Keskustelualueen säännöt

Haluan kuulla (ex)anorektikoiden tarinoita siitä, miten kaikki alkoi

Ajattelitko esim. missään vaiheessa, että olet ehkä sairastumassa anoreksiaan?

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 19:25"]

Ajattelitko esim. missään vaiheessa, että olet ehkä sairastumassa anoreksiaan?

[/quote]
13 0
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Lue ihmeessä

kirja Siskonmakkarat. Siinä nuoret naiset kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan syömishäiriöstä.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:01"]

kirja Siskonmakkarat. Siinä nuoret naiset kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan syömishäiriöstä.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
21 1

Musta tuntuu

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:03"]

[quote]

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

[/quote]



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
21 23

samaa veikkaan

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun


ja on muuten niin hirveä sairaus,etten totisesti anna vinkkejä.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:08"]

[quote]

[quote]

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

[/quote]



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

[/quote]


ja on muuten niin hirveä sairaus,etten totisesti anna vinkkejä.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
23 7

Ehkä niin, en ole täysin varma

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun


mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun



En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:11"]

[quote]

[quote]

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

[/quote]



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

[/quote]


[quote]

[quote]

mä haluaisin sairastua anoreksiaan vielä ennen kuolemaani.

[/quote]



...että ap:kin haluaa sairastua. Keräilee hyviä vinkkejä itselleen juuri noista alkutaipaleen tarinoista, miten pääsee alkuun. Sairasta mutta sitähän se AP haluaa ollakin.

Kyllä nyt järkevä ihminen tajuaa, mistä anoreksia alkaa -> Syödään liian vähän ja / tai ruvetaan liikkumaan enemmän kuin kulutetaan. Päästä kuuluu naps ja homma alkaa mennä pakonomaiseksi ja lyö pahasti yli.

Mut veikkaan, et ap etsii niksejä ja motivaatiota miten koko prosessin sais helposti alkuun

[/quote]



En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
24 3

Mulla alkoi aikuisena (hiukan yli kolmekymppisenä)

anoreksiatyyppinen syömishäiriö. Raskauskiloja oli kertynyt niin että ylipainoa oli 20+ kiloa. Ihan hyvästä ja järkevästä syystä laihdutus siis alkoi. Olin aiemminkin monta kertaa yrittänyt laihduttaa, huonoin tuloksin. En oikeastaan tiedä vieläkään, mikä tällä kertaa oli toisin.

Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että minähän laihdun nopeasti kun jätän syömiset aivan minimiin (tyyliin 600kcal/vrk). Olokin oli aivan loistava ja vähän ajan kuluttua herkkujakaan ei enää edes tehnyt mieli. Jaksoin opiskella ja hoitaa lapsia ja kiloja putosi n. 1-1,5kg viikkovauhdilla.

Laihdutus alkoi keväällä, syksyllä aloin miettimään pikkuhiljaa että onkohan se enää terveellistä ja järkevää. Välillä alkoi olla huonompi olokin, huimasi ja väsytti. Silmänaluset olivat aivan tummat, mutta ajattelin vain että ne voi aina meikata, tärkeintä on olla laiha.

En koskaan saavuttanut alipainoa, vaikka laihtumisen myötä tavoitepaino laski koko ajan ja lopulta ajattelin että haluaisin kokeilla miltä alipainoisuus tuntuu. Jollain tasolla tavoittelin myös itseni voittamista ja ehkä se oli myös erikoisuuden tavoittelua. Oikein toivoin, että ihmiset kauhistelisivat kuinka laiha olenkaan, silloinhan olisin onnistunut!

Lopulta menin opiskelijaterveydenhuoltoon juttelemaan asioista ja sain motivaatiota lopettaa nälkiinnyttäminen. No sehän kääntyi ensin kauheaksi ahmimiseksi ja bulimiaksi, mutta tällä hetkellä (n. 3v laihdutuksen aloituksesta) onnistun jo syömään suht normaalisti. En ole oksentanut muutamaan viikkoon ja muutenkin se on ollut paljon vähäisempää viime aikoina. Edelleen ajatustasolla olisi ihanaa, että olisin laiha mutta ymmärrän ettei se ole sen arvoista mitä se vaatii.

Olen myös lihonut takaisin muutaman kilon ja painan nyt 67kg (alimmillaan 55kg hetkellisesti), pituutta on 169cm. Vatsamakkarat kyllä jonkun verran häiritsevät, mutta koitan kuitenkin oppia hyväksymään ne monen lapsen äitinä.

Varsinaiset sairausajatukset tulivat siis n. puolen vuoden päästä siitä kun aloin laihduttamaan.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:11"]

anoreksiatyyppinen syömishäiriö. Raskauskiloja oli kertynyt niin että ylipainoa oli 20+ kiloa. Ihan hyvästä ja järkevästä syystä laihdutus siis alkoi. Olin aiemminkin monta kertaa yrittänyt laihduttaa, huonoin tuloksin. En oikeastaan tiedä vieläkään, mikä tällä kertaa oli toisin.

Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että minähän laihdun nopeasti kun jätän syömiset aivan minimiin (tyyliin 600kcal/vrk). Olokin oli aivan loistava ja vähän ajan kuluttua herkkujakaan ei enää edes tehnyt mieli. Jaksoin opiskella ja hoitaa lapsia ja kiloja putosi n. 1-1,5kg viikkovauhdilla.

Laihdutus alkoi keväällä, syksyllä aloin miettimään pikkuhiljaa että onkohan se enää terveellistä ja järkevää. Välillä alkoi olla huonompi olokin, huimasi ja väsytti. Silmänaluset olivat aivan tummat, mutta ajattelin vain että ne voi aina meikata, tärkeintä on olla laiha.

En koskaan saavuttanut alipainoa, vaikka laihtumisen myötä tavoitepaino laski koko ajan ja lopulta ajattelin että haluaisin kokeilla miltä alipainoisuus tuntuu. Jollain tasolla tavoittelin myös itseni voittamista ja ehkä se oli myös erikoisuuden tavoittelua. Oikein toivoin, että ihmiset kauhistelisivat kuinka laiha olenkaan, silloinhan olisin onnistunut!

Lopulta menin opiskelijaterveydenhuoltoon juttelemaan asioista ja sain motivaatiota lopettaa nälkiinnyttäminen. No sehän kääntyi ensin kauheaksi ahmimiseksi ja bulimiaksi, mutta tällä hetkellä (n. 3v laihdutuksen aloituksesta) onnistun jo syömään suht normaalisti. En ole oksentanut muutamaan viikkoon ja muutenkin se on ollut paljon vähäisempää viime aikoina. Edelleen ajatustasolla olisi ihanaa, että olisin laiha mutta ymmärrän ettei se ole sen arvoista mitä se vaatii.

Olen myös lihonut takaisin muutaman kilon ja painan nyt 67kg (alimmillaan 55kg hetkellisesti), pituutta on 169cm. Vatsamakkarat kyllä jonkun verran häiritsevät, mutta koitan kuitenkin oppia hyväksymään ne monen lapsen äitinä.

Varsinaiset sairausajatukset tulivat siis n. puolen vuoden päästä siitä kun aloin laihduttamaan.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
32 1

En varmasti tiedä mistä alkoi

Mulla alkoi aika "vanhana" 17v. Olin aika pullukka teini-iässä ja yhtäkkiä sain jostain tarmoa laihduttaa. Aloin pakonomaisesti käydä salilla ennen kouluun menoa ja juosta pitkiä lenkkejä iltaisin. Söin koko ajan pienempiä annoksia.
Isäni oli aina huomautellut painostani ja nyt ihasteli uusia muotojani. Aika pian kuitenkin ihmisten katseet alkoi olla lähinnä kauhistuneita.
Mlla tämä kesti kaikenkaikkiaan n. 7 vuotta. Esikoisen odotus sai minut järkiini syömisen suhteen. Pahimmillani painoin 36 kg. Olen 170cm pitkä.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:12"]

Mulla alkoi aika "vanhana" 17v. Olin aika pullukka teini-iässä ja yhtäkkiä sain jostain tarmoa laihduttaa. Aloin pakonomaisesti käydä salilla ennen kouluun menoa ja juosta pitkiä lenkkejä iltaisin. Söin koko ajan pienempiä annoksia.
Isäni oli aina huomautellut painostani ja nyt ihasteli uusia muotojani. Aika pian kuitenkin ihmisten katseet alkoi olla lähinnä kauhistuneita.
Mlla tämä kesti kaikenkaikkiaan n. 7 vuotta. Esikoisen odotus sai minut järkiini syömisen suhteen. Pahimmillani painoin 36 kg. Olen 170cm pitkä.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
24 2

Kyllä se alkaa kuulostaa siltä

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?



Olen siis tuo edellä kirjoittanut kolmekymppinen. Minulla alkoi sairauden tiedostaminen juuri tuolla tavalla, että pikkuhiljaa mieleen hiipi epäilys laihdutuksen järkevyydestä. Tajusin että en halua olla "oikea anorektikko", mutta silti oli ihanaa kun luut näkyivät entistä paremmin ja joka päivä piti vaa´assa olla eilistä pienempi luku.

Tärkeää on mielestäni tiedostaa ongelma ja lisäksi täytyy tahtoa päästä siitä eroon. Jos laihtumisen tarvetta oikeasti on, niin senkin voi tehdä terveellisesti.

Ehdottaisin että puhuisit asiasta jonkun kanssa, esim. tk:n terveydenhoitajan kanssa. Mieti, onko luut ja laihuus sen arvoista mitä terveydellisiä haittoja liiasta laihdutuksesta tulee? Oletko äiti? Jos olet niin haluatko opettaa tapasi myös lapsillesi?

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:16"]

[quote]

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

[/quote]



Olen siis tuo edellä kirjoittanut kolmekymppinen. Minulla alkoi sairauden tiedostaminen juuri tuolla tavalla, että pikkuhiljaa mieleen hiipi epäilys laihdutuksen järkevyydestä. Tajusin että en halua olla "oikea anorektikko", mutta silti oli ihanaa kun luut näkyivät entistä paremmin ja joka päivä piti vaa´assa olla eilistä pienempi luku.

Tärkeää on mielestäni tiedostaa ongelma ja lisäksi täytyy tahtoa päästä siitä eroon. Jos laihtumisen tarvetta oikeasti on, niin senkin voi tehdä terveellisesti.

Ehdottaisin että puhuisit asiasta jonkun kanssa, esim. tk:n terveydenhoitajan kanssa. Mieti, onko luut ja laihuus sen arvoista mitä terveydellisiä haittoja liiasta laihdutuksesta tulee? Oletko äiti? Jos olet niin haluatko opettaa tapasi myös lapsillesi?

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
17 0

Kiitos vastauksestasi.

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?



Olen siis tuo edellä kirjoittanut kolmekymppinen. Minulla alkoi sairauden tiedostaminen juuri tuolla tavalla, että pikkuhiljaa mieleen hiipi epäilys laihdutuksen järkevyydestä. Tajusin että en halua olla "oikea anorektikko", mutta silti oli ihanaa kun luut näkyivät entistä paremmin ja joka päivä piti vaa´assa olla eilistä pienempi luku.

Tärkeää on mielestäni tiedostaa ongelma ja lisäksi täytyy tahtoa päästä siitä eroon. Jos laihtumisen tarvetta oikeasti on, niin senkin voi tehdä terveellisesti.

Ehdottaisin että puhuisit asiasta jonkun kanssa, esim. tk:n terveydenhoitajan kanssa. Mieti, onko luut ja laihuus sen arvoista mitä terveydellisiä haittoja liiasta laihdutuksesta tulee? Oletko äiti? Jos olet niin haluatko opettaa tapasi myös lapsillesi?



Pisti miettimään, tarinassasi oli kyllä paljon tutun kuuloista. Toisaalta olen vielä normaalipainon ylärajoissa ja kun katson itseäni peilistä, en ajattele, että olen kamala läski (mitä olen ymmärtänyt anorektikoiden tekevän) vaan ihailen itseäni ja sitä, mitä olen saanut aikaan sama aikaa kuitenkin ajatellen, että vielä on pudotettavaa. Ja onhan sitä, 20 kg siis vielä varaa pysyäkseni normaalipainossa, 10-15 kg on kuitenkin tavoitteenani. Tällä hetkellä... En ole hakeutumassa vielä mihinkään hoitoon, koska haluan päästä tavoitepainooni. Toivottavasti osaan sen vain jättää sitten siihen, enkä enempää innostu tai toivottavasti tajuan siinä vaiheessa edes sitten hakeutua hoitoon.

Toisaalta tämä pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. Tiedän, että anoreksia on hirveä sairaus, mutta nämä ovat ajatuksiani pääkopastani tällä hetkellä.

Tämä kaikki alkoi vuosi sitten sillä, että olin reilusti ylipainoinen ja sain siitä huomautteluja tärkeiltä ihmisiltä, mikä sattui vaikka tiedostin asian täysin. Sitten yhtäkkiä aloin vahingossa laihtua elämäntilanteen muuttuessa ja innostuin ja aloin itsekin tarkkailemaan syömisiäni. Nykyään syön usein 300 kaloria päivässä. Läheisten seurassa syön kyllä paljon ja vaikka mitä, monesti kyllä siksi, että he ymmärtäisivät minun kyllä syövän, kun ihmettelevät niin kovasti painonlaskuani.

Anteeksi sekava teksti.

Miltä tämä kuulostaa?

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:35"]

[quote]

[quote]

En haluaisi olla anorektikko. Toisaalta se aihe on pyörinyt mielessäni viimeaikoina melko paljon ja siksi mietinkin, olenko sairastumassa anoreksiaan. Tiedostaako sen yleensä itse alkuvaiheessa vai ajatteleeko sitä, että "tästä on vielä pitkä matka anoreksiaan"? Kun katson kuvia anorektikoista, en todellakaan haluaisi olla sellainen. Toisaalta taas nautin, mitä enemmän luuni alkavat tulla esiin. Voiko tämä olla nyt sitä?

[/quote]



Olen siis tuo edellä kirjoittanut kolmekymppinen. Minulla alkoi sairauden tiedostaminen juuri tuolla tavalla, että pikkuhiljaa mieleen hiipi epäilys laihdutuksen järkevyydestä. Tajusin että en halua olla "oikea anorektikko", mutta silti oli ihanaa kun luut näkyivät entistä paremmin ja joka päivä piti vaa´assa olla eilistä pienempi luku.

Tärkeää on mielestäni tiedostaa ongelma ja lisäksi täytyy tahtoa päästä siitä eroon. Jos laihtumisen tarvetta oikeasti on, niin senkin voi tehdä terveellisesti.

Ehdottaisin että puhuisit asiasta jonkun kanssa, esim. tk:n terveydenhoitajan kanssa. Mieti, onko luut ja laihuus sen arvoista mitä terveydellisiä haittoja liiasta laihdutuksesta tulee? Oletko äiti? Jos olet niin haluatko opettaa tapasi myös lapsillesi?

[/quote]



Pisti miettimään, tarinassasi oli kyllä paljon tutun kuuloista. Toisaalta olen vielä normaalipainon ylärajoissa ja kun katson itseäni peilistä, en ajattele, että olen kamala läski (mitä olen ymmärtänyt anorektikoiden tekevän) vaan ihailen itseäni ja sitä, mitä olen saanut aikaan sama aikaa kuitenkin ajatellen, että vielä on pudotettavaa. Ja onhan sitä, 20 kg siis vielä varaa pysyäkseni normaalipainossa, 10-15 kg on kuitenkin tavoitteenani. Tällä hetkellä... En ole hakeutumassa vielä mihinkään hoitoon, koska haluan päästä tavoitepainooni. Toivottavasti osaan sen vain jättää sitten siihen, enkä enempää innostu tai toivottavasti tajuan siinä vaiheessa edes sitten hakeutua hoitoon.

Toisaalta tämä pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. Tiedän, että anoreksia on hirveä sairaus, mutta nämä ovat ajatuksiani pääkopastani tällä hetkellä.

Tämä kaikki alkoi vuosi sitten sillä, että olin reilusti ylipainoinen ja sain siitä huomautteluja tärkeiltä ihmisiltä, mikä sattui vaikka tiedostin asian täysin. Sitten yhtäkkiä aloin vahingossa laihtua elämäntilanteen muuttuessa ja innostuin ja aloin itsekin tarkkailemaan syömisiäni. Nykyään syön usein 300 kaloria päivässä. Läheisten seurassa syön kyllä paljon ja vaikka mitä, monesti kyllä siksi, että he ymmärtäisivät minun kyllä syövän, kun ihmettelevät niin kovasti painonlaskuani.

Anteeksi sekava teksti.

Miltä tämä kuulostaa?

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
8 1

olin ollut hieman pullukka

normaalipainon rajoissa kuitenkin. Ei mua varsinaisesti kiusattu siitä, isoveli hyväntahtoisesti kutsui pullaposkeksi joskus. Itse inhosin peilikuvaani, se "läskiys" oli siinä vain yksi asia.

Olin tehnyt jotain, minkä tiesin olevan väärin ja huono juttu. Olin lopettanut sen ja halusin kaikinpuolin muuttaa elämäni suunnan. Se "lihava minä" yhdistyi siihen kamalaan tekoon (siis huom. asiaan, jonka itse koin kamalana tekona, joka ei välttämättä ollut oikeasti niin kamala). Halusin unohtaa koko sen asian ja siten sen ihmisen, joka olin sillä hetkellä ollut. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siihen liittyi sitten se, että halusin laihtua ja siten myös muuttua. Päasiassa päätin ensin kylläkin aloittaa täysin terveellisen elämän. Taustalla myös muutamia muita tekijöitä. Lopetin ensin karkin syönnin. Se olikin todella helppoa ja laihduin sen johdosta ilman, että oikeastaan vielä tavoitteena oli laihtuminen. Koska se oli niin helppoa, lopetin seuraavaksi kaikkien herkkujen syömisen. Sekin oli tosi helppoa ja sain hyän fiiliksen siitä kuinka hyvä itsehillintä minulla oli. Sitten aloin syödä vähemmän ja se mitä söin oli terveellistä - kasviksia lähinnä. Koska kotona vanhempien kanssa piti kuitenkin jotain syödä, aloin oksentaa pois sen syömäni. Laihduin koko ajan ja oli mielettömän hyvä fiilis. Tulin paremman näköiseksi ja se kamala minä jäi kauemmaksi. Aloin liikkua enemmän myös, ensin terveyden vuoksi, sitten kuluttaakseni syömiseni, jotta laihtuisin nopeammin. Päivän ruokani saattoi olla esimerkiksi koulussa näkkileipä (ilman voita), välipalaksi tomaatti, niin vähän kuin mahdollista kotiruokaa vanhempien kanssa. Kotiruoka osin oksentamalla pois, osin juoksemalla ja jumppaamalla. Päivittäin siis. Koko ajan oli mielettömän hyvä ja energinen fiilis. Aivot huijaa tehokkaasti siinä vaiheessa. Tässä vaiheessa olin jo asettanut itselleni tavoitteen, mihin uskoin tyytyväni. Minua päätä lyhyempi luokkakaveri, joka ramppasi sairaalassa painonsa takia, painoi 43 kiloa. Se oli paino, johon uskoin olevani sitten tyytyväinen. Toki jos sitä alemmas pääsisin, niin vielä parempi. (pituutta 174 cm).

Se tuli tosi salakavalasti luikerrellen, askel kerrallaan. Koko ajan hyvä fiilis ja voittajaolo. Kuinka vahva ja hyvä onkaan. Kuinka mä pystyn mihin vaan. Mä en ehkä poiketen niinkään inhonnut peilikuvaani, näin vaan itseni isona. Mulla on sellanen ruumiinrakenne, leveä lantio (siis luut ihan) ja leveät olkapäät, että en koskaan voi olla sellainen pajunvitsa, vaikka olisin kuinka laiha.

Satuin yhtenä iltana avaamaan telkkarin kun aloin juoksu/jumpparutiiniani. Sieltä tulikin dokumentti anoreksiasta. Ensin näkyi vain kuvia, kuinka kamalan ruman laihoja pari tyttöä oli. Kuinka kamalan sairaan näköisiä. Ajattelin, että yök, mikähän kuolemansairaus noilla on. Voi raukkoja. Sitten alkoi puhe, ja paljon kerrottiin kuinka he ajattelevat. Tunnistin ihan täysin omat ajatukseni ja omat tapani. Onneksi olin sen verran vahva ja anoreksiani sen verran tuore (n. 6 kk siitä kun lopetin karkin syömisen), että sain itseni pakotettua syömään ja normalisoitumaan. Mutta jälkensä se jätti. Tunnistan edelleen sen ajatusmallin ja huomaan kuinka nopeasti lipsun siihen. Siksi olen nyt 4 lapsen jälkeen mielummin ylipainoinen kuin annan periksi niille fiiliksille, joita tulee. Se on liian vaarallinen ja tuskainen tie lähdettäväksi. Senkin uhalla, että lihavana on yhteiskunnan vihollinen numero 1.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:39"]

normaalipainon rajoissa kuitenkin. Ei mua varsinaisesti kiusattu siitä, isoveli hyväntahtoisesti kutsui pullaposkeksi joskus. Itse inhosin peilikuvaani, se "läskiys" oli siinä vain yksi asia.

Olin tehnyt jotain, minkä tiesin olevan väärin ja huono juttu. Olin lopettanut sen ja halusin kaikinpuolin muuttaa elämäni suunnan. Se "lihava minä" yhdistyi siihen kamalaan tekoon (siis huom. asiaan, jonka itse koin kamalana tekona, joka ei välttämättä ollut oikeasti niin kamala). Halusin unohtaa koko sen asian ja siten sen ihmisen, joka olin sillä hetkellä ollut. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siihen liittyi sitten se, että halusin laihtua ja siten myös muuttua. Päasiassa päätin ensin kylläkin aloittaa täysin terveellisen elämän. Taustalla myös muutamia muita tekijöitä. Lopetin ensin karkin syönnin. Se olikin todella helppoa ja laihduin sen johdosta ilman, että oikeastaan vielä tavoitteena oli laihtuminen. Koska se oli niin helppoa, lopetin seuraavaksi kaikkien herkkujen syömisen. Sekin oli tosi helppoa ja sain hyän fiiliksen siitä kuinka hyvä itsehillintä minulla oli. Sitten aloin syödä vähemmän ja se mitä söin oli terveellistä - kasviksia lähinnä. Koska kotona vanhempien kanssa piti kuitenkin jotain syödä, aloin oksentaa pois sen syömäni. Laihduin koko ajan ja oli mielettömän hyvä fiilis. Tulin paremman näköiseksi ja se kamala minä jäi kauemmaksi. Aloin liikkua enemmän myös, ensin terveyden vuoksi, sitten kuluttaakseni syömiseni, jotta laihtuisin nopeammin. Päivän ruokani saattoi olla esimerkiksi koulussa näkkileipä (ilman voita), välipalaksi tomaatti, niin vähän kuin mahdollista kotiruokaa vanhempien kanssa. Kotiruoka osin oksentamalla pois, osin juoksemalla ja jumppaamalla. Päivittäin siis. Koko ajan oli mielettömän hyvä ja energinen fiilis. Aivot huijaa tehokkaasti siinä vaiheessa. Tässä vaiheessa olin jo asettanut itselleni tavoitteen, mihin uskoin tyytyväni. Minua päätä lyhyempi luokkakaveri, joka ramppasi sairaalassa painonsa takia, painoi 43 kiloa. Se oli paino, johon uskoin olevani sitten tyytyväinen. Toki jos sitä alemmas pääsisin, niin vielä parempi. (pituutta 174 cm).

Se tuli tosi salakavalasti luikerrellen, askel kerrallaan. Koko ajan hyvä fiilis ja voittajaolo. Kuinka vahva ja hyvä onkaan. Kuinka mä pystyn mihin vaan. Mä en ehkä poiketen niinkään inhonnut peilikuvaani, näin vaan itseni isona. Mulla on sellanen ruumiinrakenne, leveä lantio (siis luut ihan) ja leveät olkapäät, että en koskaan voi olla sellainen pajunvitsa, vaikka olisin kuinka laiha.

Satuin yhtenä iltana avaamaan telkkarin kun aloin juoksu/jumpparutiiniani. Sieltä tulikin dokumentti anoreksiasta. Ensin näkyi vain kuvia, kuinka kamalan ruman laihoja pari tyttöä oli. Kuinka kamalan sairaan näköisiä. Ajattelin, että yök, mikähän kuolemansairaus noilla on. Voi raukkoja. Sitten alkoi puhe, ja paljon kerrottiin kuinka he ajattelevat. Tunnistin ihan täysin omat ajatukseni ja omat tapani. Onneksi olin sen verran vahva ja anoreksiani sen verran tuore (n. 6 kk siitä kun lopetin karkin syömisen), että sain itseni pakotettua syömään ja normalisoitumaan. Mutta jälkensä se jätti. Tunnistan edelleen sen ajatusmallin ja huomaan kuinka nopeasti lipsun siihen. Siksi olen nyt 4 lapsen jälkeen mielummin ylipainoinen kuin annan periksi niille fiiliksille, joita tulee. Se on liian vaarallinen ja tuskainen tie lähdettäväksi. Senkin uhalla, että lihavana on yhteiskunnan vihollinen numero 1.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
25 0

harkitse apua

[
katson itseäni peilistä, en ajattele, että olen kamala läski (mitä olen ymmärtänyt anorektikoiden tekevän) vaan ihailen itseäni ja sitä, mitä olen saanut aikaan sama aikaa kuitenkin ajatellen, että vielä on pudotettavaa. Ja onhan sitä, 20 kg siis vielä varaa pysyäkseni normaalipainossa, 10-15 kg on kuitenkin tavoitteenani. Tällä hetkellä... En ole hakeutumassa vielä mihinkään hoitoon, koska haluan päästä tavoitepainooni. Toivottavasti osaan sen vain jättää sitten siihen, enkä enempää innostu tai toivottavasti tajuan siinä vaiheessa edes sitten hakeutua hoitoon.

Toisaalta tämä pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. Tiedän, että anoreksia on hirveä sairaus, mutta nämä ovat ajatuksiani pääkopastani tällä hetkellä.

Tämä kaikki alkoi vuosi sitten sillä, että olin reilusti ylipainoinen ja sain siitä huomautteluja tärkeiltä ihmisiltä, mikä sattui vaikka tiedostin asian täysin. Sitten yhtäkkiä aloin vahingossa laihtua elämäntilanteen muuttuessa ja innostuin ja aloin itsekin tarkkailemaan syömisiäni. Nykyään syön usein 300 kaloria päivässä. Läheisten seurassa syön kyllä paljon ja vaikka mitä, monesti kyllä siksi, että he ymmärtäisivät minun kyllä syövän, kun ihmettelevät niin kovasti painonlaskuani.

Anteeksi sekava teksti.

Miltä tämä kuulostaa?



Kuulostaa tutulta. Kuulostaa todella siltä, että olet vähintään anoreksian reunalla - olet ajatusmaailmaltasi anorektikko, aivosi jo huijaavat sinua, vaikka ei painosi anorektikon mittoja täyttäisi. Todellakaan kaikki anorektikot eivät niinkään ajattele olevansa läskejä. Monelle se on ihan sivuseikka. Moni vaan kokee sen mielettömän kontrollin fiiliksen, sen kuinka hyvä on, kun pystyy saavuttamaan tavoitteita - aina kilo alaspäin...

[quote author="Vierailija" time="07.08.2012 klo 20:43"]

[quote]

[
katson itseäni peilistä, en ajattele, että olen kamala läski (mitä olen ymmärtänyt anorektikoiden tekevän) vaan ihailen itseäni ja sitä, mitä olen saanut aikaan sama aikaa kuitenkin ajatellen, että vielä on pudotettavaa. Ja onhan sitä, 20 kg siis vielä varaa pysyäkseni normaalipainossa, 10-15 kg on kuitenkin tavoitteenani. Tällä hetkellä... En ole hakeutumassa vielä mihinkään hoitoon, koska haluan päästä tavoitepainooni. Toivottavasti osaan sen vain jättää sitten siihen, enkä enempää innostu tai toivottavasti tajuan siinä vaiheessa edes sitten hakeutua hoitoon.

Toisaalta tämä pelottaa minua, toisaalta kiehtoo. Tiedän, että anoreksia on hirveä sairaus, mutta nämä ovat ajatuksiani pääkopastani tällä hetkellä.

Tämä kaikki alkoi vuosi sitten sillä, että olin reilusti ylipainoinen ja sain siitä huomautteluja tärkeiltä ihmisiltä, mikä sattui vaikka tiedostin asian täysin. Sitten yhtäkkiä aloin vahingossa laihtua elämäntilanteen muuttuessa ja innostuin ja aloin itsekin tarkkailemaan syömisiäni. Nykyään syön usein 300 kaloria päivässä. Läheisten seurassa syön kyllä paljon ja vaikka mitä, monesti kyllä siksi, että he ymmärtäisivät minun kyllä syövän, kun ihmettelevät niin kovasti painonlaskuani.

Anteeksi sekava teksti.

Miltä tämä kuulostaa?

[/quote]



Kuulostaa tutulta. Kuulostaa todella siltä, että olet vähintään anoreksian reunalla - olet ajatusmaailmaltasi anorektikko, aivosi jo huijaavat sinua, vaikka ei painosi anorektikon mittoja täyttäisi. Todellakaan kaikki anorektikot eivät niinkään ajattele olevansa läskejä. Monelle se on ihan sivuseikka. Moni vaan kokee sen mielettömän kontrollin fiiliksen, sen kuinka hyvä on, kun pystyy saavuttamaan tavoitteita - aina kilo alaspäin...

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
13 0

Mä olen kamppaillut erilaisten anoreksian ja bulimian muotojen kanssa nyt 10 vuotta enkä usko että enää koskaan täysin tervettä päivää näen.

Elämäni tuntuu loppuvan jos lihon yhtään yli vaatekoon XS/S, en edes oikeastaan enää lihoa kovin helposti... aineenvaihdunta on sekaisin, vatsaongelmia on ollut paljon, hampaat ovat kamalassa kunnossa, kärsin rytmihäiriöistä ajoittain ja ääreisverenkierto on surkea...paleltaa myös koko ajan.

Tunnen joskus toipuvani ja voivani paremmin, mutta sitten putoan stressin tai muun tekijän laukaisemana takaisin syömishäiriöiseen elämään...

Olen salaa kateellinen reheville, onnellisille naisille, jotka kantavat kurvinsa ylpeästi ja elävät täyttä elämää. Mulle sellainen on vaan kaukainen haave, varmaan ennen pitkää kuolen tämän taudin kuihduttamana kun kroppa ei enää kestä rääkkiä ja jojoilua.

Kaikki alkoi laihduttamisesta stressaavassa elämäntilanteessa. Yhtäkkiä laihuus ja syömättömyys toimivatkin ahdistuksen hallitsemiseen... Eivät kaksi lasta tai avioliitto ole tätä oravanpyörää muuttaneet.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2013 klo 23:46"]

Mä olen kamppaillut erilaisten anoreksian ja bulimian muotojen kanssa nyt 10 vuotta enkä usko että enää koskaan täysin tervettä päivää näen.

Elämäni tuntuu loppuvan jos lihon yhtään yli vaatekoon XS/S, en edes oikeastaan enää lihoa kovin helposti... aineenvaihdunta on sekaisin, vatsaongelmia on ollut paljon, hampaat ovat kamalassa kunnossa, kärsin rytmihäiriöistä ajoittain ja ääreisverenkierto on surkea...paleltaa myös koko ajan.

Tunnen joskus toipuvani ja voivani paremmin, mutta sitten putoan stressin tai muun tekijän laukaisemana takaisin syömishäiriöiseen elämään...

Olen salaa kateellinen reheville, onnellisille naisille, jotka kantavat kurvinsa ylpeästi ja elävät täyttä elämää. Mulle sellainen on vaan kaukainen haave, varmaan ennen pitkää kuolen tämän taudin kuihduttamana kun kroppa ei enää kestä rääkkiä ja jojoilua.

Kaikki alkoi laihduttamisesta stressaavassa elämäntilanteessa. Yhtäkkiä laihuus ja syömättömyys toimivatkin ahdistuksen hallitsemiseen... Eivät kaksi lasta tai avioliitto ole tätä oravanpyörää muuttaneet.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
9 1

Lähtöpaino 67 kg ja hyvin huono itseluottamus.

Päätin laihduttaa kymmenisen kiloa ja, kun lopulta pääsin vauhtiin, ihmettelin kuinka helppoa se olikaan. Ensin karsin ruokavaliosta kaiken roskaruoan, vähensin annoskokoja, jätin rasvan pois leivän päältä. Olin energisempi ja liikuin paljon. 10 kiloa karsiutui nopeasti parissa kuukaudessa.

Mutta halusinkin enemmän... Aloin rääkätä itseäni JOKA PÄIVÄ kovalla treenillä (useiden kilometrien juoksulenkit, satoja vatsa- + peffalihasliikkeitä päivässä), ja tietty ruokavalio minimissä. Olin ylpeä päivistä jolloin en syönyt/juonut YHTÄÄN MITÄÄN. ainoastaan runsaasti vettä. Normaali päivittäinen kalorimäärä oli lopulta 300-500 kcal päivässä. Kuukautiseni jäivät lopulta pois kokonaan, kun painoni meni reilusti alle 50 kg. Palelin myös KOKOAJAN ja aloin muuttua untuvaiseksi. Kaikki tuo noin puolen vuoden laihdutuksen jälkeen.

sorruin syömää puolen vuoden päästä

[quote author="Vierailija" time="18.04.2013 klo 00:38"]

Lähtöpaino 67 kg ja hyvin huono itseluottamus.

Päätin laihduttaa kymmenisen kiloa ja, kun lopulta pääsin vauhtiin, ihmettelin kuinka helppoa se olikaan. Ensin karsin ruokavaliosta kaiken roskaruoan, vähensin annoskokoja, jätin rasvan pois leivän päältä. Olin energisempi ja liikuin paljon. 10 kiloa karsiutui nopeasti parissa kuukaudessa.

Mutta halusinkin enemmän... Aloin rääkätä itseäni JOKA PÄIVÄ kovalla treenillä (useiden kilometrien juoksulenkit, satoja vatsa- + peffalihasliikkeitä päivässä), ja tietty ruokavalio minimissä. Olin ylpeä päivistä jolloin en syönyt/juonut YHTÄÄN MITÄÄN. ainoastaan runsaasti vettä. Normaali päivittäinen kalorimäärä oli lopulta 300-500 kcal päivässä. Kuukautiseni jäivät lopulta pois kokonaan, kun painoni meni reilusti alle 50 kg. Palelin myös KOKOAJAN ja aloin muuttua untuvaiseksi. Kaikki tuo noin puolen vuoden laihdutuksen jälkeen.

sorruin syömää puolen vuoden päästä

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
3 1

Siis..18 jatkaa: hankalinta oli lopulta yrittää pitää huolta, ettei paino lähde nousuun. Joskus sorruin syömään ja oksensin samantien kaiken pihalle. En voinut henkisesti, enkä fyydisesti hyvin. Itkin monet illat elämääni. Aloin juoda pahaan olooni, samalla ahmiminen lisääntyi... anteeksi, enempää en pysty kertomaan. En ole vieläkään täysin toipunut kaikesta...

Nyt kuitenkin asiat paremmalla mallilla. Olen onnellinen äiti, 173cm/56kg, enkä enää haikaile muutaman vuoden takaisia aikoja jolloin ennätin olla tästä vielä n. 10 kiloa hoikempi. Voin taas syödä monipuolisesti ja runsaasti tuntematta asiasta ahdistusta. Pitkä prosessi se olikin... en toivo vastaavaa kenellekään!

[quote author="Vierailija" time="18.04.2013 klo 00:47"]

Siis..18 jatkaa: hankalinta oli lopulta yrittää pitää huolta, ettei paino lähde nousuun. Joskus sorruin syömään ja oksensin samantien kaiken pihalle. En voinut henkisesti, enkä fyydisesti hyvin. Itkin monet illat elämääni. Aloin juoda pahaan olooni, samalla ahmiminen lisääntyi... anteeksi, enempää en pysty kertomaan. En ole vieläkään täysin toipunut kaikesta...

Nyt kuitenkin asiat paremmalla mallilla. Olen onnellinen äiti, 173cm/56kg, enkä enää haikaile muutaman vuoden takaisia aikoja jolloin ennätin olla tästä vielä n. 10 kiloa hoikempi. Voin taas syödä monipuolisesti ja runsaasti tuntematta asiasta ahdistusta. Pitkä prosessi se olikin... en toivo vastaavaa kenellekään!

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
7 2

Ap kertoo kuulumisia parin vuoden jälkeen:

 

Löysin sattumalta tämän vanhan aloitukseni. Tuntui oudolta lukea omia ajatuksiani parin vuoden takaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan jatkaa tätä ketjua kertomalla tämänhetkisiä kuulumisia. Toivon, ettei tätä ketjua poisteta, koska tämä ei ole mikään pro ana -aloitus. Tämä on minulle tapa purkaa ajatuksia päästäni.

 

Pari vuotta sitten kirjoitin tähän ketjuun, että tavoitteeni on pudottaa siitä 10-15 kiloa. Onnistuin siinä. Sitten kuitenkin tapahtui jotain: minulle puhkesi hyvin ärhäkkä ahmimishäiriö. Se oli aivan kamaa aikaa. Järkyttävää itseinhoa ja -vihaa, vuoroin ahmimista salassa, vuoroin paastoamista.

 

Sitten muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Kaikki tasottui jonkin verran. Söin suhteellisen normaalisti, mutta liikaa. Paino nousi taas pikkuhiljaa. Olen lihonut yhteensä 10 kiloa, eli olen jälleen melkolailla samoissa mitoissa, kun tuolloin kaksi vuotta sitten. Vuoden ajan painoni on jojoillut viiden kilon sisällä. Välillä onnistun pudottamaan pari kiloa sillä, että vähennän syömistä enemmän ja enemmän, jolloin iskee nälkä -> ahmin -> syön suhteellisen normaalisti -> vihaan kroppaani -> laihdutan -> sama toistuu uudelleen. En edelleenkään ole varma, onko minulla koskaan ollutkaan syömishäiriötä. En ole missään vaiheessa hakenut apua. En halua, koska haluan laihtua ja enää se kymmenen kiloa ei riitä. Luulen, että minulla on EDNOS.

 

Kaksi vuotta sitten kirjoitin, etten haluaisi olla anorektikko, vaikka nautinkin siitä, kun luuni alkoivat tulla enemmän ja enemmän esiin. Nyt ikävöin sitä aikaa, kun minulla oli intoa laihduttaa. Nyt toivoisin olevani anorektikko. Katson netistä anorektikoiden kuvia ja haen niistä motivaatiota.

 

Tällaisia kuulumisia täältä.

 

Rakkain terkuin, AP

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 21:21"]

Ap kertoo kuulumisia parin vuoden jälkeen:

 

Löysin sattumalta tämän vanhan aloitukseni. Tuntui oudolta lukea omia ajatuksiani parin vuoden takaa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan jatkaa tätä ketjua kertomalla tämänhetkisiä kuulumisia. Toivon, ettei tätä ketjua poisteta, koska tämä ei ole mikään pro ana -aloitus. Tämä on minulle tapa purkaa ajatuksia päästäni.

 

Pari vuotta sitten kirjoitin tähän ketjuun, että tavoitteeni on pudottaa siitä 10-15 kiloa. Onnistuin siinä. Sitten kuitenkin tapahtui jotain: minulle puhkesi hyvin ärhäkkä ahmimishäiriö. Se oli aivan kamaa aikaa. Järkyttävää itseinhoa ja -vihaa, vuoroin ahmimista salassa, vuoroin paastoamista.

 

Sitten muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Kaikki tasottui jonkin verran. Söin suhteellisen normaalisti, mutta liikaa. Paino nousi taas pikkuhiljaa. Olen lihonut yhteensä 10 kiloa, eli olen jälleen melkolailla samoissa mitoissa, kun tuolloin kaksi vuotta sitten. Vuoden ajan painoni on jojoillut viiden kilon sisällä. Välillä onnistun pudottamaan pari kiloa sillä, että vähennän syömistä enemmän ja enemmän, jolloin iskee nälkä -> ahmin -> syön suhteellisen normaalisti -> vihaan kroppaani -> laihdutan -> sama toistuu uudelleen. En edelleenkään ole varma, onko minulla koskaan ollutkaan syömishäiriötä. En ole missään vaiheessa hakenut apua. En halua, koska haluan laihtua ja enää se kymmenen kiloa ei riitä. Luulen, että minulla on EDNOS.

 

Kaksi vuotta sitten kirjoitin, etten haluaisi olla anorektikko, vaikka nautinkin siitä, kun luuni alkoivat tulla enemmän ja enemmän esiin. Nyt ikävöin sitä aikaa, kun minulla oli intoa laihduttaa. Nyt toivoisin olevani anorektikko. Katson netistä anorektikoiden kuvia ja haen niistä motivaatiota.

 

Tällaisia kuulumisia täältä.

 

Rakkain terkuin, AP

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
7 10

Ap jatkaa vielä:

 


Tilastani ei tiedä kukaan muu kuin avomieheni. En usko, että kukaan perheestäni edes epäilee mitään. Nopeasti laihtuessani kaikki olivat huolissaan, mutta eivät enää. Annan luultavasti itsestäni niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin täysin normaalin ihmisen kuvan muille ihmisille. Olen ulkopuolisten silmissä varmaankin tällainen ihan normaali iloinen naapurintyttö. Sisältä olen kaikkea muuta tällä hetkellä.

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 21:33"]

Ap jatkaa vielä:

 


Tilastani ei tiedä kukaan muu kuin avomieheni. En usko, että kukaan perheestäni edes epäilee mitään. Nopeasti laihtuessani kaikki olivat huolissaan, mutta eivät enää. Annan luultavasti itsestäni niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin täysin normaalin ihmisen kuvan muille ihmisille. Olen ulkopuolisten silmissä varmaankin tällainen ihan normaali iloinen naapurintyttö. Sisältä olen kaikkea muuta tällä hetkellä.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
3 6

Uskon että kukaan ei halua olla anorektikko. Voihan ihminen haluta olla hoikka mutta jos haluaa anoreksiaa niin ihailee kyllä sitten ihan vakavaa sairautta. Itse olin 14-16 v ja tulin raskaaksi exälleni 18 v ja se jätti. Puhuin kyllä sille vaan syömishäiriöitä kun onhan se aika häpeällisen sairaus se anoreksia. Nii keskenmeno tuli. Ja nyt 20 v taistelen pienuuteni kanssa ja tiukalla budjetilla pitää silti jotai itselleen taikoa keittiössä. Ärsyttää vain kun ihmiset huomauttelee painosta vaikka olen kuitenkin jo aika selviytynyt monella tapaa tästä elämästä

[quote author="Vierailija" time="11.12.2014 klo 04:20"]

Uskon että kukaan ei halua olla anorektikko. Voihan ihminen haluta olla hoikka mutta jos haluaa anoreksiaa niin ihailee kyllä sitten ihan vakavaa sairautta. Itse olin 14-16 v ja tulin raskaaksi exälleni 18 v ja se jätti. Puhuin kyllä sille vaan syömishäiriöitä kun onhan se aika häpeällisen sairaus se anoreksia. Nii keskenmeno tuli. Ja nyt 20 v taistelen pienuuteni kanssa ja tiukalla budjetilla pitää silti jotai itselleen taikoa keittiössä. Ärsyttää vain kun ihmiset huomauttelee painosta vaikka olen kuitenkin jo aika selviytynyt monella tapaa tästä elämästä

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
7 1

Toivottavasti AP pystyisit menemään juttelemaan aluksi vaikka terapeutille jos et pysty puhumaan läheisille. Laihtuminen ei tekisi sinua onnelliseksi tai täyttäisi tyhjää oloa. Voimia!

[quote author="Vierailija" time="11.12.2014 klo 04:51"]

Toivottavasti AP pystyisit menemään juttelemaan aluksi vaikka terapeutille jos et pysty puhumaan läheisille. Laihtuminen ei tekisi sinua onnelliseksi tai täyttäisi tyhjää oloa. Voimia!

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
3 0

En tiedä haluanko jakaa menneisyyttäni (ja osittain nykyisyyttäni) täällä.. Sairaus on niin kamala, että ei tahtoisi sitä edes "pahimmalle vihollisellekaan". Anoreksiaa voisi kuvailla toisella nimellä hitaaksi itsemurhaksi enkä halua kenenkään saavan inspiraatiota siihen. Tuskin kukaan terve haluaa joutua elämään kieroutuneen minäkuvan, pakkoajatusten -ja toimintojen maailmassa. Toivottavasti asiaa pohtivat, hakevat ja saavat apua siihen.

[quote author="Vierailija" time="11.12.2014 klo 06:04"]

En tiedä haluanko jakaa menneisyyttäni (ja osittain nykyisyyttäni) täällä.. Sairaus on niin kamala, että ei tahtoisi sitä edes "pahimmalle vihollisellekaan". Anoreksiaa voisi kuvailla toisella nimellä hitaaksi itsemurhaksi enkä halua kenenkään saavan inspiraatiota siihen. Tuskin kukaan terve haluaa joutua elämään kieroutuneen minäkuvan, pakkoajatusten -ja toimintojen maailmassa. Toivottavasti asiaa pohtivat, hakevat ja saavat apua siihen.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
0 0
Aihe vapaa
Keskustelualueen säännöt
Tähdellä merkityt ovat pakollisia kenttiä