Miten ihmeessä olette selviytyneet parisuhdeväkivallasta?

Vierailija

Miten ihmeessä olette selviytyneet parisuhdeväkivallasta? Olen vastikään eronnut väkivaltaisesta suhteesta, jota onneksi kesti vain muutama kuukausi. Kyseessä oli paha henkinen väkivalta, joka lopulta johti fyysiseen pahoinpitelyyn. Väkivalta alkoi todella huomaamattomasti ja paheni siitä sitten, ensin en edes ymmärtänyt mistä oli kyse, sillä mies oli taitava manipuloija ja minä kai tyhmä ja lisäksi vielä "rakastunut" Käsiksi käymisen jälkeen lähdin, vaikka se oli hirveää. Olin todella peloissani, mutta rikosilmoituksen avulla pääsin miehestä eroon.

Nyt mietin vain, että miten tästä eteenpäin? Tuo ajanjakso elämässäni oli kamala, ja sai minut miettimään paljon. Miten ihmeessä voin jatkaa elämää, kun tiedän tuollaisen ihmisen olevan vapaalla jalalla ja samassa kaupungissa kanssani. Todennäköisesti en tule häntä enää kohtaamaan edes sattumalta, mutta silti suorastaan ällöttää. Mies kai etsii tälläkin hetkellä uutta uhria.

Olen saanut apua ja vertaistukea sekä tietoa netistä, mutta tuntuu että tuollainen suhde jättää ikuiset jäljet. Uhriutua en aio, mutta eteenpäin pyrkiminen tuntuu todella vaikealta :( Voin vain nostaa hattua ja ihmetellä niitä, jotka ovat olleet väkivaltaisessa suhteessa pidempään, eronneet ja jatkaneet eteenpäin. Miten olette sen tehneet? Olenko heikko, kun minusta tuntuu todella pahalta vain noin lyhyenkin suhteen jälkeen?

En kaipaa vittuilua, vaan toivon saavani vertaistukea ja vinkkejä!

Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Alkuun muijalla oli tapana raivotessaan käydä käsiksi, sitten kerran väänsin sen käden ns. poliisiotteeseen ja sanoin että jatkossa lyön takaisin. Ei ole enää riehunut. 

Tietysti ikäkin tekee fiksuimmilla tehtävänsä. Onhan tuo kasvanut henkisesti todella paljon siitä kun alettiin olla yhdessä, jolloin oli 20v. 

Vierailija

Ap, olen pahoillani kokemuksestasi ja samalla onnittelen, että olet kyennyt tekemään isoimman jutun: irrottautumaan suhteesta. Olen varma, että pääset asian yli vielä, mutta aikaahan se vie. Kaikkea hyvää elämässäsi, pidä hyvää huolta itsestäsi ja tee sitä mikä sinusta hyvältä tuntuu. Nyt on aika sulle, ihan vain sulle ja sun hyvälle ololle sekä hemmottelulle?

Ja muista pitää suhteet ystäviin hyvänä, niitä tarvitsee aina elämän varrella :)

Vierailija

Kyllä siitä yli pääsee. Toki jättää jäljet, olen jotenkin varuillani helposti tässä nykyisessä suhteessani.
Välillä tulee "flasbackejä" jossain tietyssä tilanteessa. Olen varmaan muuttunut ihmisenä ja naisena, enää en väkivaltaan suostuisi, uskon että merkit ovat nähtävillä kyllä ja varsinkin osaan toivottavasti tulkita niitä jos näin olisi.

Toki, minulla meni todella kauan päästä yli edellisestä suhteesta. Näin pahoja painajaisia pitkän aikaa ja pelkäsin öisin.

Minun suhteeni kesti vuosia, joten pelko oli jäänyt iholle.
Olin vuosia itsekseen ennenkuin uskalsin uuteen suhteeseen. Nyt kaikki väkivallan suhteen ok, ei pelkoa.
Tsemppiä sinulle, kyllä sinäkin selviät kunhan annat itsellesi aikaa 💗

Vierailija

Kiitos vastauksista, etenkin teille kahdelle viimeksi vastanneille! :) On ihana huomata, että vielä löytyy mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Hyvä kuulla, että teitä selvinneitä ja elämää jatkaneita ihmisiä löytyy täältäkin.

Lisäkommentit ovat tervetulleita! Ap

Elvira

Itse erosin väkivaltaisesta suhteesta joku puolisen vuotta sitten. Olimme seurustelleet kaksi vuotta. Olemme molemmat 20v.

Suhteen alussa poikaystäväni käyttäytyi kuin unelma. Hän antoi itsestään kuvan, ettei koskaan löisi, saati satuttaisi minua millään muullakaan tavalla. Suhde kesti hyvin niin kauan, kunnes noin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen. Siitä kaikki ongelmat alkoivat. Itse pidin välivuotta lukion jälkeen, eikä minulla siis ollut oikeastaan minkäänlaista aktiviteettia päivisin.

Poikaystäväni alkoi muuttua pikkuhiljaa. Hän alkoi juosta kavereidensa kanssa ryyppäämässä vähänväliä. En halunnut olla se nalkuttava tyttöystävä, joka valittaa hänen menoista, joten alussa vaikenin asiasta. Mutta lopulta tilanne johti siihen, että poikaystäväni halusi viettää meidän yhteisen vuosipäivämmekin jonkun toisen tytön kanssa. Siinä vaiheessa en enää halunnut katsella moista.

Halusin siis erota. Irtisanoimme yhteisen asuntommekin ja kun muuttopäivä alkoi lähestyä, poikaystäväni alkoikin "katua" tekojaan... Sitä, miten jätti minut lähes päivittäin kotiin yksin, ei koskaan halunnut minua mukaan mihinkään, kuinka hän oli haukkunut minua "hulluksi ämmäksi" ja "s*atanan h*oraksi", kun en halunnut hänen lähtevän juomaan ja sitä kun hän suutuspäissään rikkoi tavaroitani. Silloin hän vielä purki kiukkuaan fyysisesti vain tavaroihini. Noh, minä typerä sitten menin ja uskoin hänen selityksensä...

Asunto oli siis irtisanottu, joten muutimme toiseen asuntoon yhdessä, joka tosin oli pelkästään minun nimissäni. Siellä kaikki vasta alkoi... Poikaystävälläni ja minulla meni muutaman kuukauden ajan hyvin, kunnes se alkoi taas: hän meni omia menojaan miten häntä huvitti, ei koskaan osannut baariin lähtiessään sanoa tuleeko edes samana yönä takaisin. Viimekesänä täällä lähistöllä pidettiin festarit ja olin siellä poikaystäväni kanssa, kunnes tämä suuttui minulle sellaisesta asiasta, mille en itse voinut kertakaikkiaan yhtään mitään. Hän itse kertoi minulle kaikki ne kerrat kun oli pettänyt minua, kuinka huono itse olin ja ettei hän ole koskaan oikeasti minua rakastanut. Hän päätti erota. Noh, siinähän meni miulta arvatenkin festarit vähän pilalle, rakastin tuota jätkää kuitenkin täydestä sydämestäni.

Noh, exäni roudasi tavaransa pois asunnoltani ja jäin sinne yksin. Aloin itse käydä mielenterveyskeskuksessa juttelemassa, minulla todettiin ahdistuksesta johtuva masennus, johon sain lääkkeet. Huomasin lääkkeiden oikeasti auttavan ja kohentavan mielialaani ja parin kuukauden päästä minulla oli juttua uuden jätkän kanssa. Tähän mennessä olin arvatenkin yrittänyt saada exääni takaisin, mutta tuloksetta. Hän vältteli minua viimeiseen asti. Mutta kun hän kuuli minulla olevan juttua toisen jätkän kanssa, hän raivostui. Aluksi hän kyseli yhteisiltä kavereiltamme, missä olen ja mitä teen jne ja pari kertaa hän tuli tarkoituksella ravintolaan meidän seuraamme ihan vain härnätäkseen minua. Sitten hän lyöttäytyi asunnolleni. Hän tuli rappukäytävään oven taakse hakkaamaan sinä niin kovin, että minun oli pakko avata ovi, ellen halunnut hänen rikkovan sitä. Kun hän pääsi sisälle, ensitöikseen hän varasti minulta puhelimeni ja sitten vahti minua, etten vain poistu asunnostani mihinkään. Hän jäi sinne useaksi viikoksi näin. Hän päästi minut käymään mielenterveyskeskuksessa, mutta saattoi minut sinne ja takaisin kotiin, etten vain mennyt mihinkään muualle. Kotona ollessani hän töni, löi, potki, raiskasi, heitteli tavaroilla, haukkui, uhkaili ja kerran jopa poltti kättäni sytkärillä jos en tehnyt asioita hänen mielensä mukaan. Lisäksi hän väitti kaikille, että minä en päästänyt häntä lähtemään asunnoltani, että siksi hän siellä majaili vaikkemme olleet olleet yhdessä enää pitkään aikaan.

Noh, niinhän siinä arvatenkin kävi että se jätkä kenen kanssa minulla silloin oli juttua, ei jaksanut enää katsoa tuollaista ja päätti aloittaa suhteen jonkun toisen tytön kanssa. Kun exäni sai tietää tästä, hänkin päätti jättää minut rauhaan. Hän muutti takaisin äitinsä luo. Olin parisen kuukautta hyvin paljon kavereideni ja vanhempieni luona, kukaan ei tiennyt siitä, mitä todellisuudessa minun ja exäni välillä oli tapahtunut. Kaikki luulivat, että meillä meni hyvin, kun vietimme niin paljon aikaa kahdestaan. Kaikki luulivat, että olimme palaamassa yhteen.

Tutustuin sitten parin kuukauden päästä nykyiseen poikaystävääni. Hän on aivan eri luokkaa kuin exäni: hän on hirmuisen huolehtivainen ja rakastava. Kun aloin tapailla häntä, pistin exääni välit poikki kokonaan. Estin hänet sosiaalisessa mediassa, vaihdoin puhelinnumeroni ja muutin pois entisestä asunnostani. Hän on kyllä yrittänyt ottaa minuun yhteyttä tapahtuneen jälkeen ja kysellyt kavereiltani osoitettani. Onneksi olen kertonut sen vain harvoille joihin luotan 100%. Mutta pelkään vieläkin sitä, milloin törmään häneen tai milloin hän saa tietää osoitteeni. Enemmän pelkään ehkä kuitenkin sitä, että hän ottaa yhteyttä nykyiseen poikaystävääni ja saa tämänkin lähtemään viereltäni.

Vaikka olenkin jo elänyt tovin ilman exääni, silti valehtelisin jos sanoisin, ettei hän pyöri mielessäni päivittäin. Milloin pelkään ja milloin säälin häntä. Näen vieläkin nykyisessä poikaystävässäni samoja piirteitä kun hänessä ja pelkään myös sitä, että jokainen mies on samanlainen. Tiedän kyllä ettei asia ole niin, mutta mistäs sen tietää kuka on ja kuka ei. Ei exästänikään olisi aluksi voinut tuollaista kuvitella. Erostamme on yli puoli vuotta, enkä vieläkään uskalla panostaa nykyiseen suhteeseen täysillä, saati rakastaa kunnolla. Kuinkahan pitkään tässä vielä menee, että voin elää normaalia elämää.

Joku varmasti ajattelee tämän olevan joku trolli, mutta uskokoon kukin mitä tahtoo, halusin vain jakaa oman tarinani, kun tällainen aihe tuli vastaan. Ja anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet ja tekstin vaikealukuisuus, kirjoitin kännykällä ja jostain syystä tällä tekstin muokkaaminen jälkeenpäin on hirmuisen hankalaa, joten en jaksa ryhtyä siihen.

Itse en siis valitettavasti osaa antaa neuvoja ylipääsemiseen, koska olen itsekin vasta siinä vaiheessa. Uusi suhde auttaa (ainakin omalla kohdallani), mutta en tietenkään aloittanut nykyistä suhdetta siksi jotta saisin jonkun laastarin. Oikeastaan, tämä jätkä oli umpirakastunut minuun ja halusi kovasti aloittaa suhteen kanssani, joten ajattelin vain "miksipä ei?", sillä välitin hänestä itsekin. Nykyään kyllä tavallaan rakastan häntä, mutta tavallaan yritän alitajuntaisesti pitää itseni kurissa. En halua kokea mitään samanlaista enää koskaan!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mistä merkeistä voi huomata ajoissa kokemuksenne mukaan, että miehestä tulee tuollainen?

Minua kiinnostaa myös tuo sama asia. Oliko siinä ihmisessä jotain sellaista ihan vähän epäilyttävää, minkä jo alussa jotenkin vaistosi? Minkä sitten vaikka kumosi järkeilemällä, että kaikki on oikeasti hyvin.

Vierailija

Itse tapailin yhtä väkivaltaista miestä muutaman kuukauden ja siitäkin on jo vuosia aikaa, silti aina säpsähtelen, jos joku mies jonka kanssa keskustelen, heilauttaa yhtäkkiä kättään tai jos kuulen yöllä jotain ääniä niin saatan säikähtää hirveesti. Mutta muuten olen ok.

Elvira

Nooh, uskoisin ainakin runsaan alkoholin- tai muiden aineiden käytön olevan yksi tekijä.

Mutta alussa miehestä harvoin näkee sen, mitä päässä todellisuudessa pyörii. Niinhän meistä jokainen haluaa antaa hyvän ensivaikutelman jne.

Ensimmäiset merkit omalla kohdallani olivat tosiaan ne, kun poikaystäväni ei kertakaikkiaan tuntunut välittävän minun asioistani ja vetäytyi "omiin oloihinsa", eli todellisuudessa kenen tahansa muun seura kelpasi paitsi minun. Kun kerroin hänelle miltä minusta tuntui, hän kielsi kaiken ja kertoi rakastavansa minua jne .. Siinä vaiheessa olisi minun pitänyt jo tajuta lähteä suhteesta kun oli vasta alle vuosi seurusteltu, mutta aina sitä vain toivoi, että ihminen voi muuttua. Kyllähän sitä voi, mutta jos ei ole omaa tahtoa mukana niin ei siitä mitään tule. Nykyään on hirmu vaikea uskoa mitään samantapaista mitä nykyinenkään poikaystävä sanoo. :/

Vierailija

Olen ylpeä susta, että sait sen kusipään jätettyä taakses. Nyt sulla on lupa hemmotella itseäs ja nauttia elämästä :) Unohda tollainen ääliö!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mistä merkeistä voi huomata ajoissa kokemuksenne mukaan, että miehestä tulee tuollainen?

Joistakin ihmisistä sen voi huomata tai arvuutella sitä etukäteen, toisista taas ei millään.

Jos kumppaniehdokas tuntuu tapailun alussa (liian) täydelliseltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Hän voi olla todella ystävällinen, huomaavainen ja palvelualtis. Hän voi ostaa lahjoja ja tunteet näyttävät etenevän nopeasti. Haluaa suhteen etenevän nopeasti, saattaa ehdottaa pian yhteenmuuttoa tai kihlausta.

Monet ihmiset saattavat kuitenkin rakastuessa käyttäytyä kuten edellä on mainittu, joten noista voi olla hankalaa itse tilanteessa päätellä mitään.

Haluaa tietää sinusta mahdollisimman paljon, mutta ei ehkä kerro itsestään sen tarkemmin, vaikka saattaa muuten rakastaa huomiota. Osaa lukea sinusta merkkejä tai vihjeitä joilla tekeytyy täydelliseksi kumppaniksi, jotta rakastuisit. Ei kuitenkaan todellisuudessa ole sellainen.

Alun jälkeen väkivalta tulee suhteeseen joko yllättäen tai hiipien. Yllättäen tullut selkeä väkivalta on helppo mieltää siksi mitä se on, ja eropäätöksen tekeminen on helppoa, ellet ole jo rakastunut, jolloin sinun täytyy ensin havahtua todellisuuteen.

Manipuloiminen ja henkinen väkivalta sen sijaan on vaikeammin tunnistettavissa, ja etenee yleensä hitaasti pahentuen. Ne ovat niin monimuotoisia, että en valitettavasti jaksa alkaa erittelemään niitä tähän. Googlettamalla löytyy kuitenkin tietoa.

Jos väkivaltainen kumppaniehdokas on taitava manipuloija, saattaa kestää pitkänkin aikaa ennen kuin suhteen terve osapuoli huomaa mistä on kyse. Ihmisen mieli on loppujen lopuksi aika helposti manipuloitavissa, etenkin jos manipuloija tuntee manipuloitavansa jotenkuten. Tällainen henkinen väkivalta yleensä pahenee ajan myötä, ja väkivaltaisen kumppanin tavoite on siinä väkivallan sivussa myös tehdä kumppani riippuvaiseksi itsestään. On tärkeää muistaa, että suurin osa väkivaltaisista kumppaneista näyttäytyy välillä todella ystävällisinä ja ihanina, niin kuin suhteen alkuaikoina. Siihen ansaan ei kuitenkaan kannata langeta!

Tässä nyt joitakin esimerkkejä "klassisesta" väkivaltaisen suhteen alusta, mitä itselläni tuli mieleen.

Sitten muita huonoja ja melko itsestäänselviä piirteitä mitkä voivat "ennustaa" väkivaltaa, jotka saattavat näkyä jo tapailuvaiheessa: sovinismi - jos kyseessä on mies, kaksinaismoralismi missä tahansa asiassa, itsekeskeisyys, ylimielisyys, huonot välit kaikkiin entisiin kumppaneihin ja heidän mitätöinti ja haukkuminen, kärkäs arvostelu syyttä jo tapailuvaiheessa, yhteisten sopimusten laiminlyönti, liiallinen mustasukkaisuus, omistushalu, tunteiden käsittelytaito puuttuu tai on heikko...

Sanoisin kuitenkin, että narsistisia piirteitä omaavan ja kenties väkivaltaisen ihmisen voi hetken tutustumisen jälkeen tunnistaa vain jo sellaisen ennestään tavannut tai asiaan ja parisuhdeväkivaltaan perehtynyt ihminen.

Toivottavasti tästä kuitenkin oli apua jollekin!

Vierailija

Kai se täytyy itsekin avautua tähän. En varmaan uskoisi näitä juttuja ellen olisi itse kokenut yhtä kauheita skenaarioita, jotka tuntuu itsestäkin nyt vuosien päästä kuin painajaiselta. Palaan hetkeksi siihen aikaan.

Olin opiskelija ja yksinäinen. Opinnot eteni ihan ok, mutta minulla ei ollut kauheasti ystäviä ja vaikka olin yli 20 niin en koskaan ollut seurustellut oikeasti. Tämä oli siis lähtökohta. Kunnes tapasin miehen, joka ei vienyt heti jalkoja alta, mutta jälkeenpäin kun mietin tapaamistamme niin en muistanut edes hänen kasvojaan. Muistin vain, että nauroin todella paljon ja minulla oli todella mukavaa. En uskaltanut odottaa paljoa. Olin todella yksinäinen, mutta myös kyyninen. En uskonut, että kukaan voisi rakastaa minua. Sitten kuitenkin tämä mies (ja minä!) halusi jatkaa tapailua ja minä huomasin, että olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa ja todellakin oksat pois. Olin aivan sekaisin. Olin opiskelija, opintojen loppuvaiheessa ja mies työtön, joten meillä oli paljon aikaa yhdessä. Puhuimme ja puhuimme. Olin kaivannut sitä koko siihen astisen elämäni enkä ollut uskoa onneani. Kun kysyitte, että mistä voi tunnistaa väkivaltaisen miehen niin ei sitä heti pystykään. Itse olin todella kokematon ja korviani myöten rakastunut. Mies kuitenkin teki ikäviä temppuja. Esim menimme yhdessä tapahtumaan, jossa alku meni hyvin, mutta sitten hän ei tullut edes istumaan viereeni ja minun piti mennä hänelle yöksi, mutta hän lähtikin yhtäkkiä yksin kesken pois. Selittämättä mitään ja sulki puhelimensa kun soitin ja sanoi, että halusi olla yksin. Olin ihan äimänä. Eräällä kerralla olimme kävelemässä ja hän alkoi yhtäkkiä huutaa minulle. Ihan ilman syytä. Näitä oli, vaistosin jotain, mutta olin ollut niin yksinäinen niin pitkään ja umpirakastunut. Kaikki hälytyskellot, jos kuulinkin, jätin huomiotta. Ja olimme kuitenkin tunteneet vasta niin vähän aikaa, että mies pyysi ikäviä temppuja omalla tavallaan anteeksi. Olin enimmäkseen todella onnellinen. Kaikki muuttui kun muutimme yhteen. Siitä alkoi yli kolme vuotta kestänyt helvetti. Henkinen väkivalta ja kiristys kävi koko ajan kamalammaksi ja lopulta kuvaan tuli myös fyysinen väkivalta. Mies ravisteli, löi, kuristi. Olin järkyttynyt kun en lähtenyt heti ensimmäisestä lyönnistä kuten olin aina ajatellut tekeväni, jos sellainen tilanne ikinä tulisi. Olin niin pimeässä paikassa itseni ja elämäni kanssa ja manipuloitu, henkisesti lyöty, että en tiennyt mitä tehdä. Itsemurha tuli mieleen monta kertaa. Minä jaksoin uskoa, että asiat (suhde) paranisi, mutta lopulta olin niin uupunut ja loppu, että en enää uskonut siihen. Aloin nähdä tosiasiat, että mies ei ikinä muutu ja aloin etsiä kaikessa hiljaisuudessa omaa kämppää. Erosta oli puhuttu, mutta kumpikaan ei oikein uskaltanut ottaa askelta. Minä olin kuitenkin niin vihainen, että se viha taisi antaa minulle voimia lähteä. Olin vihainen itseni puolesta, että olin laittanut itseni sellaiseen tilanteeseen ja olin vihainen miehelle. Olin vihainen äidilleni, joka tajusin, ei ollut ikinä rakastanut minua vaan oli aivan samanlainen luonne kuin tämä exäni. Kun avasin silmät ja hyväksyin todellisuuden niin sain jostain voimia lähteä. Se on todellakin vaikeinta. Ei, en todellakaan saanut olla muuton jälkeenkään rauhassa ja kaipasin exääni. Niin hullua kuin se olikin. Hirveää säätämistä ja huopaamista. Lopulta mies alkoi käyttäytyä aivan samalla tavalla kuin suhteemme aikana ja tajusin, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin pistää välit kokonaan poikki. Mies meni jotenkin shokkiin. Soitteli äidillenikin, että miksi en vastaa puhelimeen. Välillä meinasin vastata, mutta mietin vihaa ja sitä miten kovasti olin taistellut päästäkseni edes siihen. Olin henkisesti ihan loppu ja en tiennyt onko minulle tulevaisuudessa mitään. Mutta päätin, että vanhaan ei vain voi enää mennä. Mitä tahansa, mutta ei enää sitä. Ikinä. Nyt vuosien päästä olen naimisissa miehen kanssa, josta tiedän, että hän ei ikinä tekisi minulle pahaa. Kokemuksistani johtuen en aina tiedä osaanko rakastaa itseäni tai muita. Välitän miehestäni todella paljon ja rakastan häntä, vaikka en aina olekaan varma tiedänkö mitä rakkaus on. Sen kuitenkin tiedän, että tuossa edellisessä suhteessani kokema helvetti ei ollut rakkautta. Se oli läheisriippuvuutta ja suurta sisäistä tyhjyyttä, jonka toinen huomasi ja sai sillä minut manipuloitua. Tärkeää on olla itselle armollinen, se oli rakkautta, mitä sillä silloin ymmärsin. Nyt ajattelen eri tavalla. En enää kanna kaunaa enkä mieti exääni jatkuvasti. Käsittelin silloin eron aikaan kaiken vihan mitä voi olla ja sitä löytyi sisältäni sen tyhjyyden ja yksinäisyyden lisäksi paljon. Pelottavan paljon. Luin paljon esimerkiksi Sata tapaa tappaa sielu on hyvä kirja ja se auttoi ymmärtämään kokemaani ja miksi minulle kävi niin. Vieläkin säpsähdän, jos näen jonkun, joka muistuttaa kovasti exääni. Mutta ei mene päivääkään, ettenkö kiittäisi itseäni siitä, että lähdin. Siitä se parantuminen lähti, vaikka raskasta ja hidasta onkin. Tsemppiä ap ja kaikki, jotka tän kanssa painii!

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat