Onko 25-vuotiaana liian myöhäistä saada sydänystäviä

Vierailija

Nuorempana sydänystäviä oli useampi kappale ja kuuluin tiiviiseen kaveriporukkaan. Lukion jälkeen porukka hajosi, kun ihmiset muuttivat eri puolelle Suomea opiskelemaan. Itsekin muutin kauas synnyinsijoiltani ja tuntuu, että hiljalleen olen menettänyt kaikki sydänystäväni enkä ole saanut tilalle yhtään uutta. Kavereita ja tuttuja kyllä riittää opiskelujen ja erinäisten harrastusten kautta, muttei mitään oikein syvempää. Kaipaan sitä, että olisi edes yksi ihminen, jolle voisin purkaa surujani ja jakaa ilojani aidosti. Kaikki suhteet tällä hetkellä ovat vähän pinnallisia ja kevyitä. Opiskelujen myötä en löytänyt omanhenkistä porukkaa, johon kuulua tiiviisti. Nyt opiskelen toista tutkintoa ja tuntuu paremmalta, mutta välillä ikäero opiskelukavereihin tuntuu vähän suurelta, muutamassa nuoruusvuodessa kuitenkin ehtii karttua aika paljon elämänkokemusta.

Elämän "parhaat vuodet" eli 20-24 kuluivat aika pitkälti vaihtuvissa porukoissa lukemattomien eri ihmisten kanssa, joista kukaan ei koskaan ollut oikein läheinen. Minulla ei ole yhtään ystävää, joka olisi elänyt kanssani läpi nuoruusvuosien ja tuntisi minut läpikotaisin ja jonka kanssa voisin muistella nuoruuden edesottamuksia. Muutama vuosi sitten löysin todella läheisen ystävän, joka oli minulle kuin sisko, mutta hän kuoli. Sen jälkeen ikään kuin luovuin toivosta ainakin hetkeksi kun tuntui siltä, että olen tuomittu epäonnistumaan ystävyydessä.

Olen luonteeltani rauhallinen ja karttelen ylimääräistä huomiota, mutta olen myös sosiaalinen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni - ja nimenomaan aidosti läheisiä ihmisiä, en mitään valtavaa ryyppyremmiä. Erakoksi en itseäni kutsuisi ikipäivänä ja sosiaaliset taidotkin ovat kunnossa, kun kuitenkin ihmisiä elämästä löytyy. Olisikin kiva kuulla varsinkin itseäni vanhempien kokemuksia, että voiko yli 25-vuotiaana vielä löytää sydänystäviä? Tuntuu, että minun ikäisilläni kaveriporukka ja läheiset ystävät ovat jo pitkälti aika vakiintuneita ja muutenkin elämä on vakiintuneempaa ja tasaisempaa kuin parikymppisenä, monella on pitkäaikainen parisuhde ja ura aluillaan, itse olen ikiteini ja ikuinen opiskelija, joka seilaa ihmissuhteesta ja porukasta toiseen löytämättä omaa paikkaansa.

N25

Kommentit (7)

Vierailija

Ei ole käynyt mielessäkään, että sydänystävien löytämiseen olisi joku takaraja... Siitähän se vain on kiinni, että onnistuu kohtaamaan ihmisen, jonka kanssa on harvinaisen samalla aaltopituudella.

Vierailija

Ei tietenkään ole. Minä löysin sydänystävän, nykyisen parhaan ystäväni, 37-vuotiaana. Siitä on nyt reippaasti yli kymmenen vuotta. 

Vierailija

On se hankalaa. Mä olen pari melkein-bestistä löytänyt sen jälkeen kun lukion oma porukka lähti eri puolille Suomea  (toki ollaan edelleenkin näiden kanssa yhteyksissä, mutta tuntuu että on vaan ne pakolliset syntymäpäivät ja muut juhlapäivät).

Itse olen huono muodostamaan mitään ystävyyssuhteita, koska olen aika erakko. Toisaalta kaipaisin sitä bestistä, jonka kanssa näpytellä hömppäviestejä keskellä yötä, että voisi kirjoittaa ja kertoa ihan mitä vaan mikä mieltä painaa.

Ja tää mun sosiaalinen kömpelyys ei haittaa mua, mutta se haittaa muita. Musta saa kyllä pienellä vaivalla läheisen, luotettavan ystävän, mutta olen vain vähän kömpelö aluksi. En päästä niin helpolla lähelle.

Vierailija

Kyllähän se vaikeampaa on kuin nuorena, mutta minä olen löytänyt yhden parhaimmista ystävistäni 32-vuotiaana. Olen nyt 48v.

Vierailija

Mäkin olen samaa pohtinut, mulla oli viimeksi paras ystävä kun oli 17-vuotias. Tiemme erkanivat kun aloin seurustelemaan - paras ystäväni ei hyväksynyt poikaystävääni, eikä poikaystävni vastaavasti parasta ystävääni. Nyt 23-vuotias, kavereita on muutama, muttei parasta ystävää. Olisi kiva jos olis joku, jolle soitella ja puhua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Toivon, että vielä joku päivä löytäisin tällaisen ihmisen elämääni. 

Vierailija

Mulla on itselläni melko samanlainen tilanne! Olen 26-vuotias eikä mulla ole koskaan oikein ollut sellaista tiivistä kaveriporukkaa. Kouluaikoina (yläasteella ja lukiossa) viihdyin enemmän harrastusporukoissa, jotka taas ovat jo aikoja sitten hajonneet. 19-23 vuotiaana elin aikanaan syrjään jäänyttä teini-ikää ja pyörin ihan erilaisten ihmisten kanssa. Sanomattakin selvää, ettei näistä jäänyt mitään pysyviä ystävyyssuhteita. Sittemmin lähdin opiskelemaan ja vaihdoin useaan kertaa koulua ja paikkakuntaa, mikä on omalta osaltaan vaikeuttanut sosiaalisia suhteita... Nyt koen vihdoinkin löytäneeni paikkani opintojen suhteen, mutta suurin osa muista opiskelijoista on minua nuorempia eikä meillä ole niin paljon yhteistä. En jaksa enää pyöriä opiskelijabileissä jne. Vanhemmilla opiskelijoilla taas on jo useimmilla vakiintunut elämä, työ ja perhe tai ainakin vakava parisuhde eikä heihin ole jostain syystä niin helppo tutustua. 

Ajattelin aikaisemmin olevani todella avoin ja sosiaalinen, yritin olla. Mutta nyt olenkin ymmärtänyt olevani enemmän introvertti. En ole epäsosiaalinen enkä ujo, ei mulla ole vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa ja tykkään ryhmätöistä, pidän keskusteluista ja ajan viettämisestä kavereiden kanssa. Kaipaan vastapainoksi myös omaa aikaa ja rauhaa, viikonlopun viettäminen yksin ei ole mulle mikään ongelma, nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä (tietyissä rajoissa!) enkä kaipaa ympärilleni laajoja sosiaalisia piirejä. Pieni kaveripiiri ja muutama hyvä ystävä riittää. Joten luulen osittain pirstaleisen sosiaalisen elämän johtuneen itsestänikin ja juuri siitä syystä, etten ole oikein itsekään tiennyt millainen olen. 

Mulla on yliopistolla kaveriporukka, joiden kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätöitä, mutta yhteydenpito rajoittuu lähinnä kouluasioihin. Aikasemmassa asuinkaupungissa sain muutaman hyvän, läheisen ystävän, mutta nämäkin ystävyyssuhteet ovat pikku hiljaa hiipuneet pitkän välimatkan takia. Myönnettävä on, että olen huono pitämään sosiaalisia suhteita yllä, jos välimatka on pitkä ja nähdään todella harvoin... Kotikaupungista on yksi parempi ystävä, mutta hänenkin kanssa nähdään melko harvoin. Pakko sanoa, että kaipaisin silti läheisempää ystävää, sellaista jonka kanssa näkisi usein ja viettäisi vapaa-aikaa, mutta tuntuu todella hankalalta solmia tällaisia sosiaalisia suhteita :(

Vierailija

Lämmittää mieltä huomata, että puolessa tunnissa on jo tullut näin monta vastausta! Selvästikään en ole ainoa jota aihe koskettaa. 

Vierailija kirjoitti:
Mulla on itselläni melko samanlainen tilanne! Olen 26-vuotias eikä mulla ole koskaan oikein ollut sellaista tiivistä kaveriporukkaa. Kouluaikoina (yläasteella ja lukiossa) viihdyin enemmän harrastusporukoissa, jotka taas ovat jo aikoja sitten hajonneet. 19-23 vuotiaana elin aikanaan syrjään jäänyttä teini-ikää ja pyörin ihan erilaisten ihmisten kanssa. Sanomattakin selvää, ettei näistä jäänyt mitään pysyviä ystävyyssuhteita. Sittemmin lähdin opiskelemaan ja vaihdoin useaan kertaa koulua ja paikkakuntaa, mikä on omalta osaltaan vaikeuttanut sosiaalisia suhteita... Nyt koen vihdoinkin löytäneeni paikkani opintojen suhteen, mutta suurin osa muista opiskelijoista on minua nuorempia eikä meillä ole niin paljon yhteistä. En jaksa enää pyöriä opiskelijabileissä jne. Vanhemmilla opiskelijoilla taas on jo useimmilla vakiintunut elämä, työ ja perhe tai ainakin vakava parisuhde eikä heihin ole jostain syystä niin helppo tutustua. 

Ajattelin aikaisemmin olevani todella avoin ja sosiaalinen, yritin olla. Mutta nyt olenkin ymmärtänyt olevani enemmän introvertti. En ole epäsosiaalinen enkä ujo, ei mulla ole vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa ja tykkään ryhmätöistä, pidän keskusteluista ja ajan viettämisestä kavereiden kanssa. Kaipaan vastapainoksi myös omaa aikaa ja rauhaa, viikonlopun viettäminen yksin ei ole mulle mikään ongelma, nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä (tietyissä rajoissa!) enkä kaipaa ympärilleni laajoja sosiaalisia piirejä. Pieni kaveripiiri ja muutama hyvä ystävä riittää. Joten luulen osittain pirstaleisen sosiaalisen elämän johtuneen itsestänikin ja juuri siitä syystä, etten ole oikein itsekään tiennyt millainen olen. 

Mulla on yliopistolla kaveriporukka, joiden kanssa käydään syömässä ja tehdään ryhmätöitä, mutta yhteydenpito rajoittuu lähinnä kouluasioihin. Aikasemmassa asuinkaupungissa sain muutaman hyvän, läheisen ystävän, mutta nämäkin ystävyyssuhteet ovat pikku hiljaa hiipuneet pitkän välimatkan takia. Myönnettävä on, että olen huono pitämään sosiaalisia suhteita yllä, jos välimatka on pitkä ja nähdään todella harvoin... Kotikaupungista on yksi parempi ystävä, mutta hänenkin kanssa nähdään melko harvoin. Pakko sanoa, että kaipaisin silti läheisempää ystävää, sellaista jonka kanssa näkisi usein ja viettäisi vapaa-aikaa, mutta tuntuu todella hankalalta solmia tällaisia sosiaalisia suhteita :(

Tämä voisi melkein sanasta sanaan olla omasta kynästäni! Itsellä oli lukioaikoina tiivis ja läheinen kaveriporukka, mutta samaan aikaan myös seurustelin vakavasti itseäni vuosia vanhemman pojan kanssa ja tavallaan teini-ikä jäi sitten elämättä, kun olin niin vakiintunut ja "aikuinen". Otin myös virheen takaisin sitten yli parikymppisenä ja suurin osa nuoruusvuosista meni oikeastaan aika sumussa ja ihan hukassa sen suhteen, kuka on ja mitä haluaa. 

Olen huomannut, että iän myötä sitä tavallaan kovettuu eikä päästä ihmisiä niin helposti lähelleen. Omalla kohdallani vaikuttaa erityisen voimakkaasti läheisen ystävän kuolemasta jäänyt kammo. Menetyksen pelko on ihan järjettömän kova. 

Lisää keskustelua kehiin, kokemuksianne on ilo lukea!

-ap ​

Uusimmat

Suosituimmat