”Meidän vanha koti asuu tuolla. Mä en ole käynyt siellä pitkään aikaan”, pohti kohta nelivuotias esikoisemme, kun ajamme kesämökille lähes vanhan kodin ohitse. Hän katsoo pitkään auton ikkunasta ulos, vaipuu selkeästi omiin ajatuksiinsa takapenkillä. Vanha koti, hänen elämänsä ensimmäinen. Kaunis oma huone leluineen. Tuttu kotipiha leikkeineen. Ikävää, haikeutta vaiko vain mukavia muistoja?

 

Keväällä suljimme viimeistä kertaa vanhan kotimme oven. Sen meille silloin rakkaimman, mahtavien muistojen täyttämän. Olimme jo pitkään puhuneet puolisoni kanssa, että muuttaisimme maalta kaupunkiin viimeistään silloin, kun tytöt menisivät kouluun. Että sitten aikanaan heillä olisi koulu lähellä kotia ja meidän työpaikkammekin kodin ja koulun tuntumassa. Monien hyvien sattumien summana muutto toteutui oikeastaan suunniteltua aiemmin ja varsin nopealla aikataululla keväällä. Löysimme unelmiemme kodin.

 

Laatikoita pakatessa haikeus iski silti hetkittäin. Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelivät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jäi osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekivät meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin. Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnitteli viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin pyytäen, älkää viekö vielä.

 

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle. Vaatteet, lelut ja kaikenlaiset matkan varrella kertyneet aarteet sinetöity maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohui. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

 

Kävin pakatessani läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin. Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset ”toivottavasti joskus tavataan taas.”

 

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä oli niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jättänyt taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sanonut hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotin ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

 

Silti tällä kertaa jokin muukin oli toisin. Toivon muuttaneeni elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

 

Lapset sopeutuivat muuttoon helpommin kuin olisimme uskoneet. Asuimme uuden kotimme remontin ajan väliaikaisesti lasten famon ja fafan luona, mikä todennäköisesti osaltaan helpotti siirtymistä. Hehän saivat asua tutussa ympäristössä, toki kaikkien laatikkopinojen lomassa. Ensimmäisinä viikkoina esikoisemme kyseli useamman kerran, että milloin mennään omaan (vanhaan) kotiin, mutta lähes päivittäiset käynnit uudessa kodissa maalauksen ja tapetoinnin keskellä toivat ymmärrystä, että jotakin uutta on valmistumassa. Se uusi koti. Meidän ikioma koti.

 

Nyt vanhan kodin muistot tulevat mieleen enää hetkittäin. ”Äiti, siellä meidän vanhassa kodissa oli ihan tyhjää. Kaikki tavarat oli tuotu uuteen kotiin, ei ollut edes unileluja enää”, muistelee tyttö välillä hyvästelykäyntiään, jolloin käytiin koko perheenä sanomassa heipat rakkaalle – jo muuttolaatikoista tyhjentyneelle – kodillemme.

 

Ennen muuttoa kävimme pitkään keskustelua siitä, mitä muutto tarkoittaa. Yritimme pukea sen sanoiksi lapsen kielellä, lapsen ajattelulle ymmärrettäväksi. Useana iltana palattiin iltasadun jälkeen samoihin keskusteluihin siitä, että muutetaan ihan (kovasti tykätyn) uimahallin viereen, ollaan lähellä Muumipuistoa ja kauppoja, päästään nopeasti kavereiden luokse ja voidaan kesällä käydä jokirannassa jäätelöllä vaikka joka ilta rattailla. Niin. Ja että sinne uuteen kotiin muuttaa uudet asukkaat, jotka pitävät siitä huolta. Se oli varmasti se vaikein keskustelu. ”Se on tuhmaa, että ne toiset on meidän omassa kodissa. Siellä vanhassa kodissa. Se on meidän koti”, totesi pikkuihminen yhtäkkiä leikkiensä lomasta vain muutama viikko sitten. Se ei tosin ollut syvääluotaava keskustelunavaus, sillä seuraavassa hetkessä typy suunnitteli jo metsäretkeä Annika-nukkensa kanssa. Kertoi silti siitä, että vanha koti on yhä muistoissa. Hän muistaa, pikkusiskonsa tuskin enää.

 

Toisaalta lapsen mietteet ja mieli on jotenkin ihanan – no – lapsenmielinen. Ojensin tyttöjä yhtenä päivänä useamman kerran siitä, että sängyillä tai sohvilla ei kiipeillä, eikä hypitä. Ei edes päiväuniväsyneenä. Aada kirmaisi pikkusiskonsa Erinin kanssa huoneeseensa ja palasi hetken kuluttua tuima ilme kasvoillaan: ”Äiti, siellä vanhassa kodissa oli se hyvä sohva. Se, johon sai vetää patjan alta ja jossa sai hyppiä. Sen mä haluan tänne kotiin. Onko selvä?” Ennen kuin ehdin edes ottaa kantaa, neiti kääntyi kannoillaan, tuhahti mennessään ja kipaisi takaisin huoneeseensa. Perinyt ainakin osan pohjalaista temperamenttiani. Hyvä niin.

 

 

Vanhan kotiovemme yläpuolella oli teksti ”Meidän yhteinen unelmamme”. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivoivat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

 

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin ”mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

 

Siksi niiden pakkauslaatikoiden keskellä, vanhalle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni, olin vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttaneet ovat hekin löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin oli aika jatkaa matkaa. Kohti uusia unelmia, meidän perheenä.

 

Lisäsin tuolloin pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, huonekalu- ja tapettitilausten lomaan, ”tilaa mietelausetarra”. Päätin silloin, että samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin. Tänään, lähes kaksi kuukautta muutosta, tein vihdoin tilauksen.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram