…huomasin pohtivani tänään, kun makoilimme esikoisen kanssa leikkimökin matolla peiton alla tuulen tuiverrusta kuunnellen ja elämästä nauttien. Juuri siinä hetkessä kaikki oli erityisen hyvin.

 

Takana oli erinomaisen onnistunut aamu kaikin puolin. Tytöt olivat käyttäytyneet kauppareissulla tosi kauniisti ja muistivat jopa lähtiessään oma-aloitteisesti kiittää kassatyttöä, söivät lounaalla lautaset tyhjiksi viimeistä murusta myöden ja nukahtivat päiväunille suitsaitsukkelaan. Aamupäivä sujui harmonisissa merkeissä ilman sisaruksille tyypillistä kinaa, käsi kädessä kulkien ja toisistaan huolehtien.

 

Siinä leikkimökin hiljaisuudessa, sateisen hämärässä iltapäivässä loppukesän tunnelmassa, hän köllötteli mun kainalossa omia juttujaan höpötellen ja silmät onnesta loistaen – rakas esikoiseni. Niin odotettu ja toivottu lapsi. Touhukas, reipas, kaikesta innostuva ja hyväsydäminen, toisinaan temperamenttinen ja vahvasti oman tahdon omaava pian neljä vee.

 

Syksyn tullen sitä jotenkin siirtää katseen taas eteenpäin – vuoden taipaleeksi kerrallaan näin lasten myötä. Aika tuntuu menevän tolkuttoman nopeasti, viikot vaihtuvat kuukausiksi ja yhtäkkiä ollaan jo uudessa keväässä ja sitten taas syksyssä. Kuopus kasvoi vauvasta hyväntuuliseksi taaperoksi, joka laskee ”komme, nejjä, viisi” ja esikoinen saa kutsuja päiväkotikavereiden kaverisynttäreille ja pohtii ystäviensä kanssa yökyläilyjä. Eiiiiih, ei niin nopeasti.

 

Sitten se ajatus iski jostakin – koulutaival! K-o-u-l-u. Vuosien, lähes vuosikymmenten yhtämittainen polku syksyistä keväisiin, lapset koulumaailman rattaissa uutta oppimassa ja me vanhemmat työelämän kiireissä suorittamassa. Yhteistä aikaa koko perheenä lähinnä illat ja viikonloput, sekä pidemmät lomat, joille lastataan odotuksia kaikesta siitä, mitä ei ennätetä arjen rutiinien lomassa toteuttamaan.

 

Vain muutaman vuoden päässä aika, jolloin en voikaan enää laittaa viestiä (kuten juuri tänään päiväkotiin), että meiltäpäs ei tullakaan tänään tai tällä viikollakaan mukaan toimintaan, että on muita mukavia suunnitelmia yhdessä kotona. Että halutaan olla yhdessä, ihan vaikka vain kiireettä ja ilman suunnitelmia. Kunhan ollaan - sylikkäin ja lähekkäin. Kuunnellaan vaikka sitä tuulta tai pohditaan, kuinka monta lasta on leppäkertulla ja onko koppakuoriaisella enemmän vai vähemmän.

 

Siitä ajatuksesta tuli melkein suru puseroon. Piiloleikistä pörröttyneitä hiuksia silittäessäni ja pientä syliin rutistaessani toivoin, että ajan voisi pysäyttää. Edes hetkeksi. Ettei jokainen liikuttavan onnellinen hetki menisi ohitse liian pian. Lähes ohikiitäen ilman, että sen ennättää tallettaa syvälle sydämen sopukoihin.

 

”Äiti, mä tykkään susta ja lakastan sua. Sä saat aina tulla mun huoneeseen leikkimään ja sulla on kaunis paita,” katkaisi pieni ihminen hetken hiljaisuuden.

 

Josko kuitenkin eläisin tätä hetkeä ja nautin siitä, mitä juuri nyt on. Onhan sinne koulutaipaleen alkuun onneksi vielä syksy, kevät ja syksy, jos toinenkin sen jälkeen. Juuri nyt on hyvä näin.

 

Ps. Tuulen tuivertaessa nostimme maljan leikkimökille ja onnistuneelle päivälle. Aikas muksevaa, sanoisi jo taivaantähtien luona asuva muorini.

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (4)

Hennie

Hyvin vangittu hetki ja hyvin puettu sanoiksi omat ajatukseni :) Kotona tammikuussa 5 vuotta täyttävä esikoinen (poika) sekä pikkusiskonsa pian 2 v.  Joskus epätoivoisina aikoina aika matelee (kun se lapsi menee sinne veitsilaatikolla miljoonatta kertaa tänään, voi kun kasvaisi jo) ja sitten se kiirehtää (apua miten iso poika jo on - ei se kohta enää tarvitse äitiä..) Mutta olkaamme onnellisia tästä hetkestä joka meillä on <3

Marika

Kiitos. Niin totta. Sitähän tämä on - tasapainottelua; lasten sairastaessa tai kriittisimpinä uhmaikäkausina aika matelee, pääosin kiirehtää karkuun.

Mulla on välillä ihan kurkkua kuristava tunne - pysykää nyt vielä hetki pieninä (mutta omatoimisina, kiitos).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram