"Nyt loppui se kuvaaminen, minä lähden ostamaan maitoa.” Mökkimatkan perhepotretti Holman Prismassa jäi ottamatta, kun vaimolta paloi pinna.

"Nyt loppui se kuvaaminen, minä lähden ostamaan maitoa.”
Mökkimatkan perhepotretti Holman Prismassa jäi ottamatta, kun vaimolta paloi pinna. Poika hakkasi autokärryn tööttiä ja hävisi vaimon työntämänä lastenruokahyllyn taakse.
En siis vielä saanut vuoden 2012 albumiini kuvaa perheeni automarketarjesta. No, tässä on vielä monta kuukautta aikaa, vakuuttelin itselleni. Kyllä näitä reissuja tulisi.

Äitini kuoli viime kesänä. Hän oli niin pitkään sairas, ettei kukaan meistä sisaruksista oikein muistanut häntä kuin sairaalan sängyssä makaavana vanhuksena.
Äitini kuolemaa seuranneina viikkoina asuin lapsuudenkodissani ja kävin läpi vanhoja valokuvia. Kylläpä minä näytin vuonna 1980 samalta kuin poikani nyt! Hih, tuollaiset vaatteet olivat muotia isosisarusteni ollessa lapsia 1960-luvulla. Ja miten äiti oikein jaksoi järjestää noin valtavia lastenjuhlia?
Kuvia oli paljon, onneksi. Niiden avulla saimme takaisin sen äidin, joka meillä oli ennen sairautta.
Minä sain puolestani itselleni uuden suhteen valokuvaamiseen. Valokuvien avulla voisin museoida perheemme arjen niin, että minä, lapseni ja lapsenlapseni voisivat palata siihen vielä vuosikymmentenkin jälkeen.

Äidin ottamat valokuvat lapsuudestani olivat aika tavallisia. Niihin oli tallennettu matkat, juhlat ja merkkipäivät. Ja lapset. Vanhempani olivat kuvanneet toisiaan seurusteluaikoina, mutta lasten syntymän jälkeen pääosissa olivat lapset.
Kokosin yhteen omat digikuvani viime vuosilta. Vaimoni oli hävinnyt kuvista heti synnytyslaitokselta kotiutumisen jälkeen. Valokuviin tallennetussa arkimuseossamme oli tilaa enää varttuvalle vauvalle, josta oli kuvia edestä ja takaa, läheltä ja kaukaa.
Piti siis muistaa kuvata myös vaimoa, ei vain poikaa. Arjen arkistoimisen takia.

Itse asiassa arki oli asia, joka äidiltäni oli jäänyt arkistoimatta. Kaikkein kiinnostavimmissa kuvissa se oli kuitenkin mukana sivuosassa.
Tuolta näyttivät maitopurkit 30 vuotta sitten! Ja totta, tuollaisissa vaunuissa pikkusiskoni istui, kun kävimme lähikaupassa.
Mutta miltä siellä itse lähikaupassa näytti? Valtava kaapillinen lapsuuteni valokuvia ei auttanut muistikuvan tarkentamisessa. Kohtaamiseni Kolmårdenin villieläinten kanssa oli tallennettu tarkasti, mutta Kourulan kauppa-arjen kohdalla oli iso aukko.
Tajusin, että kuvat, jotka tänään tuntuvat typeriltä ottaa ja huomenna vähän vaivaannuttavilta katsoa, voivat olla kolmen vuosikymmenen päästä kaikkein arvokkaimpia.
Minulla ei ollut ainuttakaan kuvaa lähi-Alepastamme.

”Siksi kuvaamme aamiaisia”, vaimoni tyttökerhokaveri sanoi. Miehensä kanssa he asettelevat pöytään näkyville leipä- ja voipaketit, kahvit ja mehut, astiat ja aamun Hesarin. Sitten pöytään istumaan ja otetaan kuva, naps. Syntyy palanen aitoa lavastettua arkea, säilöttynä bitteinä kovalevylle.
Olin kateellinen ideasta. Juuri noin halusin tallentaa poikani lapsuuden. Pääosassa on näennäisesti kuvan keskellä poseeraava perhe, mutta sivuosissa on vahva arjen ja ajan hengen roolitus: on koti ja sen huonekalut, media ja päivän päätapahtumat, vuoden tyyli kampauksina ja asuina, leipäpaketti kertomassa, miltä ruokapöydän brändituotteet näyttivät vuonna 2012.
Tuttavamme olivat kehittäneet täydellisen tavan tallentaa arjen muiston valokuviin.
Minä päätin, että muistan kuvata myös kauppareissut. Poikaani varten.

Vaimo tuli ostoskärryineen vastaan seuraavalla käytävällä. Hän näytti rauhoittuneen.
”Kuulehan”, hän sanoi. ”Mitä jos ottaisit nyt pari hyvää kuvaa ja keskittyisit sitten kauppalapun lukemiseen.”  •

Teppo Moisio on 30-vuotias toimittaja, joka asuu Helsingissä vaimonsa ja poikansa kanssa. Esikoispoika Nuuti syntyi heinäkuussa 2010.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 3/2012.