Olen ollut elämäni varrella paljon eri tavoin mukana vapaaehtoistyössä ja yhdistystoiminnassa. Lasten synnyttyä elämä on ollut nämä tyttöjen elämän ensi vuodet lapsiperhekeskeisempää. Tän vuoden, 2017, olen vielä asiantuntijatyöstäni opintovapaalla. Totesin jo viime vuonna, että tämä vuosi saa opintojen, perhe-elämän ja ystävien rinnalla olla vapaaehtoistyön vuosi. Ennen kaikkea sellaisen, johon voin osallistua joustavasti päiväsaikaan ja mielellään lastenkin kanssa.

 

Vapaaehtoistyöhön tarttuminen ei silti yleisesti ottaen ole sitä helpointa. Ajattelisi, että väyliä vapaaehtoiselle työlle olisi valtavasti. Että taho kuin taho ottaisi mielellään lisäkäsiä arjen apuun ja senkus valitset kiinnostavimman ja menet mukaan. Mutta mietitäänpäs... Yhteisvastuukeräyksen ja Pelastusarmeijan liiveissä kauppojen edustoilla ovat aina eläkeläiset, ne samat urhoolliset vastuunkantajat, jotka vuodesta toiseen haluavat antaa oman panoksensa yhteiskunnalle. Roosa Nauha-keräyksiäkin keräävät samat keski-ikäiset tutut naiset vuodesta toiseen. Ja kyllä, meistä jokainen tietää, että kaikki kerääjät tarvitsevat lisäkäsiä, mutta a) oman auttamishalun huomaa juuri silloin, kun keräys on jo meneillään ja b) kehen sitä oikeastaan ottaisi edes yhteyttä?

 

Joukkueenjohtajaksi, urheiluseuran kahvilan apulaiseksi kentän laidalle? Urheiluseuroissa pyörivät seura-aktiivit, joilla tuntuu olevan suhteita joka suuntaan ja porukalla muutoinkin melko oma tiivis verkostonsa. Samaa futispallot tuntuvat potkivan kaikki lasten kaverit ja serkutkin - sen, jolla ei ole esimerkiksi sitä omaa lasta, voi olla hankalampi integroitua joukkoon. