Yksinäisyys parisuhteessa raskausaikana/ kokemuksia ja vertaistukea?

Vierailija

No otsikossahan tuo tuli. Toinen lapsi tulossa ja jostain syystä parisuhde mennyt päin helvettiä jo ekan kolmanneksen jälkeen. Varmaan ongelmat tulivat esiin, kun läheisyyden ja keskusteluyhteyden tarve on minulla lisääntynyt raskausaikana. Eivätpä aikaisempikaan odotus ollut tässä suhteessa ongelmaton, mutta nyt on kyllä kertaluokkaa enemmän perseestä.

Mies on mykkä, ei suostu keskustelemaan kuin arkiasioista, ei oo suostunut seksiin kahteen kuukauteen eikä halua viettää aikaa kanssani lainkaan ja kaikki keskusteluyritykseni kilpistyvät torjuntaan, paikaltapoistumiseen, selän kääntämiseen tms. Kun lapsi on nukkumassa, mies hautautuu eri huoneeseen lukemaan tai pelaamaan pelejä tai katselee yksinään leffaa ja minun seurani ei kiinnosta.

Alan olla jo onneton ja katkera enkä jaksaisi olla aina se, joka yrittää parantaa asioita (epäonnistuen siinä), se joka ehdottelee pariterapiaa ja se joka tilanteesta kärsii. Itken nykyään joka päivä, tunnen mielialani matalaksi ja iltaisin on vaikea saada unta, kun olen niin onneton parisuhteessa. Olen hirveän yksinäinen eikä sukulaisissa ja ystävissä ole sellaisia, joille haluaisin tästä avautua. Miehen mielestä asiat olisivat hyvin, jos vaan antaisin hänen olla rauhassa ja lopettaisin painostamisen ja hänellä ei ole mitään tarvetta keskustella ajatuksistaan tai tunteistaan. Ja kuulemma vastuu minun voinnistani ja fiiliksistäni on vain minulla itselläni. Hän ei ole vastuussa minun pahasta olostani.

On tämä meininki ollut vähän tällaista jo nyt muutaman vuoden, mutta ei näin pahaa kuitenkaan. Sulkeutuneeksi hän kävi joskus silloin kun alkuhuuma oli suhteessa ohi, mutta välillä on mennyt paremmin, välillä huonommin. Nyt tuntuu, että ollaan taas jotenkin yhtäkkiä siellä hankalimmassa päässä. Olen sen verran raiteiltani, että minusta on katkeruuttani ja läheisyyden puutteessani tullut nalkuttaja ja pahasuinen. Ei auta tilannetta, mutta en jotenkin enää kykene peittämään pettymystäni ja pahaa oloani.

(Ja niin, en ole lihonut tai lakanut huolehtimasta itsestäni. Sanon nyt tämän, kun joku tätä kuitenkin kysyy.)

Kokemuksia ja vertaistukea?

Kommentit (9)

Vierailija

Olen ollut ihan identtisessä tilanteessa. Meillä ei toisen lapsen raskausaikana ollut lainkaan seksiä tai läheisyyttä ja mies samalla tavalla halusi olla vain omissa oloissaan. Tilanne ei muuttunut parempaan lapsen syntymän jälkeenkään vaan pelkästään paheni: Miehen oman rauhan tarve eteni siihen pisteeseen ettei hän sietänyt minua tai lapsia kanssaan samassa tilassa lainkaan. Pariterapiassa kävimme ja siellä mies puhui ympäripyöreitä ja sama meno jatkuu kotona. Lopputuloksena minä puuhasin lasten kanssa kaikenlaista ja pysyimme pois kotoa mahdollisimman paljon (mökillä, ulkomailla jne). Hyvin vähän olimme kotona ja tuolloin miehen käytös meitä kohtaan oli ihan kamalaa.

Kovasti yritin puhua ja asioita selvittää mutta ei siitä mitään tullut kun toinen osapuoli ei halunnut mistään vaihtaa sanaakaan, huuto&kiroilu&haukkuminen oli ainoa kommunikointi miehen puolelta. Meillä siis tilanne vain paheni kunnes erosimme, oli kestämätön tilanne kun ei omassa kodissaan pystynyt enää olemaan.

Pistepiste

Tuttua ja saatii vielä useampi lapsi miehen kanssa. Viimeisimmän raskausaikana ei edes puhunut mulle mitään, olin kuin ilmaa, korkeintaan halveksivia katseita. Ihan kuin yksin olisin ne muksut tehnyt. Mihin siitä lähdet monen pienen lapsen kanssa, piti vaan niellä. Myöhemmin miehelle tuli hätä, että jätän hänet paskan kohtelun vuoksi, niinhän siinä silloin kävikin. Huolehdi itsestäsi edelleen, ulkoile ja elä rauhassa omaa elämääsi.

Pistepiste

Ja just sama kuin edellisellä kirjoittajalla, kotona piti olla hiljaa ettei häiritse miestä, monta kertaa pakkasin pienet autoon ja mentiin johonkin että ukko sai nukkua. Tein ja hoidin kaikki kotihommat ja lapset yksin. Oli painostavaa kun mies oli kotona, ihanaa kun oli reissussa niin sai olla vapaasti. Meidän lapset on jo aikuisia, nuorinkin parin vuoden päästä, mutta aika raskasta tekstiä on mun päiväkirjassa tuolta ajalta.

Vierailija

Yritä keskittyä lapsiin, siihen jo olemassa olevaan ja tulevaan. Yritä jättää mies omaan arvoonsa ja pitää itsesi hyväntuulisena lasten vuoksi. Tee niitä asioita, jotka tuottavat sinulle iloa. Pyydä neuvolasta keskusteluapua. Etenkin sen vielä kohdussa olevan lapsen vuoksi mielialasi on tärkeä - ja tuossa on ehkä riski raskauden jälkeiseen masennukseen. Hae siis apua!
Odotin esikoista, kun mies ilmoitti, että lapsi tulee pahaan saumaan ja hän haluaa erota. Lasta oli yritetty 2 vuotta... Koko raskausaika oli hirveää miehen taholta. Sanoi suvulleenkin, ettei ole lapsesta kiinnostunut.

Mutta minulle lapsi oli toivottu ja kaivattu. Siksi olin iloinen raskaudesta. Yritin jättää miehen rauhaan, häntä ei juuri näkynyt kotona. Istuin illat pitkät yksin ja alussa oli raskauspahoinvointia juuri iltaisin. Mies oli kiukkuinen, kun sanoin, että en nyt jaksa vieraita. Kerran näin totesin kun oli tosi huono olo ja joku miehen kaverin perhe olisi tullut yllättsvierailulle.

Mies ei tullut neuvolaan lainkaan. Se kerta, kun isän olisi ainakin pitänyt olla mukana, silloin aloin itkeä ja kerroin tilanteemme. Sain keskusteluapua ja se ollut todella tärkeää.

Mies ei halunnut olla lähelläni. Ei käydä katsomassa vauvatavaroita. Ei tulla edes yhdessä ruokakauppaan.

Ei halunnut synnytykseen. Käväisi siellä mutta ei ollut tukena. Kävi sairaalassa kääntymässä. Ei ollut minun ja vauvan kotiutuessa kotona. Eikä sitten muutenkaan. Kun kävi kotona, huusi ja räyhäsi.

Kaiken tein väärin. En olisi saanut imettää. En saanut pyytää miestä olemaan kotona. En saanut pyytää apua. Kukaan ei olisi saanut tulla meille avuksi. Tilanne oli aivan hirvittävä. Valvoin yöt peläten miehen kotiin tuloa ja huutoa. Välillä ei tullut kotiin lainkaan. Ja lopulta sitten keräsi tavaransa ja lähti.

En osaa muuta sanoa, kuin iloitse lapsista. Näin minäkin teen. Hanki jo nyt tukiverkosto, kuka auttaa sinua, jos mies ei ole tukena. Voit elämässä luottaa vain itseesi ja jos olet uskova, niin Jumalaan. Tee asioita, jotka tuovat sinulle voimaa, vahvuutta ja hyvää mieltä. Keskity hyviin asioihin elämässäsi ja anna sen parisuhteen nyt olla. Tiedän, että sattuu. Mutta sen miehen olemiseen ja tekemiseen tuskin voit vaikuttaa. Lasten vuoksi sinun on nyt pärjättävä, vaikka sitten yksin, koska heillä ei ole muuten ketään ja he ansaitsevat hyvän lapsuuden.

Kyllä sinä jaksat! Kyllä sinä pärjäät!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ja lapsia teet tuollaiseen suhteeseen ja tuollaiselle miehelle miksi?

Mies ei ole läpeensä huono. Huolehtii lapsesta hyvin ja nauttii perhe-elämästä, ei juopottele ja juokse maailmalla. Ongelmana ei tuntuiskaan olevan perhe-elämä vaan parisuhde-elämä. Ja kuten aloituksessa kerroin, tilanne on vaihdellut. Viime vuonna meni alkuvuosi koko lailla paremmin ja oli rennompaa, seksiäkin edes melkein säännöllisesti. Toinen lapsi on yhteisesti haluttu ja suunniteltu. Jotain nyt tuossa loppuvuonna on muuttunut.

Vierailija

Teidän kokemukset kuulostavat kyllä hyvin kurjilta. :-( Voimia teillekin. Aikamoisia olette joutuneet kestämään. Oma tilanteeni ei ole yhtä huono, sillä mies kuitenkin viihtyy kyllä perhe-elämämoodissa eli tykkää hoitaa lasta ja viihtyy lapsen seurassa. Perheenä kun olemme, kaikki on paremmin, mutta sitten kun pitäisi elää sitä parisuhdeosuutta niin sitten ei enää sujukaan. Tuntuu, että miehen elämänalueet kotona ovat perhe-elämä ja sitten itsekseen olo. Parisuhdeajalle ei ilmeisesti ole tarvetta. Minusta tällainen priorisointi on kuin kaksijalkainen tuoli, joka kaatuu ilman sitä kolmatta. 

Näyttää siltä, että raskausaika voi olla yllättävän vaikeaa aikaa. Tätä ei oikein huomioida missään. Aina toitotetaan vauva-ajan raskautta ikään kuin odotusaika olisi kuitenkin sellaista odotuksentäyteistä auvoa kummallekin. Nauratti neuvolan kysely, jossa kyseltiin tiedostammeko että seksielämä muuttuu vauvan syntymän myötä. Mitenköhän se muuttuu? Tuleeko seksiä ehkä lisää, kun sitä nyt ei ole käytännössä lainkaan? :D

t: Ap

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat