Lue keskustelun säännöt.
Aikaa räpeltää tekstareita, muttei aikaa ja halua vastata ja soittaa?
17.06.2013 |
Onko kukaan törmännyt sellaiseen kaverityyppiin, jota ei saa useimmiten kiinni puhelimitse, koska hän ei vastaa puheluihin. On muka kiirettä, kännykkä äänettömällä, seliseli... Hän ei myöskään soita. Jos hän ottaa kontaktia, niin hän lähettää tekstiviestejä. Kysymykset ovat joskus sitä luokkaa, että vastaus olisi paljon nopeampaa ja helpompaa antaa suorassa puhelinkeskustelussa kuin vastata tiivistetysti tekstiviestissä, johon tulee taas jatkokysymystä ja kommenttia...
Minulla ei itselläni ole aikaa ja kiinnostusta kirjoittaa tekstiviestejä. On niin hidasta räpeltelyä. Jos jollain on asiaa ja kysyttävää, niin soittakoon.
Kommentit (27)
P.S. Minun kännykkäsopimukseni on sellainen, että 5 tekstiviestiä maksaa yhtä paljon kuin 5 minuuttia puhetta. Kummassa asia selviäisi halvemmalla ja nopeammin: tekstarissa vai puhelussa..?. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon välillä tällainen huono puhuja... Olen vaan vähän epäsosiaalinen ja mun on paljon helpompi kirjoittaa kuin puhua.
Viestiin on helpompi vastata myös kiireen keskeltä kuin puhua lörpöttää luurissa kiinni. Eli riippuu soittajasta
Ehkä olet sellainen jonka kanssa on vaikea puhua, puhelu venyy jne. Inhoan itsekin tekstareiden näpyttelyä, mutta silloin saa itse valita milloin haluaa lukea ja vastata. Harvoinpa mitään hengenhätää on kenelläkään ollut vaikka puhelin unohtuisi päiväksi äänettömälle. Olen paska kaveri tiedetään, mutta toisaalta en tavatessa ole se, joka näpelöi puhelinta jatkuvasti ja vastaa puheluihin vaikka kesken ruokailun.
Salaa kaipaan lankapuhelinaikaa.
Minulla on kännykkä monesti äänettömällä kassin pohjalla. En pidä puhelimessa puhumisesta kovinkaan paljoa ja monesti ne soittelijat ovat kamalia jahkaajia. Lisäksi inhottaa tämä kännykkäkulttuuri, jossa aina pitäisi olla tavoiteltavissa ja jauhaa yksityisiä asioita julkisella paikalla.
Tekstareita laitan paikoista missä puhuminen ei ole mukavaa tai mahdollista, kuten vaikka julkisista liikennevälineistä, vessasta, töistä tai luennoilta. Monesti tekstarit on myös helpompia, kun siinä puhelimessa ei tarvitse asua vaan voi vastata sopivammalla hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tykkää puhua puhelimessa. Itse asiassa vihaan sitä. Laitan tekstarin sata kertaa mieluummin. Eikä silloin tarvitse jaaritella mitään paskaa, kertoo vain asaiansa ja that's it.
Mä oon sosiaalinen livenä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa, mutta puhelimessa puhumista inhoon ja melkeen kammoan. Siksi tekstarit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä pystyn soittamaan JA lähettämään viestejä. Jotenkin ihmeellistä itsekkyyttä ellei kykene kuin toiseen.
Minulla on ystävä jonks kanssa puhelut kestävät lähes poikkeuksetta tunnin. Hän soittaa muutaman kerran viikossa. Aina en vastaa jos en jaksa puhua pitkään, esim kun paikalla muita, olen töissä, kaupassa, illalla väsyneenä nauttimassa omasta hetkestäni. Jos hän yrittää soittaa enkä jaksa vastata, laitan usein tekstarin kuitenkin sen merkiksi että olen hänen yhteydenottonsa huomannut, ja jos hänellä oli jotain kiireellistä. Olen itse sosiaalisessa ammatissa joten iltaisin kaipaan omaa rauhaa ja latautumista. En myöskään ole hyvä tekemään montaa asiaa kerralla, esim suorittamaan ostoksia ja samalla ratkomaan toisen ihmissuhdepulmia. Mutta kun soitan / vastaan, pyrin olemaan 100% läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on tuttuja, jotka vaan jatkaa jauhamistaan. Viiden minuutin puhelu tällaisen kanssa on täysi mahdottomuus. Todellakin lähetän viestin. Siihen menee korkeintaan minuutti ja saan tehdä sen juuri sellaisella hetkellä kuin haluan. Akkukaan ei siihen lopu, toisin kuin näihin puheluihin.
En myöskään kanna puhelinta mukanani ollessani pihalla tai lenkillä enkä voi vastata siihen työaikana, yötkin se on hiljaisella.
Vastaan ja soitan puhelimella, mutta en kaikille.
Mulla on usein kännykkä äänettömällä, koska ajatukseni katkeaa puhelimen pirinään. Voi mennä hyvin kauankin, että saan taas ajatuksesta kiinni puhelun jälkeen. Aikaani siis säästää todella paljonkin, jos voin vastata tekstareihin sitten kun ajatusprosessissa tulee luonnostaan tauko. Voi olla että minulla on jotain neurologista häikkää (add vahva ehdokas); ehkä ystävälläsikin on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
inhoan puhua puhelimessa, mieluummin livenä tai tekstareina/sähköpostina hoidan asiat
Kaltaisiani on useita. Inhoan puhelimessa puhumista. Mulla ei ole kiireitä, mutten pidä puhelinta 24/7 mukana. Tekstariin vastaan, kun sen näen. Puheluihin en enää soita takaisin, koska kokemuksesta jengi on aina väärässä paikassa eikä pysty puhumaan tai sitten sai ongelmaansa ratkaisun jo.
Työviritteiset asiat hoidan kaikki sähköpostitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin inhoan puhelimessa puhumista. Paras ystäväni taas on päinvastainen, hänellä on koko ajan puhelin korvalla. Soittelee monta kertaa ja maratonpuhelut saattavat pahimmillaan koostua vain "niin niin, jaa jaa"-hokemista. En ole kovin hanakka vastailemaan tietyille ihmisille puhelimeen, kun vihaan noita tyhjänpäiväisiä puheluita.
Puhelimessa ei todellakaan mene yhtä vähän aikaa kuin tekstarin kirjoittamisessa, ainahan siinä pitää löpertää muita asioita tai vähintään alku- ja loppuhöpinät, muuten kuulostaa jurolta idiootilta. Tekstarissa todetaan asia lyhyesti ja ytimekkäästi. Tietenkin jotkut asiat vaativat pidempää puhumista, mutta sellaiset hoidan mieluiten kasvokkain, en puhelimessa.
Jospa ap:ssa vika, jauhat etkä jätä puheluasi todellakaan siihen yhteen kysymykseen/vastaukseen!
Mä oon niiiiin samaa mieltä kuin ap. Ihan pahinta ajanhukkaa räpeltää monimutkaista asiaa tekstarilla!
Minun päivät on yleensä kamalan hektisiä. Olen töissä, bussissa, ratikassa, junassa, ruokaostoksilla... Työpuhelut tietysti puhun mutta muuten puhelimeen vastaaminen on usein hankalaa. Jos istun vaikka kolme tuntia junassa, minulla on aivan hyvin aikaa räpeltää tekstiviestejä mutta puhua siellä ei voi. Päivän aikana minulla on monia lyhyitä hetkiä laittaa tekstiviesti. Aamulla ratikassa, kassajonossa, kokousten välissä, lounasjonossa, vessajonossa, bussipysäkillä... Hyvin vähän on kuitenkaan sellaisa hetkiä että voisin istua alas kauas muista ihmisistä ja ottaa puhelun. Kun illalla tulen vaikkapa kahdeksan jälkeen kotiin, en todellakaan aina jaksa lörpötellä. Minullakin on ystäviä jotka voivat puhua ihan oikeasti kaksikin tuntia! Huh! Viikonloppuisin soittelen sitten kaukana asuville vanhemmille ja sukulaisille.
Kohtuullisen mittaiset puhelut on ihan ok mutta monesti puhelin soi huonoon aikaan. Pyrin jossain vaiheessa kuitenkin aina soittamaan takaisin. Jos en voi, laitan viestin jossa kerron olevani tilanteessa x ja tiedustelen että soitanko illalla takaisin vai voiko asian hoitaa viestillä/onko asia akuutti vai voiko odottaa.
Joskus asiat ovat sellaisia, että niitä en esim omien lasteni kuullen halua keskustella puhelimessa, siksi vastaan tekstarilla. Tai lapset ovat juuri käymässä nukkumaan, enkä halua silloin juoruta puhelimessa kun hetken hiljaisuus saa lapset unten maille, ja voin myöhemmin helposti soittaa ja jutella.
Minä olen myös alkanut inhota puhelimessa puhumista, sen jälkeen kun sain lapsen. Ja ei, ei kiinnosta edes silloin, kun kerrot asiasi "lyhyesti", mitä ei kyllä ikinä tapahdu... Tekstarin kirjoittamiselle on melkein aina aikaa, kun kirjoitan niin nopeasti. Joillekin se että lähetän tekstarin, on merkki että nytpä soitan tuolle... juu ei kiinnosta kuunnella jotain baari- tai miesseikkailuja kun olen lapsen kanssa. Alkuaikoina vauva ei myöskään nukkunut kuin sylissä, joten ärsytti kaverien ajattelutapa että kyllähän minä ehdin puhua ja vaikka mitä kun se nukkuu. Ja myöskin haluan olla aidosti läsnä kun lapsen kanssa olen. Yhden ystävän kanssa on todella hankala puhua puhelimessa, kun taustalla huutaa hänen taaperonsa, ja tämä mutsi ei kintaalla viittaa, muuta kuin välillä huutaa lapselle "hiljaa nyt! Äiti on PUHELIMESSA!"... Lisäksi, silloin kun saan hetken omaa aikaa, hiljentyä ja rauhoittua, niin silloin se puhelimessa pälättäminen ei kiinnosta senkään vertaa.