Aihe vapaa: Sitoutumisesta.

Sitoutunut kylla olen aivan taysin, olen ollut aina.

Aikuisista taloissa en sitten kylla tieda, se on eri juttu.

kuten kannattaa, julkinen ja johtaa johonkin. niista en tykannyt myoskaan.

tarkoitan sellaista ainoaa jarkevaa liittoa tms.

miettii, olenko tyhmä vai kiellänkö tosiasiat, kun en ihan ymmärrä näitä vastauksia. Tai siis ymmärränkö oikein, että mun pitäis katsoa tosiasioita silmin ja erota, koska käytin noita sanoja?
Voi ollakin. Parisuhteen ja sitoutumisen ei kai pitäis 'kannattaa', kai sitä pitäsi vaan haluta.

Mietiskelin ihan samoja itse aiemmin. Molemmat toisella kierroksella, seurustelimme ja vietimme hyvää aikaa yhdessä, lähinnä lapsivapailla. Toisessa oli kaikki se, mitä kumppanilta kaipasi, siis noin aikuiseen parisuhteeseen. Kuitenkin itse olisin halunnut jotain enemmän; en heti, mutta joskus, eikä toinen osannut "luvata" edes sitä. Mietin, riittääkö tämä ja kuinka pitkälle, tyydynkö vai olenko oikeasti onnellinen.

No, niinhän se on, ettei sitä kukaan ulkopuolinen voi sanoa. Joku sanoo, että on se ihme ettei riitä, että on se joku siinä, miks pitää pykätä liittoa pystyyn, tehdä kaikesta virallista ja julkista, kun kuitenkin sydän tietää että rakastaa, ja voi kokea samaa toisen taholta. Sinä vain itse tiedät, riittääkö se sinulle.

Minulle ei riittänyt. Mikään avo-/avioliitto ei ollut välttämöntä, mutta kun toinen ei oikein osannut luvata mitään, katsoa tulevaisuuteen, suunnitella seuraavaa kesääkään kanssani - ei siis tuntunut olevan edes henkisesti sitoutunut, hiiteen sormukset. Vaikka ei halunnutkaan erota, halusi jatkaa sitä päämäärätöntä "hengailua" ja tiedän, että rakkauden puutteesta ei ollut kyse. Se riitti minullekin aikani, mutta kyllä minä haluan elämältä näin aikuisenakin muutakin kuin treffailua ja deittailua. Halusin aikuisen parisuhteen, iloineen ja murheineen, arjen, jakamisen, läsnäolon. Tein ehkä hullusti, mutta sydän pirstaleina jätin miehen. Kun jatkuvasti miettii, riittääkö, niin vastaus on se, että ei se riitä.

Sen verran haluan suunnitella tulevaa, että minun tulee tietää, kuuluuko se parisuhteen toinenkin osapuoli kuvioihin vaiko ei. Rakkaaltani haluan joko kaiken tai sitten en mitään.

Mikäli taas tykkäisin vain vähän, niin voisin ehkä hengaillakin, mutta se loppuisi tasan siihen, kun löytyisi se vakituinen kumppani. Sellainen hengailu olisi mielestäni kuitenkin jollakin tavalla hyväksi käyttöä ja toisen elämän ja ajan varastamista.

seurustellut jo 7 vuotta. Mutta tämä sopii hyvin molemmille. En ole ikinä ollut naimisissa, enkä nytkään koe tarvetta siihen, tai mihinkään vasemman sormen sormuksiin... Olemme kyllä toisiimme sitoutuneet, vaikka emme ydessä asukaan.

Harva ihminen mun elämässä uskoisi, että pohdin näitä. Mua pidetään pärjäävänä, itsenäisenä eikä varmasti kukaan uskoisi, että reivän eron jälkeen edes harkitsisin uutta virallistamista.

Mies kyllä puhuu yhteisestä tulevaisuudesta ja että ollaan yhdessä aina, mutta. Ehkä tää on mun ämmä-mäinen puoleni, kunpa se mies jankuttaisi, että muutetaan yhteen ja kihlaudutaan, niin pääsisin sanomaan ei. No ei nyt ihan, mutta jotenkin tunnen olevani tuuliajolla.


On tää kumma, ihan yhtä vaikeita nää seurustelukuviot ootpa sitten 17-vuotias tai 40v.

kannattaisi miehen kanssa uskaltaa tai kehdata puhua asiasta.

Ja tämähän riippuu ihan teistä. Ulkoisten paineiden takia ei kannata ottaa sitä seuraavaa askelta, vaan tehdä ihan niin kuin teistä hyvältä tuntuu. Sun kirjoituksesta saa nyt sen kuvan, etät miehestä tämä tila tuntuu hyvältä, mutta sinä haluaisit ottaa sen seuraavan askeleen. Asiasta kannattaa puhua toiselle suoraan ja käydä läpi, mitä kumpikin elämältää odottaa.

Jos on jo "toisella kierroksella" ja lapset on tehty ja mahdollisesti esim. teinejä asuu vielä kotona, niin itse saattaisin hyvinkin siinä tilanteessa olla tyytyväinen "pelkkään seurusteluun". Yhteenmuutto ja talouksien lyöminen yhteen ja uusperhekuviot ei ole ihan helppoja. Nauttisin siitä, että voi ottaa ne hyvät hetket toisen kanssa ja vetäytyä sitten kotiin kun siltä tuntuu.

kannattaisi miehen kanssa uskaltaa tai kehdata puhua asiasta.

Ja tämähän riippuu ihan teistä. Ulkoisten paineiden takia ei kannata ottaa sitä seuraavaa askelta, vaan tehdä ihan niin kuin teistä hyvältä tuntuu. Sun kirjoituksesta saa nyt sen kuvan, etät miehestä tämä tila tuntuu hyvältä, mutta sinä haluaisit ottaa sen seuraavan askeleen. Asiasta kannattaa puhua toiselle suoraan ja käydä läpi, mitä kumpikin elämältää odottaa.

Jos on jo "toisella kierroksella" ja lapset on tehty ja mahdollisesti esim. teinejä asuu vielä kotona, niin itse saattaisin hyvinkin siinä tilanteessa olla tyytyväinen "pelkkään seurusteluun". Yhteenmuutto ja talouksien lyöminen yhteen ja uusperhekuviot ei ole ihan helppoja. Nauttisin siitä, että voi ottaa ne hyvät hetket toisen kanssa ja vetäytyä sitten kotiin kun siltä tuntuu.

Jotenkin en vaan enää HALUA helppoutta ja omaa rauhaa. Haluan jakaa elämän. Tää asia mun täytyy vaan ensn käydä lujasti läpi, että mitä oikeasti haluan ja aloittaa vakavat keskustelut vasta sitten.

Pelkään vaan tosiaan olevani niin lapsellinen, että epävarmuuksissani haluaisin vaan miehen haluavan sitoutua mun kanssa...

Sormushan voi kylla olla myos oikeassa. Mita tarkoittaa virallinen? En myoskaan halua hengata enka esim. deittailla saitilla monia vuosia, paperin voisin allekirjoittaa tai jos on joku kaavake. Uusiin haihin en lahtisi.

On muuten vaikea kysymys oikeasti jain miettimaan. Tuntuisi epatodelliselta erota. Mutta ei tama kylla mitaan leikkia ole.

Pelkka seurustelu ei kay. Pitaa olla tosissaan, sita tarkoitin jarkevalla etta on jarkevaa myontaa ettei leiki. En ollut tullut oikeasti ajatelleeksi nain jasennellysti, siksi vastaaminen kestaa.

Sellainen sormus voisi olla hyva joka oli esilla heti yliopistovuoden jalkeisena lukuvuotena. Sellaisen voisin ottaa oikeaan.

Ja muuten sormus myo s. jav iela etta joku voi jarjestaa haatkin, jos haluaa, kylla lupaan tulla.Mutta en ilkea kovin julkisesti.

Jos "hengailu" on ok ja tunnet että olette molemmat sitoutuneita ilman ulkoisia sitoutumisen merkkejä, hyvä niin.
Jos susta tuntuu, että haluat vielä naimisiin, muuttaa yhteen, lapsia, kysy suoraan miehenltä mitä hän on mieltä. Jos ehdoton ei, sitten pitää sinun miettiä, "tyydytkö" tähän vai jatkatko matkaa. Muut ihmiset ei voi tietää mikä on teille hyvä.

Itse elelen suhteessa, jossa nolemmilla lapsia ja oma asunto. Tapailemme kahden silloin kun se on mahdollista ja lasten kanssa "perheenä" myös. Tämä on molemmille hyvä, joten meillä ei aikomustakaan muuttaa yhteen ja sotkea 5 lapsen elämää =D Silti aion olla tässä loppuelämäni, ilman ulkoisia sitoumuksen merkkejä.

Mutta niin kuin olen jo tedennut taalla, niin suuret haat runsaine sukulaisineen ja ystavineen olisi ihan painajainen.

Ja voit vetaytya kotiisi vaikka heti niiden jalkeen, jos pelottaa, ja muuten ottaa vain hyvat puolet.

Ymmärrän seukkailun kun ollaan nuoria ja tutustutaan. Mutta kun keski-ikäiset tai vanhemmat elämänkumppanit ovat toisillensa "tyttöystäviä" tai "poikaystäviä", se kuulostaa pateettiselta.

Seukkailin aikanaan tällaisen tyypin kanssa, jolla oli aina ties mitä syitä miksei voi tehdä minusta kunniallista naista. Tuolloin asia oli kova juttu, vuodatin kyyneleitä ja tunsin huonommuutta.

Tosin jälkeenpäin sanoisin että ONNEKSI ei oltu koskaan naimisissa, sillä tyypistä selvisi yhtä ja toista. Ukkeli oli patologinen valehtelija, narsisti ja sekopää. Olisi ollut paljon hankalempaa selvitä kaikesta, jos suhteemme olisi virallistettu.

Kun myöhemmin sitten menin naimisiin täydellisen miehen kanssa, myhäilin tyytyväisyyttäni kun avioliittopapereita täytellessä ei tarvinnut laittaa rukseja mihinkään "eronnut"-kohtiin. Pystyi aloittamaan elämän puhtaalta pöydältä.

Jos toinen ei halua sinun kanssa avioliittoa, kertoo se jostakin. Sinuna en ottaisi suhdettanne enää niin vakavasti, vaan alkaisin katsoa jos sattuisi tapaamaan itselle sopivampia tyyppejä.