Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.

Vierailija

Moikka kaikki,
Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.
Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.
Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.
Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.
Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.
Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."
Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:
-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)
-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.
-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.
Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.

-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.

Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.
Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.

Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.
Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.

Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.

Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.
Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."
Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.

Sivut

Kommentit (388)

Vierailija

Joskus mietin, miten paljon mielummin ottaisin meidän kriisiksi vaikka pettämisen.
Mies saattaisi vaikka katua ja ryhdistäytyä. Mulla olisi "oikea" syy kokea pahaa oloa. Mies kokisi itsekin tehneensä jotain väärää.
Nyt tää on jollain tavalla paljon syvempää kun pelkät kotityöt.

Vierailija

Pitkä, mutta hyvä viesti. Tämä tilanne on perheissä valitettavan yleinen. Äiti on vastuussa, ja isä auttaa jos viitsii. On ihanaa elää lapsen kanssa kahdestaan, kun ei ole ketään sotkemassa ja vaatimassa ja odottamassa kiitosta jos suostuu hikisukkansa viemään pyykkiin ihan itse.

Vierailija

olet niin oikeassa. Minulla on maailman kiltein mies, mutta kyllä se vaan niin on, että jos haluan, että asiat hoituvat, ne on tehtävä itse tai ilmoitettava miehelle mitä hänen odotetaan tekevän. Olen perheen projektipäällikkö ja vastuussa tämän perheen arjen pyörittämisestä. Vastaan meillä ihan kaikkien asioiden hoitamisesta ja mies kyllä tekee mitä hänen pyydetään tekevän. Ei puhettakaan että hoitaisi oma aloitteisesti yhtään mitään. Meillä myös auton renkaiden vaihdot, huollot, katsastukset yms. Kuuluvat minulle. En siis tee niitä,itse, mutta kyllä se niistä huolehtiminen vaan kuuluu mulle. Väillä rasittaa ihan perkeleesti, varsinkin se puolitiehen tai vähän sinnepäin tekeminen, mutta en kai kuitenkaan eroa taida sen takia.

Ja joo, myös ne joulukortit 😜

Vierailija

Siis mä niin ymmärrän sinua. Meillä ihan sama tilanne kodin pyörittämisen suhteen. Pahinta ei edes ole se väsymys, vaan se pohjaton pettymys. Pettymys siihen että ihan mukavasta, toisia huomioivasta ja oman osuutensa kotitöistä tekevästä miehestä kuoriutui tuollainen epäkumppani. En olisi ikinä uskonut. Meillä lapsiluku jäi yhteen ihan tämän takia, itsellä vaativa työ ja mies luistaa oman osuutensa kotitöistä ja vastuusta.

Vierailija

Voi AP <3 Teit varmasti hyvän, reilun ja rehellisen päätöksen itseäsi ja miestäsi ajatellen, kun päätit tuosta kahden vuoden "koeajasta". Sitä ainoastaan katkeroituu, jos jää iäkseen epäreiluun ja epätyydyttävään parisuhteeseen.

Olen itse kasvanut sellaisessa perheessä, jossa isän osa oli maata sohvalla. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten inhottavaa se varmasti äidilleni oli, että kun molemmilla on takana pitkä työpäivä, voi toinen kellahtaa sohvalle ja toisen täytyy ruveta laittamaan ruokaa perheelle. Sitten se sohvalla makaava käskee laittamaan keittiön oven kiinni, kun perunamuussin vatkaamisesta tuleva ääni häiritsee telkkarin toljotusta... Äitini hoiti KAIKEN: laittoi ruuan, kävi kaupassa, siivosi, hoiti lapset, huolehti yhteydenpidosta sukulaisiin, huolehti pihan, hankki lapsille vaatteet ja keittiöön uuden lampun. Äiti huolehti isänkin paperiasiat, varasi isän parturit ja lääkärit. 

Vähän säälittää nähdä, kuinka äiti on silminnähden kateellinen meidän tyttäriensä perhe-elämästä. Varmasti ylpeä siitä, ettemme suostuneet samanlaisiksi heittopusseiksi kuin äiti, mutta silti se kateus paistaa joistain asioista läpi. 

Vierailija

Ap, kaikki sympatiat sinulle.

Et mainitse mitään siitä, onko puolisosi ja sinun välillä (vielä) rakkautta. Jos ei ole, ei ehkä kannata enää kahta vuotta raahata perässään sitä kolmatta lasta, joka tuntuu olevan kaikkein rasittavin. Tämä kaikella kunnioituksella.

Vierailija

Ja ap, se sun aloitus oli loistava. Jos vähän muokkaisit sitä, voisit lähettää se suoraan Hesarin mp-palstalle. Myös siinä sun vastauskommentissa, jossa kertasit yhteiskunnan ja kulttuurin sukupuolirakenteita, oli hyviä pointteja. T. 6

Vierailija

Meillä vähän samankaltaista, ei kuitenkaan noin voimakkaasti, mutta itse olen katkeroitunut siitä, että minä perheenäitinä olen vetovastuussa käytännössä kaikesta ja silloin tällöin "saan apua" josta on oltava kiitollinen, koska eihän kaikki miehet edes osallistu.
Olen yrittänyt asennoitua niin että jos olisin yh, niin kaikki asiat olisi minun hoidettavanani. Välillä jätin miehen pyykit/tiskit yms. Hoitamatta, alkoi vähän löytyä arvostusta minunkin tekemään työhön, kun puhtaat kalsarit loppuivat.... Mutta säännöllisin väliajoin täytyy muistutella konkreettisin keinoin, mitä tapahtuu jos minäkin vain levittäisin persettä sohvalla.
Ehdotin parisuhdeterapiaa, ei kelvannut. Minä olisin mielelläni lähtenyt puhumaan ammattilaisen kanssa tilanteestamme, ei se ainakaan huonommaksi siellä olisi mennyt.

Vierailija

Ehkä siksi niin moni suuttui tuosta Vaaralan havannoista, kun sitä näkee koko vastuun ulkoistettavan naisille.

Et jos sä vaan olisit kivempi ja mukavempi, niin ei olisi ongelmia. Ei niin, että ongelmien taustalla saattaisi olla jotain.

Eihän siinö mitään uutta ollut. Maailman vanhimpia stereotypioita on se, ettei akka tyydy mihinkään.

Vierailija

Kirjoituksesi kertoi valitettavan monen perheen arjesta ja siitä, kuinka nainen toimii kotiorjana vuodesta toiseen. Mies lepäilee, vaatii huomiota tekemistään pikkutöistä ja valittaa naisen teoista tehtyään itse murto-osan kotitöistä. 

Kirjoitusvirheet ovat rasittavia, mutta en usko, että kukaan meistä lukijoista kiinnitti mahdollisiin virheisiin huomiota, koska kirjoitit erittäin tärkeästä asiasta. Mainitsen virheistä, koska kirjoitit nähneesi niitä viestissäsi. Enään- ja sullekkin-virheet tms. yleensä raastavat sieluani. :)

Miehesi (mielestäni naurettava) kommentointi Heli Vaarasen kirjoitukseen on täysin käsittämätöntä ja kertoo siitä, että hän näkee maailman täysin toisin kuin sinä.

Hyvän ketjun lukitsemista ihmettelen, koska kommentteja olisi tullut vielä vaikka kuinka paljon.

Kannatan pysyviä ja hyviä parisuhteita, mutta mielestäni ajatuksesi eron miettimisestä on erittäin järkevä. Sinun on helpompi huolehtia vain itsesi ja lastesi asioista, kuin toimia miehen palvelijana loppuikäsi.

Mielestäni sinun kannattaisi tehdä pitkä lista miehelle kaikesta siitä, mitä teet kotona ja aikatauluttaa listasi. Pyydä, että hän tekee vastaavan listan. Toivon, mutta en ikävä kyllä usko, että miehesi silmät lopulta aukeavat tilanteelle. 

Toivotan sinulle parasta mahdollista jatkoa, arvostusta, taukoja raatamisesta ja mahdollisimman mukavia hetkiä perheesi kanssa.

Vierailija

Olen hirveän hämmästynyt siitä "antaa miehen tehdä omalla tyylillään"-keskustelusta, mitä sekä sinun keskustelusi että se "lopetan mieheni vähättelyn heti kun..."-ketju herättivät. Sellainen toimii lapsettomissa parisuhteissa kyllä, kun molemmat voivat kantaa vastuun omista asioistaan ja toisen tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät vahingoita tilanteeseen osattomia. Sitten kun syntyy lapsia, ei se "omalla tyylillä"-ajattelu enää toimikaan kaikkien asioiden kohdalla.

Jos miehen "oma tyyli" syöttää lapsia on tarjota niille vaahtosammuttimen mittaisille pakastenugetteja ja ranskalaisia, niin ei jumalauta vaan käy, jos se toistuu jatkuvasti. Tai jos miehen oma tyyli on sitä, että lapset menevät päiväkotiin likaisissa ja liian pienissä vaatteissa, niin ei käy! Jos omalla tyylillä tekeminen tarkoittaa sitä, että antibioottikuurit jäävät kesken, kolmivuotias itkee painajaisiaan viikkotolkulla kun iskä omalla tyylillään hoiti homman niin, että muksu katsoo vierestä kun iskä pelaa zombintappopeliä ja koti on niin paskainen että se on terveydelle haitallista, niin se nyt ei vaan sovi. Omalla tyylillä voi pukea vaaleanpunaisen paidan kanssa tummanpunaiset housut tai aloittaa imuroinnin makkarista eteisen sijaan, mutta oma tyyli ei saa aiheuttaa lapselle vahinkoa. 

Suomi on pullollaan oikeasti hyviä isejä, joilta hommat hoituvat. Silti väitän niin yksityishenkilönä kuin sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaisena, että huomattavasti useammin ne suuremman vastuun kantajat ovat äitejä kuin isejä, eikä se suurempi vastuu ole mitään ehdoin tahdoin otettua nipotusta, vaan oikeasti välttämättömiä asioita hyvinvoinnin kannalta, jotka nyt vaan pitää ottaa huomioon. 

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat