”Onpas täällä paljon kiljoja, kenen ne kaikki on”, pohtii pieni ääneen kävellessään kirjaston käytäviä. Siskokset ottavat muutaman juoksuaskeleen, kunnes isosisko pysäyttää pikkusiskonsa ”Äiti on sanonut, että kiljastossa ei saa juosta siksi, että toiset saa lukea lauhassa.” He kävelevät eteenpäin, tutkivat kiinnostavia satukirjoja ja ihastelevat akvaariokalojen kimallusta.

 

Meillä opetellaan lasten kanssa kirjastossa toimimista. Sitä, mitä kirjastokirjan lainaaminen tarkoittaa, miten lainattuja kirjoja kohdellaan kotona ja mihin kirjat palautetaan sekä sitä, miten kirjat säilytetään eri osastoilla ja mitä apua voidaan saada kirjastonhoitajilta. Olemme jutelleet paljon siitä, että kirjastossa annetaan muille asiakkaille lukurauha, mutta voidaan toki tutkia kirjoja hyllystä ja jutella hiljempaa.

 

 

Kotipaikkakuntamme Porvoon pääkirjasto on kaikin puolin hieno ja onnistunut kokonaisuus. Rakennus jo itsessään on tyylikkäänä ja hyvin pidettynä uudisrakennuksena kutsuva ja kirjastoon on onnistuttu synnyttämään leppoisan levollinen tunnelma. Etenkin lastenosasto on hyvin tunnelmallinen luku- ja lelupisteineen, joissa lapset viihtyvät ja rauhoittuvatkin. Myös lehtien lukusalissa on mukava istuskella teekupposen äärellä. Kirjasto on kuin sukellus johonkin toiseen maailmaan, paikkaan, jossa aika pysähtyy ja askeleetkin ovat kiireettömämpiä. Oikeastaan yllättävän kaivattua tähän aikaan, jossa jatkuvasti tuntuu olevan hoppunen.

 

 

Nyt heinäkuun (24.7. saakka) voi kirjastoissa tutustua myös e-kirjoihin, jotka saa kätevästi ladattua omalle koneelle vaikkapa mökkireissun ajaksi. e-kirjakampanjan aikana kirjojen lainaaminen ei ole rajoitettua, jolloin saman kirjan voi lainata yhtäaikaisesti vaikka jok’ikinen suomalainen. Ajattelin kokeilla vielä täällä tyttöjen mummolavierailulla ollessamme teemaan sopien lastenkirjana kirjastoon tutustuvaa Minttua https://www.ellibslibrary.com/fi/book/9789511265375.

 

 

Kirjastossa haluan antaa lapselleni mahdollisuuden olla ”asiakas”, vaikka hän onkin vasta pieni asiakas. Ei vielä edes nelivuotias. Hän saa lainata kirjoja lainausautomaatilla ja käydä pyytämässä vaikkapa avainta vessaan. Tällä ”pieni ihminen yhteiskunnan asiakkaana”-ajatuksella pyrimme toimimaan toki muuallakin asioidessamme – kaupan kassalla tai vaikkapa pääsylippua johonkin tapahtumaan maksettaessa.

 

Osin kirjastokulttuuriin (ja kirjaston ihan omaan maailmaansa) tutustuminen on tapakasvatusta, mutta ennen kaikkea kuitenkin johdattelua siihen, että ymmärtää, mitä kaikkea kirjat kätkevät kansiensa suojaan ja miten valtavan rikas maailma kirjojen kautta voi avautua. Uskon myös, että pienestä aloitettu kirjastonkäyttö korreloisi lapsen lukuharrastukseen sitten nuorena tai aikuisena.

 

Satujen kautta opitaan ja opetellaan käsittelemään myös erilaisia tunteita ja asioita. Meillä satujen ääressä pohditaan nyt juuri Siirin ja Kamalan possun kautta sitä, kun lempilelu menee rikki ja Frozenin kautta toisten ihmisten ilahduttamista sekä Pupu Tupunan kautta tutin käyttöä eri ikäisillä lapsilla.

 

Luin itse lapsena ja nuorena valtavasti. Kahlasin läpi Enid Blytonin Viisikko-seikkailut, Tiina-kirjat ja monet muut Danielle Steeleistä Tuija Lehtiseen. Viisikossa samaistuin Paulaan, kaverijoukkonsa ainoaan tyttöön, joka halusi pärjätä porukassa poikatyttönä ja joka ystävystyttyään jonkun kanssa halusi säilyttää ystävyydet ikuisina. Tiinoissa puolestaan hänen kotinsa pihapiiri, jossa naapuruston lapset leikkivät ja kasvavat yhdessä, tuntui idylliltä. Näiden teosten lukemisesta on siis oikeasti reilut 20 vuotta, mutta itselle on jäänyt vaikutelma, että kirjat antoivat tilaa mielikuvitukselle. Elin mukana jokaisessa seikkailussa ja tarinassa. Täytyisi varmaan jonkin kerran kirjastoon mennessä edes vilkaista vanhoja nostalgisia kirjoja ja tekstityyliä.

 

Istuin kirja kädessä ja villasukat jalassa sohvannurkassa tai lapsena oli mahtava kömpiä peiton alle ennen unentuloa. Joskus seikkailut jännittivät niin paljon, että oli pakko lukea ne jäljellä olevat luvutkin, sadat sivut välillä, että tarinan päätös selviäisi. Muuten ei yön pimeydessä uskaltanut nukkua ja jokainen kodin muutoin tuttu rasahdus kuulosti jännittävimpinä hetkinä pelottavalta.

 

Tytöt nauttivat yhteisistä – ja omistakin - lukuhetkistä. Esikoisella on lempisatu, jonka hän useimmiten valitsee toiseksi iltasatukirjaksi. Hän tietää kymmenien lukukertojen perusteella, miten satu etenee. Usein luetaankin siten, että jätän lauseen kesken ja tyttö täydentää sen. Useimmiten täsmälleen samoilla sanoin, välillä kertoen omin sanoin, mutta ajatuksen täysin sisäistäen. Mahtava tunne.

 

Nyt meillä on myös suunnitteilla lukupassi, johon tallentuisi se, mitä kirjoja me oikeastaan luemme – kodin molemmilla kielillä; suomeksi ja ruotsiksi. Sen verran on iän myötä tullut nostalgiaa, että todennäköisesti toteutus tulee olemaan hyvin perinteinen seinälle kiinnitettävä lukumato, joka jokaisen luetun kirjan myötä pitenee. Muistan yhä hyvin, miten oman luokkamme lukumadot luikertelivat vanhan puuverhoillun kouluni luokan seinillä liitutaulun vierellä. Lukumato on sitä paitsi tämän sateisen kesän helposti toteutettava yhteinen askarteluhetkikin.

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram