieheni tavattuani minussa käynnistyi aivan uusi prosessi. Tuntui siltä, kuin sydämeni olisi joutunut etäohjauksen valtaan enkä olisi voinut muuta kuin luottaa ja hypätä – sitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt.

– Lapselle voi puhua ikätason mukaisesti omista vaiheistaan. Olen itse kertonut jonkin verran lapsilleni elämästäni ennen kuin tapasin mieheni: prinsessavaiheessa kerroin, että minulla oli ollut harjoitusprinssejä ennen heidän isäänsä, Janna Rantala kertoo.

Miten hyvä idea! Meillä on uusperhe, joten lapset saavat sitäkin kautta moninaisen käsityksen rakkaudesta ja ihmissuhteista. Puhun heille ihmisten ja perheiden moninaisuudesta mielelläni muutenkin.

Tarvitsemme ihmissuhdeajokortin

Lasten varsinaisen hoitamisen tarve vähenee ikävuosien myötä, mutta opeteltavien taitojen määrä vain kasvaa. Mitä enemmän maailma lapselle avartuu, sen tärkeämpiä ihmissuhdetaidoista tulee.

Janna Rantala muistuttaa, kuinka tärkeää on kasvattaa lasta sellaisena kuin hän on. Siihen, miten ihminen on vuorovaikutuksessa ja miten turvalliseksi hän olonsa tuntee, vaikuttavat monet tekijät. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, sillä temperamenttiin vaikuttavat jo kohdunsisäinen elämä ja perimä.

Ajatus ihmissuhdeajokortista alkaa tuntua harkitsemisen arvoiselta.

Minä uskon, että muiden kanssa pärjää, kun osaa olla ihmisiksi, mutta oma juttunsa on, miten ihmisiksi olemista opetetaan. Lapseni tietävät jo, mistä vauvat tulevat, ja jokusen vuoden kuluttua kerron siitä, miten sitä ehkäistään. Mutta miten he oppivat hyviksi kumppaneiksi? Uskaltavatko he aikanaan luottaa rakkauteen?

Olen ennen pitänyt ajatusta ihmissuhdeajokortista hassuna, mutta idea alkaa yhtäkkiä tuntua harkitsemisen arvoiselta. Kuuntelen sivukorvalla lapsiani, jotka laulavat mukana Nikke Ankaran kappaletta En tiiä sun nimee. ”Hulluu et mä kelailen tällasii vaikken tunne”, Ankara räppää kuvaillessaan vahvoja tuntemuksiaan – eikä biisi suinkaan ole ainoa, joka vetää hupsuudessaan vertoja vanhan ajan prinsessasaduille.

Janna Rantala vertaa ajatusta rakkausvalistuksesta esikoistaan odottavien perhevalmennukseen.

– Kaikenlaisista ilmiöistä voi kertoa, mutta ihminen ei voi koskaan tajuta etukäteen, miten ihanaa ja rankkaa on, kun vauva syntyy. Sitä paitsi lapset tarkkailevat väistämättä sitä, miten heidän perheensä aikuiset kohtelevat toisiaan. Koko elämä on yhtä ihmissuhdeajokoulua. Lapsi kerryttää valtavasti tietoa liikenteestä jo kauan ennen kuin hän itse tarttuu rattiin, Rantala toteaa.

Se yksi ja ainoa... vai kuinka?

Minusta on ihanaa keskustella lasteni kanssa, mutta rakkaudesta on yllättävän vaikea puhua lapsentasoisesti. Yksinkertaistukset eivät tee oikeutta aiheelle, josta filosofit ovat vääntäneet tuhansia vuosia. Muistutan itseäni siitä, että esimerkkini kertoo enemmän kuin sanat.

– Haluan, että isi vie minut huomenna. Isi on niin kiva, lapsi ilmoittaa, kun pesemme illalla hampaita.

– Isi on minustakin kiva, totean.

– Tykkäätkö sinä isistä? lapsi kysyy.

– Ihan äärettömästi, vastaan.

– Enemmän kuin meistä? lapsi jatkaa.

– Ei sitä voi verrata. Mutta se on sellaista erilaista rakkautta.

Seuraavana iltana keskustelumme jatkuu: Äidillä on hyvä olo olla isin kanssa. Isi tykkää äidistä sellaisena kuin äiti on, äiti voi luottaa isiin ja äidin mielestä isin kanssa on hauskaa.

Toivon lasteni ymmärtävän, että molemmat osapuolet ovat vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista.

Silti selityksistäni jää puuttumaan paljon. Haluaisin lisätä muitakin tärkeitä asioita: että isi ei voi eikä hänen tarvitse täyttää äidin kaikkia odotuksia. Isin eikä äidin velvollisuus ei ole tehdä tosiaan onnelliseksi, eikä isi ole äidille se ainoa oikea.

Toivon lasteni ymmärtävän sitten isompina, että molemmat osapuolet ovat vastuussa parisuhteen hyvinvoinnista. Pelkkä yhteensopivuus ei riitä, tarvitaan tekoja.


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Välillä pitää olla vaikeaa

Kotona kehun vuolaasti, kun jompikumpi lapsista tekee jotain vähänkin jaloa sisarustaan kohtaan: on antelias, kannustaa, ymmärtää, auttaa tai sanoo jotain kivaa – samoja asioita, joita yritän mahdollisimman usein tehdä itse miehelleni. Uskon, että niillä taidoilla pärjää pitkälle aikuisenakin.

Lapsilleni tarjoutuu lukuisia mahdollisuuksia ihmissuhdetreeniin joka ikinen päivä. Välillä kunnioittava vastavuoroisuus on kuitenkin harjoitteluhetkistä kaukana.

”Kriisit ovat normaaleja, ja riidoista rakkaiden ihmisten kanssa selviää.”

Lapsi käyttäytyy tylysti seuraa kaipaavaa kaveriaan kohtaan. Sisarukset tappelevat raivokkaasti, koska toinen on vilkaissut toista. Seitsenvuotiasta huijataan nettipelissä pahan kerran. Isompi lapsi pakottaa viisivuotiaan leikissä sivustakatsojan rooliin.

Minusta tuntuu pahalta. Mitä vääntäminen ja pettymykset opettavat lapsilleni ihmissuhteista?

Sitä, että ne kuuluvat elämään, Janna Rantala sanoo.

– Lapsen on hyvä tietää, ettei aina ole ihanaa. Kriisit ovat normaaleja, jopa toivottavia, ja riidoista rakkaiden ihmisten kanssa selviää.

Eroperheen vanhempienkaan ei tarvitse ahdistua siitä, millaista mallia ihmissuhteista lapsilleen antaa.

– Ihmissuhde voi päättyä ja eroja tulee hyvistä syistä. Harvoin tapahtuu sellaista, mistä ei voisi selvitä. Hirveitä asioita kokenut ihminen voi jopa kukoistaa.

Säilytä taito rakastaa

– Äiti, äiti, olen saanut uuden ystävän!

Olemme vasta saapuneet puolityhjään leikkipuistoon, kun lapseni jo juoksee luokseni kertomaan iloista uutista. Hänen uusi ystävänsä on puolta nuorempi eikä oikein ymmärrä kaikkia leikkiehdotuksia, mutta se ei haittaa.

Olen samaan aikaan ylpeä ja iloinen lapseni maailmaa syleilevästä asenteesta. Samalla mietin, olisiko puistoilun jälkeen hyvä hetki vaihtaa pari sanaa siitä, mitä ystävyys oikein on. Eihän jokaista satunnaista vastaantulijaa voi laskea läheisekseen?

Katsellessani lapseni touhuja minusta alkaa kuitenkin tuntua siltä, että lapseni tietävät rakkaudesta enemmän kuin minä. En osaa sanoa, mitä peruja heidän luottavainen avosydämisyytensä on. Havainto siitä, että polvi on minusta parantunut, tuntuu ihanan helpottavalta.

”Jos lapsesi suhtautuu rakastavasti ympäristöönsä, olet todennäköisesti näyttänyt hänelle maailman, joka vaikuttaa rakastavalta.”

Ehkä tehtäväni onkin pitää huolta siitä, että he kasvaessaan eivät unohda taitoaan rakastaa.

– Jos lapsesi suhtautuu rakastavasti ympäristöönsä, sinä olet todennäköisesti näyttänyt hänelle maailman, joka vaikuttaa rakastavalta ja rakastettavalta, Rantala toteaa.

Ajatus koskettaa minua syvältä. Jos olen pystynyt vaikuttamaan siihen, miten kauniina lapseni näkevät maailman, voin kenties luottaa siihen, että pystyn olemaan heidän tukemaan vastaisuudessakin.

Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Jutun kirjoittaja Elina Tanskanen on seksuaaliterapeutti ja kirjailija, joka kuuluu Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijakolmikkoon.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.