Työttömyys: läheiset tuntuvat kääntäneen selkänsä

Vierailija

Elämä on niin raskasta nykyään. Sisälläni on jatkuvasti musta, raskas möykky, joka ei väisty edes iloisina hetkinä. Nielen kyyneleitä monta kertaa päivässä; bussissa, ruokakaupassa, kirjastolla, missä tahansa. Olen työtön. Se määrittelee minut nykyään lähes kokonaan.

Olin jo vähän keskivertoa vanhempi aloittaessani opinnot yliopistossa. Nyt valmistuttuani olen 29-vuotias. Valmistuin lähes vuosi sitten, alana kauppatieteellinen. Kaikki olivat puolestani niin iloisia kun pääsin sisään. Ekonomeilla menee hyvin, sanoivat kaikki. Uskoin itsekin niin. Sittenpä valmistuin taantuman keskelle. Oman alan töistä ei pienintäkään merkkiä, vaikka haen töitä jatkuvasti enkä karsasta mitään työtä. Edes hieman omaa alaa liippaava työ olisi lottovoitto, edes osa-aikainen. Minulla on kyllä ns. "hanttihomma", jota teen muutamana päivänä viikossa, mutta se ei riitä elämiseen. Ja hanttihomma-termiä käytän siksi, ettei siinä vaadita koulutusta, eikä työtuntejakaan ole riittävästi.

Olen täysin työtilanteeni lannistama, ja hiljalleen jopa läheiseni ovat kääntäneet asian minun syykseni. "Et hae tarpeeksi ahkerasti" ja "valitsit huonon alan" ovat yleisimmät argumentit. Ahkerammin en voisi töitä mitenkään hakea, mutta se on totta että valitsemani ala oli selkeästi ainakin minulle väärä. Mutta koulutukseni on kuitenkin yleisesti arvostettu, joten on todella hirveää kun muut ovat alkaneet väheksyä kovalla vaivalla hankkimaani tutkintoa. Saman koulutuksen hankkineilla vastavalmistuneilla on yleisesti ongelmia hankkia töitä, en minä ole ainut! Täysin arvottomaksi alkaa kyllä itsensä tuntea, kun ei riitä että tekee parhaansa. Taikuuteenkaan en pysty, joten olen kai sitten epäkelpo ihminen ja kykenemätön hyödyttämään yhtään työnantajaa. Joillain nälvijöillä on alempi koulutus kuin minulla, mutta joko ollut parempaa tuuria tai suhteita joilla työura on auennut. Sekin on jo huomattava etu, jos sattuu valmistumaan muulloin kuin lama-aikana. Mutta sitä ei kukaan näe. Huonon onneni syytä haetaan minusta, ja itsetuntoni on poljettu maanrakoon. Vaikka minussa ei pitäisi työntekijänä olla mitään vikaa! Haluan edetä elämässä, haluan säännölliset tulot, työn jota tehdessä voin arvostaa itseäni ja ottaa käyttöön opiskelun kautta hankkimani tiedot ja taidot.

Näihin syyllistäjiin kuuluvat sekä perheenjäseneni, ystäväni että puolisoni. Suurin piirtein kaikilla menee hyvin tai edes kohtalaisen hyvin työelämässä, joten ei kai ihmekään ettei minua ymmärreä :( Erityisen hienosti menee miehelläni. Ja hän on alkanut hävetä minua, kun en pääse menestyksen kelkkaan. Kyyninen puoleni aavistelee, että ehkä emme pysy ikuisesti yhdessä, kun minua ei kerran arvosteta eikä juuri tuetakaan...

Haluan sanoa täällä sen mitä en uskalla tarpeeksi voimallisesti sanoa kenellekään suoraan: Minussa EI OLE mitään henkilökohtaista vikaa, mikä estäisi työllistymiseni! Minä YRITÄN parhaani, joka päivä! Ja ei, en usko että voin koskaan unohtaa miten minut on käytännössä henkisesti hylätty tässä tilanteessa. En voi sitä unohtaa vaikka asiat kääntyisivät vielä parhain päin. En uskalla enkä enää edes halua avautua peloistani ja turhautumisestani kenellekään, saatuani niin usein osakseni vain syyllistämistä. Tiedostan nyt, että lopulta ihminen voi luottaa vain itseensä.

Sivut

Kommentit (67)

Vierailija

Hirveän vaikea tähän on mitään sanoa. Olen ollut tismalleen samassa tilanteessa, tätä nykyä tosin oman alan (joskaan en koulutusta vastaavassa) työssä. Tiedän kuitenkin tuon tunteen. Älä luovuta, kyllä sinä vielä joskus töitä saat. Se vaatii kymmeniä/ satoja hakemuksia, mutta kyllä se vielä joskus tärppää. Tsempit!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Hirveän vaikea tähän on mitään sanoa. Olen ollut tismalleen samassa tilanteessa, tätä nykyä tosin oman alan (joskaan en koulutusta vastaavassa) työssä. Tiedän kuitenkin tuon tunteen. Älä luovuta, kyllä sinä vielä joskus töitä saat. Se vaatii kymmeniä/ satoja hakemuksia, mutta kyllä se vielä joskus tärppää. Tsempit!

Kiitos! Ja onnittelut, että olet päässyt vaikeasta tilanteesta eteenpäin! Minäkin periaatteessa vielä uskon, että jonain päivänä käänne parempaan tapahtuu. Vaatii vain valtavasti sinnikkyyttä olla lannistumatta täysin. Mutta lähipiirilleni olen sisimmässäni hyvin katkera, enkä usko että mikään voi korjata tilannetta entiselleen. Koen itseni niin hylätyksi :(

ap

Vierailija

Ei se kieltämättä ihan hetkessä unohdu, mitä minullekin työttömänä töksäyteltiin ja vihjailtiin. Kummasti helpotti oloa töihin pääsy ja ikävät kommentit tietenkin väheni, mutta olen edelleen samantien karvat pystyssä kun joku puhuu työttömistä vähänkin ikävämpään sävyyn. Ei ole aina reilua tämä elämä, mutta ei noista nyt ihan totaalisesti kannata katkeroituakaan.

Vierailija

Jotkut ihmiset nyt vaan on törppöjä. Jos ei ole itse kokenut työttömyyttä, on helppo heitellä vähätteleviä kommentteja työttömille. Älä välitä niistä. Tuskin edes aina tajuavat loukkaavansa.

Vierailija

Työttömyys on yksi elämän suurista kriiseistä. Otan osaa, olen ollut samassa tilanteessa. Työttömäksi jääminen muuttaa kummasti käsitystä tästä maailmasta, yhteiskunnasta, toisista ihmisistä ja itsestäkin.

Jos sua nyt yhtään lohduttaa, niin kyllä sinä löydät paikkasi maailmassa. Ja sen jälkeen tästä sun kokemuksesta on hyötyä, koska

- osaat suhtautua empaattisesti työpaikkasi tukityöllistettyihin, harjoittelijoihin, opiskelijoihin ja muihin noin miljoonaan ilmaisen työn tekijään jota jokaisella työpaikalla pyörii nykyisin. Ymmärrät sen, miksi nämä on niin herkkänä kaikelle ja yrittää olla hirveän reippaita - eikä kuitenkaan saa palkallista työtä teiltä, koska se ei ollut koskaan työnantajan tarkoituskaan. Ymmärrät toistuvan torjunnan ja pettymyksen merkityksen ihmisen itsetunnolle ja psyykelle.

- et todennäköisesti enää määrittele itseäsi työn kautta, noin niinkuin ikinä, vaan työ menee elämässä työn paikalle, siihen ei sidota koko elämää, identiteettiä, itsetuntoa ja sosiaalisia suhteita. Se kummasti helpottaa. Vapauttaa. Voi tehdä mitä työtä tahansa, elää elämäänsä, olla onnellinen, niin kauan kuin saa työstä rahan elämiseen.

- näet ihmiset ympärilläsi realistisemmin. Se sattuu, mut sen jälkeen ihmiset todellakin näkee enemmän sellaisina kuin he ovat, ei odota heiltä liikoja. Ymmärtää että heillä on rajallinen ymmärrys asioista joista ei ole omakohtaista kokemusta. Että se joka "ei ole ollut päivääkään työttömänä ja joka työpaikkaan on erikseen oikein pyydetty"  on ehkä todellakin aivan täydellisen erinomainen ihminen, mutta ei ymmärrä työttömyydestä ja tämän päivän työmarkkinoista hevon persettä. Monet työssään ihan pätevät ja hyvät ihmiset eivät pärjäisi avoimilla työmarkkinoilla, eivät koskaan pääsisi edes siihen työpaikkaan missä ovat nyt, koska ne kriteerit on usein työnhakijoille ihan älyttömät. Syvällä sisimmässään he ehkä sen ymmärtävätkin, ja suhtautuvat siksi niin vihamielisesti työttömyyteen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei se kieltämättä ihan hetkessä unohdu, mitä minullekin työttömänä töksäyteltiin ja vihjailtiin. Kummasti helpotti oloa töihin pääsy ja ikävät kommentit tietenkin väheni, mutta olen edelleen samantien karvat pystyssä kun joku puhuu työttömistä vähänkin ikävämpään sävyyn. Ei ole aina reilua tämä elämä, mutta ei noista nyt ihan totaalisesti kannata katkeroituakaan.

Ei kannattaisi katkeroitua, mutta on myönnettävä että sisälläni tällainen tunne kuitenkin on. Ehkä se menee ohitse, jos/kun työllistyn, ja saan osakseni enemmän arvostusta. Katkeruus ei tosiaan ole hyvä lähtökohta elämälle. Mutta luottamus? Voinko koskaan luottaa siihen, että elämän vaikeina aikoina minua ei uudestaan hylättäisi? Ehkäpä kaikkia ikäviä kommentteja ei ole edes tarkoitettu pahalla, mutta todella herkillä olen nykyään asian suhteen. Aika ehkä parantaa haavat, ei voi vielä tietää...

ap

Vierailija

Se on tyypillistä suomalaisuutta haukkua muita ja ylistää itteään. Pahemmaksi se vaan menee joten kannattaa keksiä muita ratkaisuja. Voitko kouluttautua uudelleen? Voitko lähteä muualle töihin? 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Työttömyys on yksi elämän suurista kriiseistä. Otan osaa, olen ollut samassa tilanteessa. Työttömäksi jääminen muuttaa kummasti käsitystä tästä maailmasta, yhteiskunnasta, toisista ihmisistä ja itsestäkin.

Jos sua nyt yhtään lohduttaa, niin kyllä sinä löydät paikkasi maailmassa. Ja sen jälkeen tästä sun kokemuksesta on hyötyä, koska

- osaat suhtautua empaattisesti työpaikkasi tukityöllistettyihin, harjoittelijoihin, opiskelijoihin ja muihin noin miljoonaan ilmaisen työn tekijään jota jokaisella työpaikalla pyörii nykyisin. Ymmärrät sen, miksi nämä on niin herkkänä kaikelle ja yrittää olla hirveän reippaita - eikä kuitenkaan saa palkallista työtä teiltä, koska se ei ollut koskaan työnantajan tarkoituskaan. Ymmärrät toistuvan torjunnan ja pettymyksen merkityksen ihmisen itsetunnolle ja psyykelle.

- et todennäköisesti enää määrittele itseäsi työn kautta, noin niinkuin ikinä, vaan työ menee elämässä työn paikalle, siihen ei sidota koko elämää, identiteettiä, itsetuntoa ja sosiaalisia suhteita. Se kummasti helpottaa. Vapauttaa. Voi tehdä mitä työtä tahansa, elää elämäänsä, olla onnellinen, niin kauan kuin saa työstä rahan elämiseen.

- näet ihmiset ympärilläsi realistisemmin. Se sattuu, mut sen jälkeen ihmiset todellakin näkee enemmän sellaisina kuin he ovat, ei odota heiltä liikoja. Ymmärtää että heillä on rajallinen ymmärrys asioista joista ei ole omakohtaista kokemusta. Että se joka "ei ole ollut päivääkään työttömänä ja joka työpaikkaan on erikseen oikein pyydetty"  on ehkä todellakin aivan täydellisen erinomainen ihminen, mutta ei ymmärrä työttömyydestä ja tämän päivän työmarkkinoista hevon persettä. Monet työssään ihan pätevät ja hyvät ihmiset eivät pärjäisi avoimilla työmarkkinoilla, eivät koskaan pääsisi edes siihen työpaikkaan missä ovat nyt, koska ne kriteerit on usein työnhakijoille ihan älyttömät. Syvällä sisimmässään he ehkä sen ymmärtävätkin, ja suhtautuvat siksi niin vihamielisesti työttömyyteen.

Kiitos tästä, todella hyvin kirjoitettu! Ja olet varmaan ihan oikeassa. En taatusti tule ainuttakaan työelämän pyörteissä kamppailevaa ihmistä koskaan väheksymään. Pyrin kyllä muutenkin olemaan empaattinen muita kohtaan. Minulla on äärimmäisen ankarat vanhemmat, ja olen lapsesta saakka tottunut valtaviin odotuksiin ja kokenut painostusta pärjätä. Sitä tunnetta en tahdo aiheuttaa itse kenellekään. Ja tiedän myös sen, miten kallisarvoisia pienetkin kannustavat eleet ja sanat voivat olla. Kannustavaksi ja kiltiksi ihmiseksi haluan itsekin tulla. Siitä ei ole mitään iloa, että lyö lyötyä. 

ap

Vierailija

Ap, tuo menee tuosta luultavasti vain pahemmaksi koko ajan. Mitä kauemmin olet työttömänä sen vaikeammaksi menee.

Ja vaikka saisitkin töitä niin silti on vaikea unohtaa sitä että läheiset hylkäsivät.

Minulla on kokemusta samasta.

Töitä ei ole. Koko ajan irtisanotaan. Uusia ei tietenkään palkata. (suhteilla toki vähän.)

Valitettavaa. Tuollaista se on meillä (lähes) kaikilla työttömillä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Jutteletko mistään muusta kuin työttömyydestäsi? Jatkuva tunteiden likasankona olokin voi olla raskasta.

Välttelen asiasta puhumista viimeiseen saakka, varsinkin nykyään. Useimmiten sen ottavat puheeksi muut, kysymällä olenko edelleen jaksanut hakea töitä tai olenko kenties jo saanut työpaikan. Siitä se sitten lähtee...

ap

Vierailija

Joudut hylkäämään heitä koska et sinä voi sitä antaa anteeksi ikinä. Sinun pitää ratkaista ongelma. Kouluttaudu tai muuta muualle. Missä nyt olet et voi jatkaa koska muuten menee elämä pilalle. 

Vierailija

7 ja 13, olen täysin valmis lähtemään kotikaupungistani työn perässä minne vain. Vaikka ulkomaille. En tällä hetkellä tunne lähipiirini taakse jättämistä minkäänlaisena ongelmana, sillä mikään uhraus ei ole liian suuri, jos vain pääsen työelämään kunnolla kiinni. Uudelleenkouluttautuminen on myös mielessä usein, mutta en ole varma mitä olisi järkevää opiskella. En haluaisi käyttää useita vuosia enää koulun penkillä, sillä olen nyt jo mielestäni hieman vanha ollakseni vastavalmistunut... Mielessä kytee muutamia vaihtoehtoja, ja ehkä toteutan vielä jonkun niistä.

ap

Vierailija

Haetko töitä koko Suomesta? 

Itse asuin pari vuotta toisella paikkakunnalla töiden takia, viikonloput kuluivat 600 km (2x 300 km) matkoihin työn ja kotipaikan välillä. Palkka täytti juuri ja juuri asumis- ja matkakulut. M;ies sponsoroi tarvittaessa vähän lisää. Lopulta töitä löytyi samalta paikkakunnalta ensin määräaikaisen ja lopulta vakituisena.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat