Minkä ikäisenä mielesi ns "rauhottui"?

Vierailija

Minkä ikäisenä aloit tuntea olevasi sinä itse, ihan sellaisena kuin olet ja minkä ikäisenä aloit saavuttaa (edes) jonkinlaista tasapainoa tai sellaista tunnetta että tunnet itsesi ja että olosi on "rauhoittunut"?

Itselläni alkaa vasta nyt, pitkäsi yli 40-vee tuntua siltä etten enää hätäile tai hermoile esim. siitä mitä muut ajattelee. En enää ole niin älyttömän epävarma ja siksi yritä miellyttää kaikkia. Osaan nykyään olla jopa tyytyväinen itseeni enkä enää huolestu jokaisesta ihmisestä joka ei näytä siltä että pitäisi minusta.

Näin siksi että olen ollut naimisissa kultaisen, fiksun, tasapainoisen, luonnollisesti positiivisen ja onnellisen mieheni kanssa toistakymmentä vuotta.Hän on täyttä kultaa. Syystä että hänellä on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus eikä hänen ole koskaan tarvinnut todistaa mitään vanhemmilleen, taikka epäillä mitenkään etteikö pärjäisi tai osaisi. kaikki on tullut hänelle rakastavan ja oikeudenmukaisen kodin kautta. (Kateus). Ilman hänen esimerkkiään ja tukeaan olisin varmaan edelleen pelkkää epävarmuutta ja siitä kumpuavaa epätasapainoista käytöstä ja hätäilyä.

Tämä on ihanaa, aina välillä kun tämän huomaan. Eihän sitä joka päivä ajattele, eikä edes muista niitä sekoaikoja tai epävarmuuksia. Mutta aina välillä havahdun siihen, että mullahan on ihan rauhallinen ja hyvä olo koko ajan!

Lähinnä säälittää se nuori minä, joka ei osannut relata eikä uskoa itseensä. Yiopistokin jäi gradua vaille. Ei nyt siksi että olin epävarma, vaan siksi ettei ylipäätään ollut mitään suuntaa elämässä taikka vahvuutta toteuttaa mitään suunnitelmaa ylipäätään.

Mutta pitää nauttia tästä mitä nyt on, ja osata huomata se aina välillä. Toivon sydämenstäni samaa kaikille muillekin!

Sivut

Kommentit (27)

Vierailija

24-vuotiaana aloin relata, ja siitä tasaiseen tahtiin ahdistus hälveni. Nyt 30-v, elelen elämää ihan oman mieleni mukaan.

Vierailija

Muiden mielipiteet nyt ei ole ikinä merkanneet mitään ja itseäni en opi varmaan ikinä tuntemaan koska persoonani on jakautunut,  mutta eipä tuo haittaa eläminen melkein 10 naisen kanssa ja kahden lapsen.  Eipähän ole yksinäistä ja aina on juttuseuraa. Kun pysyn omissa oloissani laumani kanssa niin rauhallista on.

Vierailija

Ihana kuulla että sinusta tuntuu nyt tuolta! Itse ole 32v. ja elämässäni on mennyt oikeastaan kaikki todella hyvin, mutta olen vieläkin ahdistunut ja epävarma itsestäni, ja oireilen sitä monella tavalla. Järki sanoo tietysti toista, mutta fiilikseen se ei auta. Kukaan muu kuin läheisimmät ystäväni ja mieheni ei kyllä ikinä uskoisi miltä sisälläni tuntuu. En pidä mistään elämänparannus"keinoista" tai -filosofioista, koen että ne ovat laastareita. Odotan sitä hetkeä, että olen valmis ja kypsä rauhoittumaan. Olen aika varma, että se voi tulla vain sisältäpäin. Kunpa ei tarvitsisi odottaa vielä kymmentä vuotta!

Vierailija

Kyllä se siinä 30-35-vuotiaana alkoi. En mikään hermokimppu ollut nuorempakaan, tai muitten standardien mukaan elävä, mutta tuolloin alkoi yhä vähemmän merkitä muiden ajatukset. 

Vierailija

Mulle teki lähihoitajakoulu sen, että aloin tuntea itseni normaaliksi. Olin kasvanut ja elänyt ihmisten keskellä, jotka eivät olleet ihan normaaleja. Tuossa koulussa tajusin, että hei, mun arvot ja elämänihän ovat sellaisia, mitä arvostetaan. Olin tuolloin 30+. Valitsin kyllä nuorena vääränlaisen miehen, joka ei antanut minun elää tasapainoista elämää, koska oli itse häiriintynyt.

Vierailija

24 vuoden kieppeillä varmaankin. Tajusin - kai erään tv-sarjan myötä - että on turhaa elää ja toimia miettien sitä mitä muut minusta ajattelevat, koska suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan kiinnitä minuun huomiota.

Nyt on hyvä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
24 vuoden kieppeillä varmaankin. Tajusin - kai erään tv-sarjan myötä - että on turhaa elää ja toimia miettien sitä mitä muut minusta ajattelevat, koska suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan kiinnitä minuun huomiota.

Nyt on hyvä.

Hei, haluatko kertoa mistä sarjasta on kyse? :)

4

Vierailija

Ihana aloitus, olen onnellinen puolestasi ap. :)

Omassa historiassani on tiettyjä selkeitä ajanjaksoja/ikiä/elämänvaiheita, jolloin olen muuttunut ihmisenä. Ensimmäinen tällainen suuri muutos tapahtui 22-vuotiaana, kun muutin yksin vieraaseen kaupunkiin enkä tuntenut ketään. Olin aiemmin ollut jotenkin ahdistunut aina yksin, koko ajan piti hengailla jossain porukassa, sitten oli vaan pakko opetella olemaan itsekseen. Ja kuunnella ja tutustua itseensä oikeasti, kun ei ollut hälinää ja mekkalaa ympärillä. Se oli vaikeaa, lähinnä inhosin itseäni, kiitos koulukiusaamisen, jota en ollut koskaan osannut käsitellä. Sitten aloin pikkuhiljaa olemaan itselleni armollisempi ja lopulta tajusin, että minähän olen oikeasti aika hyvä tyyppi.

Aloin seurustella ja näin jälkeenpäin tajuan, että olin aika surkea kumppani. Purin mieheeni epävarmuuksiani, olin itsekäs ja ilkeä (no ei hätää, mies antoi hyvin takaisin, ei taidettu olla ihan sopivin pari yhteen :D ). Tästä 8 vuoden parisuhteesta ja ajanjaksosta opin todella paljon, mietin virheitäni ja otin niistä opiksi ja olen kehittynyt kumppanina todella paljon. Kohtelen toista kuin haluan itseäni kohdeltavan - kohtelen hyvin enkä hyväksy kuin hyvää ja arvostavaa kohtelua.

N. 32-vuotiaana (muistan iät siinä mielessä tarkasti, koska tuolloin on tapahtunut aina jokin merkittävä muutos elämässäni) hyväksyin olevani introvertti eikä mun tarvitse koittaa olla sosiaalinen ja räiskyvä, tämän myötä elämä helpottui suuresti ja mieli "rauhoittui". Mun lokeroni on tässä ja tässä on hyvä, tapahtui ympärillä mitä tahansa. Olen onnellinen enkä tarvitse siihen toista ihmistä - tällaisia oivalluksia.

35-vuotiaana opin hyväksymään lopulta kehoni tällaisena kuin se on. En vihaa mitään kohtaa itsessäni enää. Tämäkin on ollut mulle todella helpottava kokemus, koska koulukiusaamisen jäljiltä olen aina vihannut vartaloani, koittanut muokata sitä (ja mukavuudenhaluinen ja saamaton kun olen - epäonnistunut, ja vihannut enemmän), peitellyt, vältellyt uimarantoja yms. ja toisaalta hakenut nuoruudessani hyväksyntää miehiltä hieman hmm, holtittoman käytöksen kautta. On ihanaa voida rakastaa jokaista kohtaa itsessään, olla itselleen hellä ja hyvä. Sinä, vartalo, olet minun vartaloni ja sinä kelpaat ja riität ja pidän sinusta.

Nyt 39-vuotiaana olen jälleen eronnut pitkästä parisuhteesta ja tajunnut taas monta uutta asiaa, kuten että mulla ei ole todellakaan mitään tarvetta hakea hyväksyntää keneltäkään (esim. ne yhden illan jutut). Olen onnellinen yksin, mutta aivan valmis myös tasapainoiseen parisuhteeseen, jos sellainen luontevasti eteeni tupsahtaa. 

Suorastaan odotan, vieläkö tässä nyt jo mielestäni hyvässä olotilassa tapahtuu vanhemmiten lisää positiivisia muutoksia. Vanheneminen on hienoa! :)

Vierailija

Kyllä siihen meni vuosikymmeniä, eli yli 30-vuotiaaksi. Ei nyt voi sanoa että olisin vieläkään ihan kokonainen, mutta voin paaaaljon paremmin kuin nuorena aikuisena. Silloin asuin väkisin itsekkään, itserakkaan, komean ja itseään eteenpäin työntävän miehen kanssa. Joka ei toudellakaan tukenut minua missään. Ei se varmaan edes huomannut miten minä voin tai mitään muutakaan, kun kaikki fokus oli hänen tekemisissään, ulkonäössään, mukavuudessa ja pyrkimisessä. Hyvät jatkot vaan sillekin, onneksi se loppujen lopuksi jätti minut ja siitä alkoi minun vahvistumiseni.

Ohis: Viimeksi kun katsoin, niin tällä Maailman Kruununjalokivellä oli yli 400 fb-kaveria. Erityisesti kaikki mahdolliset näyttelijät ja jonkun ohjelman tuottajat ja muut, joiden kanssa se on työnsä takia ehkä ollut samassa taukotilassa tai kahviolanjonossa.. he.

Äitini käy esimerkistä,  viimeistään vanhuudessa sitten nousee suoraan silmille ja eteen se, mikä on ollut huonosti nuoruutta ja aikuisuutta eläessä. Eli äiti eli huonossa, alistavassa, hyväksikäytettävässä avioliitossa vi-maisen miehen kanssa koko ikänsä. Nyt kun ukko on kuollut ja kuopattu vuosikymmen sitten ja äiti itse on vanhus, niin nyt sitten oireillaan, voidaan huonosti, on masentunut, mikään ei tunnu miltään ja millään ei ole merkitystä. Elämä meni "hullun ukon kanssa". Ei olis kannattanut tosiaan, ei ainakaan meidän lasten takia. Oltais mekin kasvettu varmasti vahvempaan aikuisuuteen ja terveempään itsetuntoon jos isäukko olisi ollut pois kuvioista. Varsinkin veljieni kasvu mieheksi on täynnä kipuilua ja epäonnistumisia kun ei tuota miehen - eikä perhemallia koskaan ollut. Ja kestipä tuo minullakin kauan eheytyä.

Vierailija

Sain henkisen rauhan 23 vuotiaana kuin menin naimisiin ihanan miehen kanssa. Itselleni avioliitto on aika ollut todelalla tärkeä ja halusin naimisiin ennen kuin olen 25. Olen vaan ollut todella nirso miesten suhteen joten olin todella stressaantunut sen takia että tulenko koskaan löytämään sellaista miestä kuin mistä unelmoin. Nyt tunnen oloni todella onnelliseksi ja kokonaiseksi!

Vierailija

Vasta nelikymppisenä. Olin nuorempana kauhean levoton ja ahdistunut, välillä vahvemmin ja välillä jotenkin taustalla. Minulla ei ollut kärsivällisyyttä mihinkään koska en tiennyt mitä haluan, ja halut vaihtelivat koko ajan. Aloitin seurusteluja ja lopetin niitä, lähdin opiskelemaan ja lopetin kesken, vaihdoin työpaikkaa, vaihdoin asuinmaata - mutta aina vaan oli seurana sama tympeä levottomuus ja ahdistus.

Sitten tuli vähän ennen 40-vuotispäivää kunnolla päälle keski-iän kriisi. Tajusin, että olen entinen ihmelapsi ja huippulupaus, josta ei tullut mitään. Mulla ei ole loppututkintoa mistään koska lopetin aina opinnot kesken. Mulla ei ole miestä eikä lasta, ei omistusasuntoa. Ei mitään, mitä ihmiset arvostaa ja mistä saavat elämäänsä sisältöä. Ajattelin, että ihmekös sitä tuntuukin tyhjältä ja on jatkuvia kiusauksia lievittää tyhjyystuskaa viinan tissuttelulla. 

