Tulevan isän rooli odotusaikana on kuin pelkääjän paikalla istumista: äidin ja lapsen suhteen kehittymistä pääsee seuraamaan sivusta, mutta ohjakset ovat muilla. Kun lapsi syntyy, isä saa vastuutehtävän. Hänen on aika istua ratin taakse.

Tulevan isän rooli odotusaikana on kuin pelkääjän paikalla istumista: äidin ja lapsen suhteen kehittymistä pääsee seuraamaan sivusta, mutta ohjakset ovat muilla. Kun lapsi syntyy, isä saa vastuutehtävän. Hänen on aika istua ratin taakse.
Selailin raskausajan loppupuolella isyysopasta. Ymmärsin, että miehen tärkein tehtävä olisi nyt pitää auto lähtökunnossa. Synnytyksen hetki saattaisi koittaa koska tahansa, ja silloin tarvittaisiin autokuski-isää. Tunsin itseni kakkoskastin isäksi. Minulla kun ei ollut autoa lainkaan.
Synnytysvalmennuksessa kätilö kysyi heti tervehdyksen jälkeen, olivatko kaikki löytäneet parkkipaikan. Hymyilin vaivaantuneena. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva vaimoni oli joutunut pyöräilemään kanssani synnytyslaitokselle. Vaimo kyllä sanoi pitävänsä pyöräilystä, mutta minä epäilin häntä kohtuuttoman kiltiksi.

Perheemme autoasia oli vielä kesken. Olin selvittänyt Autoliiton laskurilla, paljonko keskiluokkaiselle kivikaupunkilaiselle sopivan auton pitäminen maksaisi. Keskihintaisen farmarin bensoihin, lainaan, vakuutuksiin, huoltoihin ja parkkipaikkaan kuluisi vuodessa parin kuukausipalkan verran rahaa.
Ahkerana taksinkäyttäjänä tiesin, että neljän kilometrin taksimatka synnytyslaitokselle maksaisi parisen kymppiä. Synnytyslaitoskeikan hoitaminen vuokrakyydillä säästäisi siis pitkän pennin. Oppaissa taksikyyti ei kuitenkaan kuulunut lueteltujen kulkutapojen listaan, ja epäilin, etteivät kuskit suostu ottamaan kyytiin supistelevaa äitiä, joka saattaa hulauttaa lapsivedet nahkapenkille.
Havahduin ajatuksistani, kun valmennuksessa alettiin puhua synnytyslaitokselle saapumisesta h-hetkellä.
Kätilö opasti, että isän kannattaa jättää äiti ensin auton kyydistä sairaalan ovella ja vasta sitten etsiä parkkipaikka. ”Muuten voi tulla hätäiselle kuskille vahinkoja.” Ambulanssillakin voisi tulla, mutta silloin pitäisi olla tosi kyseessä. Sitten kätilö totesi, että mikäli isää hermostuttaa todella paljon, voi olla turvallisinta tulla taksilla.
Kyllä! Valtava paino putosi autottoman miehen harteilta.

Muutamaa viikkoa, yhtä taksimatkaa ja onnellisia ensimmäisiä yhteishetkiä myöhemmin olimme kotiutumisvalmis perhe synnytyssairaalassa. Kolmen päivän ikäisen esikoisen ylpeänä isänä soitin taksikeskukseen: ”Tarvitsisimme taksin ja turvakaukalon iltapäiväksi.”
Nainen linjan toisessa päässä kuulosti tympääntyneeltä. Lasten kuljetukseen tarvittava taksi olisi pitänyt kuulemma tilata hyvissä ajoin.
Mutta minähän soitin hyvissä ajoin! Sanoin, että tässä on vielä aikaa iltapäivään ja että Helsinkihän on täynnä takseja. Kyllä jollakulla on turvakaukalo takakontissa.
”Eikö teillä ole omaa turvakaukaloa? Ehkä voisitte lainata sellaisen ystäviltä?”
Soimasin itseäni. Olin sanonut tuttavaperheelle, että tarvitsemme kaukalon lainaan vasta myöhemmin, isovanhempien luokse lähtiessämme. Tunsin epäonnistuneeni isänä jo ennen kuin perhe oli päässyt kotiin asti.

Bussissa kolmekymppinen isänselkäni puski kylmää hikeä, kun pelkäsin naapuripenkillä istuvan rouvan kyselevän lapsemme ikää. Vaikka kaiken nähnyt kätilömme oli vakuuttanut, että voisimme viedä lapsemme vaunuissa kotiin vaikka kävellen, epäilin lastensuojelun suhtautuvan asiaan toisin. Nyt olin upouusien lastenvaunujen kanssa bussissa numero 65 ja pelkäsin jonkun kantelevan meistä sosiaalitädeille.
Vaimo vieressä rauhoitteli. Hyvinhän tämä menee. Lapsikin oppisi heti nuoresta kaupungin tavoille, bussilla ja ratikalla kulkemista olisi edessä vuositolkulla.
Kotona päätimme, että oma turvakaukalo hankittaisiin autokyytejä varten pikimmiten, mutta autoa ei. Isyyteen kuuluvan ajovelvollisuuteni voisin hoitaa lasten kuljetukseen suunnitellulla polkupyörällä, jonka tilaisimme Hollannista.

Teppo Moisio on 30-vuotias toimittaja, joka asuu Helsingissä vaimonsa ja poikansa kanssa. Esikoispoika Nuuti syntyi heinäkuussa 2010.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 1/2011.