Läheisriippuvaisuus?

Helpneeded

Kuulin tämän termin ystävältäni, joka kysyi vitsillä minulta "olenko läheisriippuvainen" kun keskustelimme minun tavastani olla mieheeni yhteydessä. Nauroin asialle, mutta se jäi kalvamaan. Ystäväni ei nimittäin tiennyt edes puoliakaan "riippuvuudestani" kumppaniini ja menneisyydestäni tälläisten asioiden kanssa. Joten, nyt päätin kirjoittaa tänne, jos joku osaisi minua auttaa, olenko tosiaan läheisriippuvainen ja jos näin on, mistä kykenen siihen hakemaan apua?

Yritän kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti taustastani. Olen perheestä, jossa minun lisäkseni on 1 vuoden vanhempi sisko. Siskoni on kokoelämän ollut todella tempparementtinen, agressiivinen ja vanhemmiltani meni kaikki aika hänen rauhoittamiseensa. Itse muistan hyvin pienestä asti yrittäneeni aina pidätellä kiukkuani tai itkuani, ettei minusta olisi enempää vaivaa, "Liisa" (siskoni) kun oli niin hankala. Jäin vähän kuin nokkimisjärjestyksessä häntäpäähän. Kun kasvettiin, alkoi siskoni käyttää minuun niin henkistä väkivaltaa (joskus myös fyysistä mutta en voinut kertoa vanhemmille, etten lisää heille stressiä). Kehotuksia tappamaan itseni sain häneltä viikottain, toki olin ruma tyhmä ja läski, eivätkä vanhempamme kuulemma rakastaneet minua. (Minulla oli kyllä aivan ihanat vanhemmat) Tätä jatkui koko teini-ikä. Samalla minulla muodostui omituinen riippuvuus siskooni. Itse olin aina ollut kovin sosiaalinen ja minulla oli paljon ystäviä, toisin kuin siskollani. Podin tästä huonoa omaatuntoani, jotenkin oikeutin hänen käytöksensä minua kohtaan tällä syyllä. Minulle muodostui kuva itsestäni, jossa olin yksinkertaisesti tyhmä (niin kauan sitä kuullut niin alkoi itsekin tuntumaan siltä) enkä yrittänyt pyrkiä esimerkiksi lukioon tai mihinkään vastaavaan toisen asteen koulutukseen missä olisi tarvinnut "älykkyyttä". Siskoni rauhottui kasvaessaan, mitä nyt kuitenkin muistutti minua aina alemmasta asemastani. En ikinä vain jotenkin riittänyt minuna. Riippuvuuteni siskooni oli varhaisaikuisiälläkin niin paha, että olisin ollut valmis varmaan tappamaan hänen vuokseen.( Kärsin tässä vaiheessa jo ahdistuneisuudesta ja paniikista) Kun tapasin mieheni, rakastuin ensimmäist kertaa. Silti, jos siskoni olisi käskenyt minun erota, olisin varmaan tehnytkin niin. Seurustelimme mieheni kanssa reilun vuoden kun sairastuin. En pystynyt poistumaan puoleen vuoteen kuin pikaisesti kauppaan ja olin "vankina" kotonani. Mieheni tuki minua 110% ja huomasin, että aloin erkaantua siskostani mieheni kautta. Hän selitti minulle kuinka väärin siskoni teki minulle (Hän tosiaan piti minua laiskana kun makasin sairaana kotona) ja ettei se ollut hyväksyttävää. Mieheni ansioista hain hoitoa psykiatrian puolelta ahdistuneisuuteeni ja yritimme pärjätä sairauteni kanssa. Siskoni oli silti yhä tärkeässä osassa elämääni, paras ystäväni niin kuin aina, vaikken enää tuntenutkaan samankaltaista pakottavaa tarvetta "pelastaa" hänet tai muuten vain auttaa. Vaikka siskoni tekstin mukaan vaikuttaa karmealta, on hän myös yksi maailman ihanimmista ihmisistä, kun hän haluaa olla. Hän on yhä minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä ja paras ystäväni. Mieheni opetti minua sanomaan hänelle vastaan ja kertomaan tunteistani. Siskoni ei kuitenkaan ikinä ole oikein ymmärtänyt mitä olen yrittänyt sanoa, syytän kuulemma vain häntä kaikesta. Myös kun kerroin hakeneeni apua ahdistukseeni hänen vastaus oli "Vain heikot tarvitsee ulkopuolista apua. Vahvat pärjää kyllä ihan itsekin." Empatiaa en häneltä saa, mutta silti, hän on tukenani, omalla oudolla tavallaan. Tai näin minä sen tunnen. Osaan nykyään olla jopa vihainen hänelle ja tiuskia, vaikken pystykään siihen muiden ihmisten kanssa.

Nyt ongelmani on, että olen huomannut viimeisen kahden vuoden sisällä siirtäneeni kaikki pakonomaiset tunteeni mieheeni. Hänellä on ollut peliriippuvuus ja hän on pelannut viimeiset rahamme. En ole osannut olla vihainen. Pettynyt kyllä, itkuinen ja surkea, mutten vihainen. Hän käyttänyt rahaa aivan liikaa alkoholiin, minä puolustan hänelle häntä itseään, kun hän solvaa itseään siitä. Haluaisin huutaa ja raivota, mutta otan hänet kainaloon ja hyssytän, ettei ole mitään hätää. En pysty ostamaa itselleni edes sukkia tai deodoranttia, sillä "ne ovat liian kalliita", mutta annan hänen ostaa huonossakin rahatilanteessa asioita vain siksi, että hän olisi onnellinen. Minulla on jatkuva pelko, että jos räjähdän, hän lähtee. Se on naurettavaa, sillä olemme toistemme parhaat ystävät, mutta elän jotenkin alitajuntaisessa alemmuuskompleksissa, mikä ei ole mieheni vika. Kärsin ja itken yksin, mutta muille näytän vain hymyni.

Myös ystävyyssuhteeni perustuvat suurelta osin "psykiatriseen palveluun" jota tarjoan kellon ympäri kaikille ystävilleni. Olen sen, joka auttaa aina, ihan sama mistä kysymys. Olen aina ollut sellainen. Teen ystävieni vuoksi äärettömän naurettavia tekoja, vain että saan tuntea auttaneeni. Se on pakkomielteistä.

Tekstistä tuli nyt hirmu pitkä, mutta jos joku jaksoi lukea, olen siitä kiitollinen. Tmä on ensimmäinen kerta kun mihinkään olen uskaltanut avautua lapsuudestani ja ongelmistani. Joten, olenko läheisriippuvainen vai mikä minussa on vikana?

Olen tällä hetkellä raskaana ja pelkään enemmän kuin mitään tämän siirtyvän lapseeni, jolloin tulen pilaamaan pienen ihmisen elämän jollen hanki apua.

Kommentit (1)

Vierailija

Vaikutat kyllä tosiaan aika selvältä läheisriippuvaisuustapaukselta. Jos et itse pysty kohtaamaan ja käsittelemään menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoasi, niin apua olisi kyllä hyvä hakea, kun lapsikin on tulossa. Jos kuviossa ei olisi lasta, voisin melkein sanoa että siitä vaan, ole vaan juopolle pelurimiehellesi kynnysmatto kunnes lopulta sullakin katkeaa pinna ja pistät tuon koko riippuvaisuushomman poikki siksi että tajuat että hylätyksi tuleminenkin on 100* parempi kuin elämä kynnysmattona sellaisen tyypin kanssa.

Uusimmat

Suosituimmat