Niin sitä sitten tuli vuoden verran dokattua ja surkuteltua itseään oikein huolella. Dokaaminen myös esti sen etten yrittänyt tehdä asioille mitään, esim. etsiä puolisoa. Ja näin jälkeenpäin ajatellen hyvä että estikin, koska lopulta ahdistus kasvoi niin kovaksi että jotenkin "hajosin", tipuin paljaaseen nykyhetkeen ilman yhtään ajatusta, ilman tunteitakaan, olemaan vain. Sitten kun ajatuksia ja tunteita alkoi taas tulla, niilä ei ollut enää minulle isompaa merkitystä, ne tulivat ja menivät eikä ne olleet ongelma. Minä OLIN, ja itse oleminen oli minun onneni ja rauhani, se oli kuin meren syvyydet joiden päällä pinnalliset tunteiden myrskyt oli merkityksettömiä. 

On käsittämätöntä, miten paljon muutuin. Olin tosiaan ennen koheltava, bilettävä, jatkuvasti muutosta vaativa levoton ihminen. Nyt, 42-vuotiaana, olen valinnut yksinäisen ja hiljaisen elämän nauttiakseni pienten hetkien ja oman olemisentunteen kauneudesta. En enää kaipaa mitään, sillä kaikki mitä ikinä tarvitsen on tässä. Minä olen. Kaikki on. 

Vierailija

25-vuotiaana alkoi suunta ylöspäin. Sain esikoisen tuolloin ja sen myötä kasvoin henkisesti tosi paljon. Pääsin eroon epävarmuudesta ja elämänarvot menivät uusiksi ja tajusin, että kenenkään mielipiteillä ei ole väliä.

Opin myös kyseenalaistamaan omien vanhempieni mielipiteitä ja tekoja, aiemmin hyväksyin ne kyseenalaistamatta.

Nyt 28-vuotiaana mulla on hyvä olla itseni kanssa, vaikka en aiemmin ikinä kuvitellut, että joskus löytäisin sen sisäisen rauhan ja uskaltaisin olla oma itseni.

Kukka

Nyt yli 40-vuotiaana minäkin olen havainnut, että entinen epävarma usvassa eläjä on poissa. Olen usein miettinyt, että olenko ollut poikkeustapaus, kun nuoruusvuodet ja nuori aikuisuus on ollut (ilman kummempia murheita) raskasta aikaa silkasta epävarmuudesta johtuen. Epävarmuus, huoli siitä mitä muut ajattelevat, mitättömyyden tunteet omassa työssä vaikka samaan aikaan olen tiennyt olevani ihan hyvä jne. Mutta varmaan meitä onnen ja rauhan vasta aikuisina löytäneitä on enemmänkin :)

Vierailija

Näin jälkeenpäin ajateltuna  niin kyllä siinä yli 40 vierähti, ennenkuin oma oloni alkoi tasaantumaan ja sain sen verran itsevarmuutta ja luottamusta itseeni, että ylipäätään jaksoin jatkaa.  Se sanonta muuten että "elämä kantaa" on mun mielestä täyttä potaskaa. Varma Tieto täältä.

En missään nimessä haluaisi enää olla se, joka olin 25- 35-vuotiaana. Ihan kauheeta sekoilua ja nyt ajateltuna menetteyjä mahdollisuuksia pärjätä ihan hyvinkin.

Onneksi löytyi ihana ja rakas, minua tukeva mies. Ilman häntä en olisi nyt minä.

Vierailija

Muistin tämän vanhan keskustelun, sillä se sopii tuohon voiko-36-vee saada onnellista elämää.

Minun onnellinen elmäni ALKOI vasta 34 vuotiaana , kun menin /pääsin/jouduin treffeille erään ihanan miehen kanssa. Nykyään aviomieheni. Yhteisiä vuosia takana jo 22 tai 23 vuotta.

Ilman häntä en olisi ikinä rauhoittunut ja alkanut uskomaan itseeni. Sillä hän uskoi minuun. 

Olen niin kiitollinen hänestä! Ja kiitollinen elämästäni nykyään.

Ennen häntä sekoilin, hermoilin, tempoilin, jätin opintoja kesken jostain syystä (professori oli alentava naisiopiskelijoille) sekä join ja juhlin jatkuvasti.

Elämä voi olla niin paljon parempaa kun oma pääkoppa on tasapainossa ja oma rakas on tasapainoinen ja valmis rakastamaan ja olemaan rakastettu. Muuta ei tarvita.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat