”Olen kiitollinen, kun samanlaisia äitejä on ympärillä, ja mekin kohdattiin <3”, päättyi tapaamisemme jälkeen tullut viesti ihmiseltä, johon tutustuin oikeastaan vasta hetki sitten. Häneltä, joka tuntuu heti ystävältä, sellaiselta, jonka kanssa on helppoa jutella elämästä ja jonka arvomaailma vaikuttaa hyvin samanlaiselta.

 

Jokunen aika sitten olin ärtynyt (lue: kävin niin kuumana, että sillä lämmöllä olis lämmittänyt pienen mökin) ja laitoin asiasta ymmärrä-kuuntele-tsemppaa-tai-edes-sääli-hetken-mua-viestin toiselle ystävälleni. ”Rauhotutaan yhdessä, mulla kanssa otsasuoni maksimipulleena”, tuli viesti takaisin juuri ennen kuin hän hyppäsi lastensa kanssa autoon ja ajeli meille. Ihan parasta.

 

Äitiys ja etenkin aika kotona jo vauvaiän ylittäneiden lasten kanssa on avannut ihan uuden maailman. Töissä ollessa päivissä on tietty säännönmukaisuus työn vaihtelevuudesta ja moninaisuudesta huolimatta. Istut tietyllä työpisteellä, teet töitä pääsääntöisesti tiettyjen kollegoiden kanssa tai ainakin lähitiimisi pysyy melko muuttumattomana. Kuulet kahvipöytäkeskusteluissa päivän mietteitä, istut lounaalla isossa porukassa ajatuksia vaihtaen. Lähdet aamulla, palaat päivän päätyttyä kotiarkeen. Elät osana rutiineja, maanantaista perjantaihin virka-aikana tai vuorotyössä, millaista itse kullakin työ sitten onkaan.

 

Kotiarjessa päivät rakentuvat toisin. Säännönmukaisuutta tuovat oikeastaan vain ruokailuajat ja päiväunirytmi, sekä toki etenkin näin syksyn alkaessa uudet harrastukset ja mahdolliset päiväkodit/kerhot. Silti – suurin osa päivän kulusta on pitkälti kiinni omista intresseistä; keitä haluttaisiin tavata tai minne olisi mukavaa mennä ja no, mitä meidän pitäisikään tänään kotona kotitöiden osalta tehdä. Lounasseurasi kotona vastaa ekoina kuukausina vain ää-öö-tätätätää ja muutamien vuosienkin kuluttua esimerkiksi ”aitoa isää” osoittaen maitoa tai ”äiti, leipää.” Avaudu siinä sitten omasta väärällä jalalla nousemisestasi tai kerro syvällinen pohdintasi.

 

Ennen kuin jäin esikoisesta äitiysloman alkaessa kotiin, pohdin jonkin verran sitä, millaista olisi sosiaalinen elämä pienen lapsen kanssa. Silloin vauva-aikana päivä tuntui olevan yhtä vaippailua ja syöttämistä sekä tolkuttoman tavaramäärän mukana kantamista jonnekin lähtiessä, mutta aika pian totesin, että juuri sellaista kuin elämässä yleensäkin – sellaista, millaiseksi sen itse tekee.

 

En ikinä ajatellut olevani hiekkalaatikkoäiti. Sellainen, joka keinuttaisi lastaan aamusta iltaan puistossa, jotta voisi tutustua puiston jokaiseen äitiin kokien sen mukavana ajanvietteenä ja tuhannen taalan mahdollisuutena. Ei vain istu minulle, enkä ole sitä vieläkään. Tapaan puistossa mieluusti tuttuja, useimmiten sovitusti, ja saatan toki vaihtaa sanasen jos toisenkin ennalta vieraankin kanssa.

 

Vanhemmuus on kuitenkin tuonut onnekkaiden sattumien kautta meidän elämäämme vanhojen ystävien rinnalle hienoja ihmisiä ja perheitä. Ystäviä. Ensitapaamisten juuret saattavat olla muskarissa, tanssitunneilla, päiväkodissa, lasten kaverisynttäreillä tai vaikkapa lastentarvikekirppiksen myyntitilanteessa. Enemmän kuitenkin niin, että niistä tapaamisista on syntynyt tunne, että tuon ihmisen haluaisin tavata toistekin, hänen elämästään ja ajatuksistaan haluaisin kuulla. Hiljalleen syventyen on tullut vaikutelma, että hänellä vaikuttaa olevan samankaltainen ajatusmaailma, hieno taito kohdata lapset tai huimasti hyväntuulista energiaa.

 

Pidän tosin ainakin yhtä tärkeänä, että tavatessa yhdessä leikkivät lapset pärjäävät toistensa kanssa. Se ei tarkoita, etteikö joskus voisi syntyä kinaa, mutta että lähtökohtaisesti leikki on sujuvaa ja vanhemmatkin voivat levollisin mielin, itsekin rauhoittuen jutella ilman jatkuvaa erotuomarointia. Vielä mukavampaa, jos lapset odottavat toistensa tapaamista ja kyselevät erossa ollessaan seuraavan tapaamisen ajankohtaa. Pohtivat illalla nukkumaan mennessä, että nukkuukohan mun tän päivän leikkikaveri jo tai minkähän väriset sukat päiväkotikaveri laittaa huomenna meille tullessaan.

 

 

Siihen alkuperäiseen ajatukseen palatakseni – en löydä sanoja kuvaamaan sitä iloa, mikä syntyy siitä, että toinen ymmärtää. Jakaa arjen, tunteen, kokemuksen. Siitä, että joku kertoo käyneensä läpi saman; meilläkin oli kaksivuotiaan uhmaiässä ehdoton ”ite-ite-ite”-vaihe tai neljää ikävuotta lähestyvä kävi läpi suuria tunnemyrskyjä. Tai kertoo, että muakin välillä turhauttaa tää jatkuva ruuan laittaminen tai pyykkivuoret, mutta hei, tsempataan yhdessä, eikö vain? Mieleenpainuvaa oli myös keväinen kuukausi, jolloin meillä ja ystäväperheessä hyvin samanikäiset lapsemme sairastivat vesirokon päivälleen samaan aikaan. Tapasimme usein muiden silmien tavoittamattomissa, me täplikkäät ja erossa ollessamme vaihdoimme viestejä ”tepsiikö teillä se vesirokkovaahto” tai ”joko korkea kuume laski?” Mitä parhainta vertaistukea, korvaamatonta.

 

Meidän haaveemme oli kaksi lasta. Kaksi tyttöä. Ikikiitollisina saimme toivomamme, mutta en usko, että ennen lasten syntymää meistä kumpikaan osasi ajatella, miten paljon uusia ystäviä vanhemmuus toisi. Monen monta vauhdikasta pikkuihmisten juoksuaskelta kotimme lattioille, mahtavan monta teehetkeä aikuisille. Enemmän edessä kuin takana. Se on ajatuksena jotenkin mahtava.

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (3)

piia
Liittynyt27.4.2016

Voi, kuinka ihanasti puit niin monien mietteet sanoiksi! Olen vasta toisen lapsen syntymän jälkeen tajunnut, etten ole lainkaan niin sosiaalinen kuin olen kuvitellut (ja huomattavasti vähemmän, kuin muut kuvittelevat!). En läheskään aina jaksa seurustella ja tutustua, sillä se ei, suoraan sanottuna, kiinnosta riittävästi. Onneksi kohdalle on osunut myös niitä joista tiesi heti, että tuon ihmisen kanssa haluan viettää aikaa ja jakaa ajatuksia. Heidän arvoaan ei voi mitata  <3

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Heinähattu
Liittynyt28.4.2016

Ihana teksti! Olen samoin iloinnut niistä ystävistä, joita olen lasten synnyttyä saanut. Olen varma, etten olisi ollut täysissä järjissäni kovin pitkään, jos en esikoisen kanssa olisi löytänyt samanikäisten lasten äitien seuraan. Siitä äitiporukasta on jäänyt ystäviä, joiden kanssa on nyt tunnettu pian yhdeksän vuotta. Yhdessä on käyty läpi synnytyksestä tokaluokan alkuun kaikkia mahdollisia tilanteita...

Ja toki matkan varrella on tullut muitakin ystäviä, eri tilanteista. Juuri se olemisen helppous kait äitinä ja lasten kanssa ratkaisee sen, kenen kanssa haluaa olla enemmän.

Oma blogini on Heinähattu, Valto ja Viljo.
Meidät löytää myös Facebookista ja Instagramista.

katri/kotonajakaupungilla

Itsekin olen äitiyden myötä löytänyt uusia tuttavuuksia ja ystäviä niin kerhoista kuin facebook-ryhmistä. 

Vertaistuki on ollut hyödyksi ja kiva nähdä miten muut suunnilleen saman ikäiset lapset ovat kasvaneet ja kehittyneet. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram