Positiivisia näkemyksiä väheksymisongelmaan / vain itseään voi muuttaa

Vierailija

Nuo muut "naiset väheksyy viattomia miehiä" keskustelut tuntuu olevan sitä, että onko näin ja jos on niin kenen vika tai kuka valehtelee. Uskon, että on miehiä jotka räikeästi laiminlyö perhettään ja puolisoaan, uskon että on naisia jotka yrittävät saavuttaa mahdottomia asioita ja purkavat epäonnistumisen tunteen perheeseensä, uskon että on pariskuntia joiden suhde on henkistä pahoinpitelyä ja alistamista. Jos näin on, niin ehkä se ero olisi paras ratkaisu.

Mutta sitten on kuitenkin paljon perheitä, joissa periaatteessa on hyvä tahto ihmisten välillä, mutta on sitä inhimillistä häikkää. Esimerkiksi koen että itse kuulun tähän porukkaan, meillä on kolme alle kouluikäistä lasta ja omakotitalo. Mies on töissä ja olen itse lasten kanssa kotona, koska pienin on vauva. Molemmat opiskelemme. Miehellä on usein pitkiä päiviä. Hän on väsynyt. Hän käy useammin kaupassa kuin minä ja kysyy aina mitä tarvittaisiin. En halua erota ja haluan että tämä suhde olisi hyväksi meille molemmille. En nalkuta enkä riitele. Mies ei avoimesti passuuta itseään, ei komentele minua tai puhu rumasti, eikä häivy ryyppyreissuille viikonloppuisin. Seksiä on. En ole huijannut miestä vanhemmaksi tai talonomistajaksi. Miehen palkalla eletään ja toki minun nimissä tulevat tuet menee yhteiseen käyttöön myös. Rahaa ei ole paljon.

Tämä väheksymiskeskustelu silti kolahti, vaikka en mielestäni ääneen väheksy miestäni. Pääni sisällä kuitenkin niin tapahtuu. Monet niistä asioista mitä väheksymiskeskustelussa on tullut ilmi, on totta meilläkin. Sanotaan nyt vaikka tällainen ajankohtainen esimerkki...

#

Jos mies lähtee lumitöihin, hän käyttää ensin puoli tuntia vessassa olemiseen, sitten toisen puoli tuntia sykemittarin ja otsalampun etsimiseen (miksei ne taaskaan ole siellä mihin hän on ne viikko sitten jättänyt) ja huolelliseen säänmukaiseen pukeutumiseen. Sitten hän tekee puoli tuntia lumitöitä ja tulee rauhassa saunaan tai valmiiseen ruokapöytään ja avaa oluen. Sillä aikaa minä olen ollut lasten kanssa ja tehnyt sen ruoan.

Viimeksi kun minä tein lumityöt, tilanne oli sellainen että oltiin juuri syöty päivällinen. Annoin vauvan miehelle siksi aikaa että soitan tärkeän puhelun. Kun sen olin hoitanut, mies oli vauva sylissä selaamassa kännykkää sohvalla, keksimmäinen lapsi seisoi ruokapöydällä, astiat oli pöydässä jne. Mies sanoi menevänsä päiväunille ja tarjoutui ottamaan uhmaikäisen mukaansa, eli käytännössä lapsi olisi huutanut makuuhuoneessa isän kainalossa, mies olisi nukahtanut heti, lapsi olisi lähtenyt saman tien kun ote höltyy. Sanoin että liian myöhä päiväunille, nyt pitää mennä ulos kun vielä on valoisaa, nuku sinä sen aikaa kun ollaan ulkona ja on hiljaista. Menin pesemään lasta tomaattikastikkeesta ja vaihtamaan vaippaa ennen ulkoilua, heittelin esikoiselle lattialle ulkovaatteet valmiiksi. Ok, sanoi mies, laski kitisevän vauvan sitteriin ja lähti nukkumaan. Pyysin että etkö pukisi sitä vauvaa, kun en voi uhmaikäistä laskea yksin pihalle. Ei voi kun väsyttää. No, eipä siinä sitten muuta kuin multitaskaten, moni vanhempi tietää ehkä miten tällaiset tilanteet handlataan. Lopputulema oli että lapset oli asianmukaisesti puettuina ulkona reilun tunnin, sain itsekin jonkun talvivaatekappaleen päälle, kaikki selvisivät hengissä ja sain ne lumityöt tehtyä. Sen jälkeen vähän pulkan vetoa lapset kyydissä, sisälle, lumien harjaus ja kaikilta vaatteet pois ja kuivumaan, ruokaa lapsille. Mies heräsi tunnin päästä siitä kun oltiin tultu sisälle, kun olin moneen kertaan käynyt jo herättämässä. Ihmetteli miten me niin nopeasti tultiin.

Ja kyllä, jos mies menee vanhempien lasten kanssa ulos, minä puen ne ja saatan vahtia että pysyvät pihalla kunnes mies ehtii ulos, ja mies työntää hetken päästä lumista lasta ovesta sisälle, että tämä ottaa lapasta koko ajan pois eikä osaa laittaa peukaloa oikein, me tullaan nyt.

#

Tl;dr: Käytännössä vanhempana mies vastaa huonosti motivoitunutta ja perehtymätöntä teini-ikäistä kännykkäriippuvaista lapsenvahtia. Se on surullista. Useimmista tilanteista selviydyn ihan hyvin ja koska olen lasten kanssa paljon yksin, pystyn ajattelemaan, että samalla tavalla nämä olisi minun hoidettava jos mies ei olisi kotona.

Mutta ongelma on, että kun nämä tilanteet toistuu ja toistuu, alkaa motivaatio ajatella kauniisti miehestä hiipua. Ikinä ei minun univaje mene hänen univajeen edelle. En ole itsekään mikään koti-ihme, joten välillä ei pyykkisirkus pyöri eikä ole siistiä eikä lapset syö puolta kiloa kasviksia päivässä. Jos en meinaa jaksaa, en voi ikinä luottaa että mies ottaisi enemmän vastuuta tai hoitaisi jonkun ison asian niin että minulla olisi helpompaa. Olen ajatellut, että hän vaan on tosi väsynyt, joten mennään molempien jaksamisen mukaan, se tekee joka jaksaa. Pahimmassa tapauksessa ajattelen, että vaikka tämä ei tästä paranisi, niin on tämä kuitenkin helpompaa kuin jos olisi kokonaan yksin, tai että samat asian tekisin yksinhuoltajana.

Onko nyt sitten positiivisia vinkkejä, mihin asioihin minun pitäisi keskittyä ja millaisia ajatuskuvioita hyödyntää, jotta en alkaisi vähitellen muuttua nalkuttavaksi ja kärttyisäksi? Meillä ei ole riitoja, minä teen sen minkä jaksan ja haluan tehtävän, mies enimmäkseen ei tee mutta ei myöskään valita. Olen huolissani siitä, että miehelle ei ole hyväksi päästä näin vähällä.

Sivut

Kommentit (27)

Vierailija

Mä en käsitä. Oikeesti en.

Ihmiset rakastuu. Muuttaa yhteen ja katsoo kuinka arki sujuu. Jos se ei suju tyydyttävästi, miksi ruvetaan tekemään lapsia ja lisätään taakkaa? Jos lopputuloksena on väsymys ja kiukku.

Okei, arki ei suju sen ensimmäisen lapsen kanssa. Tehdään lisää? Hyvä idea, kaikki varmasti paranee tällä ratkaisulla. Väittäisin että yhden lapsen kanssa elämä on helpompaa kuin kolmen.

Omilla valinnoilla ajetaan itsensä nurkkaan, ahdistutaan ja valitetaan. Mies ei osallistu? Fine, itse olette ne talonne, miehenne,lapsenne, uranne, siisteystaso-vaatimuksenne valinneet.

Normaali mies osaa siivota. Jos se osaa käydä töissä ja rakentaa itselleen uran, osaa se ostaa kaupasta ruokaa, kokata sen ja vaihtaa vaipan. Jos ei, oppii. Jos miestä ei kiinnosta osallistua ja olette ne kolme lasta hankkineet, voisi katsoa peiliin ja miettiä missä meni vikaan.

Ennakointi ja suunnittelu on aika avainsanoja elämässä. Paskasta ei pullaa saa vaikka siihen kuinka lisäisi rusinoita. Elä valintojes kanssa, ennenkaikkea tee semmoisia valintoja mitkä tuo elämään hyvää, ei huonoa.

Vierailija

Huomatkaa nyt joku tämä. Miesasiamiehet saa vastata. Ihan vilpittömästi kaipaisin apua siihen, millä tavalla omaa asennetta voi tarkastaa, jotta elämästä selviäisi helpommalla. Lakkaanko odottamasta mieheltä panosta lastensa elämään, vai pitääkö minun yhä uskoa että hänestä on kyllä siihen, jotta hän kokisi itsensä arvostetuksi? Kumpi on pahempi vaihtoehto?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä en käsitä. Oikeesti en.

Ihmiset rakastuu. Muuttaa yhteen ja katsoo kuinka arki sujuu. Jos se ei suju tyydyttävästi, miksi ruvetaan tekemään lapsia ja lisätään taakkaa? Jos lopputuloksena on väsymys ja kiukku.

Okei, arki ei suju sen ensimmäisen lapsen kanssa. Tehdään lisää? Hyvä idea, kaikki varmasti paranee tällä ratkaisulla. Väittäisin että yhden lapsen kanssa elämä on helpompaa kuin kolmen.

Omilla valinnoilla ajetaan itsensä nurkkaan, ahdistutaan ja valitetaan. Mies ei osallistu? Fine, itse olette ne talonne, miehenne,lapsenne, uranne, siisteystaso-vaatimuksenne valinneet.

Normaali mies osaa siivota. Jos se osaa käydä töissä ja rakentaa itselleen uran, osaa se ostaa kaupasta ruokaa, kokata sen ja vaihtaa vaipan. Jos ei, oppii. Jos miestä ei kiinnosta osallistua ja olette ne kolme lasta hankkineet, voisi katsoa peiliin ja miettiä missä meni vikaan.

Ennakointi ja suunnittelu on aika avainsanoja elämässä. Paskasta ei pullaa saa vaikka siihen kuinka lisäisi rusinoita. Elä valintojes kanssa, ennenkaikkea tee semmoisia valintoja mitkä tuo elämään hyvää, ei huonoa.

Jee vastaus, kiitos! Joo tuon olen mielestäni sisäistänyt, että olen itse valinnut tämän tilanteen. Haluaisin tietää pitääkö minun tässä ajatella miestä vai ei. Jos hän on väsynyt, niin pitääkö minun olla lempeämpi ja helpottaa hänen taakkaansa, vai pitääkö minun olla tiukempi ja vaatia enemmän jotta ei olisi niin väsynyt? Curlaus vai simputus.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Jee vastaus, kiitos! Joo tuon olen mielestäni sisäistänyt, että olen itse valinnut tämän tilanteen. Haluaisin tietää pitääkö minun tässä ajatella miestä vai ei. Jos hän on väsynyt, niin pitääkö minun olla lempeämpi ja helpottaa hänen taakkaansa, vai pitääkö minun olla tiukempi ja vaatia enemmän jotta ei olisi niin väsynyt? Curlaus vai simputus.[/quote]

Oli vähän tyly vastaus mulla. Pointti on siis että itse on vastuussa omasta onnesta. Kaikkee ei voi saada, jos siivous ahdistaa eikä mies osallistu tarpeeksi, joko tinkii omista siisteysvaatimuksista tai jatkaa edelliseen tapaan ja väsyä. Miestä ei voi pakottaa, ei aikuisia voi käskeä tekemään jotain mitä ne ei halua.

Tää vaan pitäis hyväksyä kaikessa, kotitöistä parisuhteeseen. En mä tiedä osaanko selittää tarpeeksi hyvin, pää jäässä..

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Jee vastaus, kiitos! Joo tuon olen mielestäni sisäistänyt, että olen itse valinnut tämän tilanteen. Haluaisin tietää pitääkö minun tässä ajatella miestä vai ei. Jos hän on väsynyt, niin pitääkö minun olla lempeämpi ja helpottaa hänen taakkaansa, vai pitääkö minun olla tiukempi ja vaatia enemmän jotta ei olisi niin väsynyt? Curlaus vai simputus.

Oli vähän tyly vastaus mulla. Pointti on siis että itse on vastuussa omasta onnesta. Kaikkee ei voi saada, jos siivous ahdistaa eikä mies osallistu tarpeeksi, joko tinkii omista siisteysvaatimuksista tai jatkaa edelliseen tapaan ja väsyä. Miestä ei voi pakottaa, ei aikuisia voi käskeä tekemään jotain mitä ne ei halua.

Tää vaan pitäis hyväksyä kaikessa, kotitöistä parisuhteeseen. En mä tiedä osaanko selittää tarpeeksi hyvin, pää jäässä..

Ei, ihan hyvä se oli, en ole sillä tavalla herkkä. Siksi kai tämä tilanne, hahaha.

No joo. Siis minun siisteysvaatimuksissa on kaksi tasoa, on sellainen ideaali joka on aika korkea taustasta johtuen, ja sitten on sellainen henkilökohtainen ideaalitaso, joka on lähellä nollaa, yksin asuessani kotini oli kauheassa kunnossa, mutta jokaisen lapsen myötä olen tottunut näkemään yhä enemmän vaivaa. Meistä kahdesta mies on se joka on kiinnostuneempi siitä, että asiat tehdään oikein eikä suostu tekemään huonosti, minä olen kiinnostuneempi siitä että näyttää siltä kuin asiat olisi tehty oikein. Käytännössä tämä pelautuu siten, että minä teen ja mies ei.

Mutta ymmärrän, että tällä ei ole väliä.

Suositteletko ajattelemaan, että mies on vain sellainen bonus tässä perhe-elämässä, kiva kun joskus voi hänelle antaa lapsen syliin. Kun hän nyt vaikka nukkuu tuolla makuuhuoneessa, niin eihän siitä suurta vaivaa ole. Jos olisi sammunut sohvalle niin olisi ikävämpi. Mitä uskot, että se tekee romanttiselle suhteelle, jos ajattelen niin että tämä on minun elämääni ja mies saa osallistua miten parhaaksi katsoo? Kysyn taas siis ihan vilpittömästi, en ole hyvä tunneasioissa. Nykyisellään meidän seksisuhde on ihan ok ja mies on huomaavainen sillä alueella. Erotan sen tavallaan muusta, en mieti sängyssä arkiasioita.

Silti välillä tulee niitä tilanteita, että ei s**tana tätä. Onko silloin hyväksi vain purra hammasta ja vaikka ignoorata mies jonkun aikaa, jotta pääsen taas raiteille ja saan rakentavista ajatuksista kiinni?

Vierailija

Ymmärrän, että ap:n kysymys on vilpitön. Sama kysymys on itsellänikin. Siksi 2:n vastaus oli asiaton ja sydämetön.

Tosiaan samoja kysymyksiä pohdin itsekin. Pikkulapsivaihe on ohi, mutta miehen krooninen sairaus on vaikuttanut niin, että miltei kaikki käytännön vastuut ovat minulla. Tiedän, että hän pystyisi ottamaan enemmän vastuuta, mutta...en tiedä mitä.

Enimmäkseen olen hoitanut asiat hyvällä mielellä, mutta välillä pimahdan ja valitan. Puoliso ei ihan oikeasti huomaa, miten epätasaisesti vastuut jakautuvat, tilanteesta on tullut normi. Parempina päivinä hän pystyisi osallistumaan.

En haluaisi myrkyttää arkeamme katkeruudella ja nalkutuksella. Olen päättänyt ottaa sen oman aikani ihan ilmoitusluontoisesti. Minulla se on helpompaa kuin ap:llä, koska pikkulapsivaihe on ohi.

Voimia ap:lle, voimia siihen, että jaksaisit ottaa tilanteen puheeksi miehesi kanssa ennen kuin katkeroidut ja kyllästyt lopullisesti. Tarkoitan puheeksi ottamisella sitä, että et vain ohimennen sanoisi asiasta, vaan lasten nukkumaan mentyä istuisitte pohtimaan asiaa. Parasta olisi, että asian pystyisi esittämään maltillisesti, raivoamatta. Silloin keskustelulla on mahdollisuus johtaa parempaan.

Vierailija

Ei parisuhde ole asia missä toinen on bonus. Se on yhteistä halua tehdä asioita niin että  kummallakin on hyvä olla.

Varmaan toisen arvostus tällä tavalla, että helpottaa arjen taakka, alkaa olemaan kynnyskysymys monissa suhteissa. Mä näkisin että ihmisten pitäisi laittaa vaakakuppiin yhteiselon hyvät ja huonot puolet ja elää sen mukaan kumpi painaa enemmän.

Jos huonot puolet ovat korjaamattomia, yksinelo on varteen otettava ratkaisu. Jos hyvät painaa enemmän, täytyy hyväksyä ettei mikään ole täydellistä eikä kaikkea voi saada koskaan.

Ja se että kertoo avoimesti kumppanille mitä tarvitsee ja haluaa on avain. Kukaan ei pysty muuttamaan asioita jos ei tiedä missä mättää.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä en käsitä. Oikeesti en.

Ihmiset rakastuu. Muuttaa yhteen ja katsoo kuinka arki sujuu. Jos se ei suju tyydyttävästi, miksi ruvetaan tekemään lapsia ja lisätään taakkaa? Jos lopputuloksena on väsymys ja kiukku.

Okei, arki ei suju sen ensimmäisen lapsen kanssa. Tehdään lisää? Hyvä idea, kaikki varmasti paranee tällä ratkaisulla. Väittäisin että yhden lapsen kanssa elämä on helpompaa kuin kolmen.

Omilla valinnoilla ajetaan itsensä nurkkaan, ahdistutaan ja valitetaan. Mies ei osallistu? Fine, itse olette ne talonne, miehenne,lapsenne, uranne, siisteystaso-vaatimuksenne valinneet.

Normaali mies osaa siivota. Jos se osaa käydä töissä ja rakentaa itselleen uran, osaa se ostaa kaupasta ruokaa, kokata sen ja vaihtaa vaipan. Jos ei, oppii. Jos miestä ei kiinnosta osallistua ja olette ne kolme lasta hankkineet, voisi katsoa peiliin ja miettiä missä meni vikaan.

Ennakointi ja suunnittelu on aika avainsanoja elämässä. Paskasta ei pullaa saa vaikka siihen kuinka lisäisi rusinoita. Elä valintojes kanssa, ennenkaikkea tee semmoisia valintoja mitkä tuo elämään hyvää, ei huonoa.

Joskus se vaan menee niin, että huomaa vasta lapsiperhevaiheessa, notta toinen aikuinen ei olekaan herännyt vanhemmuuteen ja kasvanut vastuun mukana. Sitä ei osannut valikoidessaan ennakoida, valitettavasti, jos ei ole meedio.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä en käsitä. Oikeesti en.

Ihmiset rakastuu. Muuttaa yhteen ja katsoo kuinka arki sujuu. Jos se ei suju tyydyttävästi, miksi ruvetaan tekemään lapsia ja lisätään taakkaa? Jos lopputuloksena on väsymys ja kiukku.

Okei, arki ei suju sen ensimmäisen lapsen kanssa. Tehdään lisää? Hyvä idea, kaikki varmasti paranee tällä ratkaisulla. Väittäisin että yhden lapsen kanssa elämä on helpompaa kuin kolmen.

Omilla valinnoilla ajetaan itsensä nurkkaan, ahdistutaan ja valitetaan. Mies ei osallistu? Fine, itse olette ne talonne, miehenne,lapsenne, uranne, siisteystaso-vaatimuksenne valinneet.

Normaali mies osaa siivota. Jos se osaa käydä töissä ja rakentaa itselleen uran, osaa se ostaa kaupasta ruokaa, kokata sen ja vaihtaa vaipan. Jos ei, oppii. Jos miestä ei kiinnosta osallistua ja olette ne kolme lasta hankkineet, voisi katsoa peiliin ja miettiä missä meni vikaan.

Ennakointi ja suunnittelu on aika avainsanoja elämässä. Paskasta ei pullaa saa vaikka siihen kuinka lisäisi rusinoita. Elä valintojes kanssa, ennenkaikkea tee semmoisia valintoja mitkä tuo elämään hyvää, ei huonoa.

Tää on totta. Jättäkää ne "jännämiehet" ja muut kaverit, joilla on ruskeat silmät ja punaiset luottotiedot valitsematta ja ottakaa sellanen rehellinen kaveri, joka osaa hoitaa asiansa. Jos se jätkä ei saa omaa elämäänsä järjestymään, niin ei se saa sitä pysymään järjestyksessä parisuhteessakaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Joskus se vaan menee niin, että huomaa vasta lapsiperhevaiheessa, notta toinen aikuinen ei olekaan herännyt vanhemmuuteen ja kasvanut vastuun mukana. Sitä ei osannut valikoidessaan ennakoida, valitettavasti, jos ei ole meedio.

Sit sulla on toimimaton parisuhde ja yksi lapsi. En haluis vittuilla mut jälkiviisaana vois kysyä että olisiko pitänyt asua yhdessä kahdestaan pidempään. Ajan kuluessa vastuunkanto arjen asioista selviää aika hyvin, siivoaako toinen osapuoli vai ei. Toinen ei kasva vanhemmuuteen..mistä nää kaikki monilapsiset perheet sitten tulee, jos jo ensimmäisen lapsen kanssa huomataan ettei homma toimi?

Vierailija

Useassa vuodessa oppii jo yhtä sun toista kumppanistaan. Muttei sitä, että lapsiperhe-elämä vastuineen ja sitomisineen on vaikea hyväksyä. Tai että lapsen saaminen saattaa laukaista jotain mielenterveydellistä, vuosien takaa työstettävää, minkä kanssa on vaikea terapiasta ym. huolimatta handlata tilanteita.

En lähtisi laastarilapsia tekemään, miksi jotkut näin toimivat, en tiedä.

Vierailija

Jännämies huutelu on asiatonta tässä, nimenomaan päinvastoin mies on introvertti insinööri. Osaa maksaa laskut paremmin kuin minä ja sijoittaa rahaa jos sitä vähän joskus on ja syö multivitamiinit säännöllisesti. Tällaiset asiat oli mulla aivan retuperällä ennen suhdetta. Eli joissain asioissa mies on ollut vaikuttamassa positiivisesti, tosin pakko sanoa että useammin se on tapahtunut passiivisesti katalyyttinä. Eli mies hoitaa yhä ne asiansa, jotka on hoitanut ennen perhettä, ja minä olen sekä ottanut mallia että opetellut paljon muuta.

Yrittäkää niitä positiivisia ratkaisuja, kiitos! T. Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Useassa vuodessa oppii jo yhtä sun toista kumppanistaan. Muttei sitä, että lapsiperhe-elämä vastuineen ja sitomisineen on vaikea hyväksyä. Tai että lapsen saaminen saattaa laukaista jotain mielenterveydellistä, vuosien takaa työstettävää, minkä kanssa on vaikea terapiasta ym. huolimatta handlata tilanteita.

En lähtisi laastarilapsia tekemään, miksi jotkut näin toimivat, en tiedä.

Tän mä ymmärrän. Ihan omakohtaista kokemusta, siksi teinkin sellaisia ratkaisuja (vaikeita) että perheen jokainen osapuoli on nyt onnellisempi. Nyt ei enää harmita asiat mitkä aikaisemmin, eikä tarvitse valittaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Jännämies huutelu on asiatonta tässä, nimenomaan päinvastoin mies on introvertti insinööri. Osaa maksaa laskut paremmin kuin minä ja sijoittaa rahaa jos sitä vähän joskus on ja syö multivitamiinit säännöllisesti. Tällaiset asiat oli mulla aivan retuperällä ennen suhdetta. Eli joissain asioissa mies on ollut vaikuttamassa positiivisesti, tosin pakko sanoa että useammin se on tapahtunut passiivisesti katalyyttinä. Eli mies hoitaa yhä ne asiansa, jotka on hoitanut ennen perhettä, ja minä olen sekä ottanut mallia että opetellut paljon muuta.

Yrittäkää niitä positiivisia ratkaisuja, kiitos! T. Ap

Eli sä olet hyötynyt miehestä ja muuttunut paremmaksi? Tuskin sinustakaan on 100% täydellinen ihminen kuitenkaan tullut? Mieskin varmaan muuttunut parempaan suuntaan. Anna ihmiselle mahdollisuus olla epätäydellinen. Asioiden ei tarvitse pyöriä täydellisesti sinun pillisi mukaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useassa vuodessa oppii jo yhtä sun toista kumppanistaan. Muttei sitä, että lapsiperhe-elämä vastuineen ja sitomisineen on vaikea hyväksyä. Tai että lapsen saaminen saattaa laukaista jotain mielenterveydellistä, vuosien takaa työstettävää, minkä kanssa on vaikea terapiasta ym. huolimatta handlata tilanteita.

En lähtisi laastarilapsia tekemään, miksi jotkut näin toimivat, en tiedä.

Tän mä ymmärrän. Ihan omakohtaista kokemusta, siksi teinkin sellaisia ratkaisuja (vaikeita) että perheen jokainen osapuoli on nyt onnellisempi. Nyt ei enää harmita asiat mitkä aikaisemmin, eikä tarvitse valittaa.

oletko siis eronnut vastaavanlaisessa tilanteessa? Millaista ex-puolisosi elämä on?

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat