Hän pysähtyy poimimaan kukan. Vielä yhden voikukan. Juoksee etäämmälle polulla seuraavan kukan nähdessään, vaikka on sovittu – ehkä tosin äidin puolesta ykspuolisesti – että on jo lähdettävä. ”Äiti, mä haen vielä tuonkin mun kimppuun”, hän jatkaa suostuttelua hennolla äänellään, kirmatessaan jo seuraavallekin kukalle. Ja sitä seuraavalle. Äiti hoputtaa ja katselee kuluvia minuutteja. Kiire. Kiire?

 

Meillä on tämän kevään ja kesän aikana puhjennut kukkailu. Siis se, että jokaisella ulkoilureissulla kerätään kukkia. Ensin ihasteltiin leskenlehtiä, mutta niiden puhkeaminen osui ajankohtaan, jolloin meillä sekä sairastettiin että muutettiin. Leskenlehtiä ei siis ehditty kerätä ylenpalttisesti. Voikukkia on taatusti poimittu sitten senkin edestä. Satoja. Kenties siksi, ettei niistä leskenlehdistä ehditty saada ollenkaan tarpeeksi. Tai yksinkertaisesti siksi, että lapsena kukkia on aina mukava kerätä. Pienempi tytöistämme kerää voikukkia vielä nytkin, niinä haituvaisina pumpulipalloina, jotka lennättävät siemenensä maailmalle vartta katkaistessa.

Havahduin jokin aika sitten siihen, että hoputan lapsia usein kukkia kerätessä. Että hei, meidänhän oli tarkoitus kävellä uimahallille saakka tai ehtiä puistoon, että mennäänpäs nyt, ota vain se yksi kukka. Tai suostuttelen toivekkaana tyyliin ”Ehkä sä voisit tällä kertaa jättää kukat ilahduttamaan naapureitakin ja jättää keräämättä.”

Miten usein me aikuiset tehdäänkään lasten kanssa ollessamme aikatauluja, jotka ovat pelkästään aikuisten ehdoilla luotuja? Sellaisia, joissa on suht rationaalisesti mietitty siirtymäaika paikasta A paikkaan B ja oletuksena koko ajan eteenpäinvievä matka. Siihen ei ole laskettu kukan poimimista sivuaskelin oikealta, sitten vasemmalta ja palaamista juoksuaskelin taaksepäin, koska ”äiti, mä muistan nyt, että siellä tien alussa oli kukkia paljon enemmän, enkä mä ottanut kaikkia.”

Siinä on harvemmin huomioitu monia pysähtymisiä, joina voi rauhassa laskea kukkakimpun nurmikolle tai asfaltille ja laskea kukat yksitellen. Tai aikaa, joka kuluu siihen, kun sisarukset keskenään vertailevat toinen toistensa kukkia ja ihastelevat niiden kauneutta.

 

Kun huomasin oman toistuvan – ja varmasti nalkuttamiselta kuulostavan – hoputtamiseni, yritin ensin perustella asiaa itselleni käytännöllisyydellä. Että oikeastaan toivon lasten poimivan voikukkia vähemmän siksi, että niiden maiti tahmaa ja sotkee vaatteet inhottavasti lähtemättä pois. Niitä vaatteita, joissa on tummia täpliä, olen heittänyt tänä keväänä pois turhan paljon.

Sitten jo syyllisyyttäkin tuntien vakuutin itselleni, että meillä on oikeasti aikataulu, josta on tärkeä pitää kiinni – ja että hoputtamiseni on aikataulusta johtuvaa. Toki voisi kysyä, että kenen luoman aikataulun (=minun) ja mitä se aikataulu kärsii, jos siitä joustetaan kukkien vuoksi (=pääsääntöisesti ei mitään).

 

No, lopulta jouduin toteamaan, että kyse on perimmiltään vain siitä, että minulla aikuisena on liian kiire eteenpäin. Olen liian malttamaton pysähtymään arjessa jokaisen kukan äärelle, liian tylsä ihastellakseni kiiltävää koppakuoriaista voikukan vierellä.

 

Kuvittelen, että minun määrittämä määränpääni on jotenkin tärkeämpi kuin lasten hiljalleen tekemä matka. Tai siis kuvittelin. Lupasin näet jo lapsille, että jatkossa pysähdytään enemmän. Kerätään vaikka jokainen lasi ja maljakko täyteen luonnonkukkia ja käpyjä, kunhan tehdään se yhdessä.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram