Tiedättekö mikä on hauskaa? Tähän aikaan lääkärillä käyminen flunssaisena. Istuin odotushuoneessa viime viikolla surkeana 38 asteen kuumeessa, potemassa tautia joka myöhemmin paljastui sekä korva- että keuhkoputkentulehdukseksi. Kuitenkin. Näinä sikainfluenssan H1N1-viruksen aikoina ei tarvinnut kuin kerran aivastaa, ja sain olla aivan rauhassa. On täysin mahdotonta kuvailla sitä vauhtia jolla odotushuoneen painopiste siirtyi minusta katsoen kauimmaiseen nurkkaan. Aivastuksesta. Yksinäisestä aivastuksesta ja surkeasta olomuodosta. Kukaan ei edes huutanut TULI IRTI tai KATSOKAA, FREDERIK!.

Noh, sanomattakin on selvää että vappu meni rauhallisesti, antibiootteja pureskellen. Olo oli kyllä varsin dagen efter-mäinen, mutta aivan eri syystä kuin muilla vappujuhlijoilla. 

Isäntä hoiti koko talouden ruuanlaittoineen ja kaupassa käynteineen pari päivää, kunnes hänkin sairastui. Joskin alan olemaan melko varma että sairastimme aivan eri taudin. Itse olin liian väsynyt tehdäkseni mitään, ja tarvitsin tunnin välinokoset jos villi suunnitelma oli käydä sekä vessassa että keittiössä hakemassa lisää juotavaa. Isäntä taas otti asiakseen herätä keskellä yötä ja valittaa ääneen.

Kauan.

Ja kovaa. Niin kovaa että hänen viehättävä vaimonsa heräsi äkisti vankasti uskoen että naapurit ovat päättäneet kokeilla olisiko eläinten rituaalimurhaaminen se heidän yhteinen juttunsa.

Rakastan sitä miestä kyllä, mutta kun viikon sairastamisen jälkeen ensimmäiset sikeät yöunet keskeytyvät liian äänekkääseen kuoleman suorittamiseen niin ensimmäinen päähän putkahtanut ajatus kieltämättä oli tukehduttaa mies tyynyllä. Yllättyisitte kuinka moni parisuhdeterapeutti on sitä mieltä ettei sellaista lasketa "tarpeiden kommunikoimiseksi".