”Äiti, mennäänkö askaltelemaan?”, pyytää pieni ihminen aamulla herättyään. Hän ei malttaisi odottaa aamupalaansa, vaan muovailumassat ja värikkäät nappipurkit välkkyvät jo mielessä. ”Mä aion tehdä avaimenpelän ja puhelimen ja Sofialle kolvikset”, hän vahvistaa päivän suunnitelmista. Askarteluhuoneessa hyppy tuolille on tottunut, siihen on kiivetty suunnitelmat mielessä monen monta kertaa viime kuukausina. Joka kerta yhtä innostunein mielin.

 

Sateinen kesä on suorastaan vedonnut askarteluhenkiseen perheeseemme. Vesisateen ropistessa ja tuulen tuivertaessa on ollut mahtava linnoittautua me tytöt keskenämme ja välillä perheen isäkin seuranamme askarteluhuoneeseen.

 

Miljoona ideaa, Pinterestin kuva-aarteita talletettuna omiin arkistoihin satoja. Ihan vielä meillä ei ole yhtä monta toteutusta. Onneksi on tälle mahtavalle puuhalle koko elämä aikaa.

 

 

Askartelu – valtava määrä luovuutta ja mielikuvitusta. Innostusta ja aikaansaamisen riemua. Välillä meillä tehdään malleista, nykyisin tyttöjen kasvaessa yhä enemmän sovelletaan. Huomaan tosin yllättäväni toisinaan itseni ”voisit tehdä sen näin”-kommentoinneilla, kun pitäisi malttaa antaa lapselle tilaa ja aikaa tehdä juuri siten kuin hän itse haluaa.

 

En muuten usko siihen aika usein kuultuun ajatukseen, ettei pienen kanssa voi askarrella. Voi, kaikkea voi, kunhan miettii lapsen kehitystasoa. Meilläkin kuopus, vielä alle 2vee, on pitkään maalannut vesi- ja sormiväreillä, liimaillut nappeja ja tarroja, koristellut tekemiään töitä glitterein, harjoitellut leikkaamista ja muovaillut erilaisilla Sinellin helmi- ja silkkimassoilla sekä muovailuvahoilla. Enemmän on kyse kai siitä, että pitää hyväksyä ne lattialle pudonneet helmet, pöydälle putoava liimatippa tai jatkuva sormivärien peseminen.

 

Esikoisemme on viime aikoina halunnut usein askarrella kavereilleen. Niinpä meillä tehdään helposti kirjekuoressa lähetettäviä avaimenperiä, koruja ja erilaisia kortteja lähes päivittäin. Ideoita, joissa lapsen oma kädenjälki näkyy läpi työn ja jotka hän pystyy toteuttamaan käytännössä itsenäisesti (äiti ehkä levittää liimaa apuna), mutta jotka ovat silti oikeastikin kiva antaa eteenpäin, on valtavasti.

 

 

Sitä paitsi ihan tärkeintä – veikkaan - on ainakin meidän tytöille osallisuuden ja yhdessä tekemisen tunne. Se, että minä saan tehdä samaa kuin isosisko ja äiti, että minäkin saan tehdä kaulakorun tai avaimenperän, tai maalata piirustuksen. Se, että mennään alakerran askarteluhuoneeseen yhdessä, otetaan tavarat esille kaapeista ja istutaan perheen tytöt kolmisin puuhastelemassa. Ihan parasta silloin, kun isänkin tai vierailulla olevan kaverin saa mukaan.

 

Itse haaveilen siitä, että nyt syksyn tullen meillä voisi alkaa sellaiset kaveriperheiden askarteluhetket. Valittaisiin kutakin kokoontumiskertaa kohden pari helppoa askarteluideaa, keittäisin höyryävän jättikattilallisen keittoa tuoreine sämpylöineen tai paistaisin pannarin mansikoineen ja kermavaahtoineen ja laitettaisiin kutsu tyttöjen ikäisten kavereiden perheille liittyä askarteluseuraksi. Sekin olisi aika mukava tapa olla hetki yhdessä.

 

Nytkin askartelemme aika usein lasten kavereiden käydessä meillä, mutta näistä ”askarteluhetkistä” voisi ottaa sellaisen suunnitellumman jutun. Että tulkaahan kuun ekana torstai-iltana tekemään rannekorut, avaimenperät, nappitaulut tai vaikka sympaattiset syksyiset siiliperheet ja etanakaverit. Ottakaa isätkin mukaan, saavat jutella hetken omia juttujaan.

 

Nämä illat alkavat jo sen verran hämärtyä aurinkoisista, lämpimistä kesäpäivistä huolimatta, että ehkä syksyn voi ottaa jo tältä osin harkintaan. Kiehtovaa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram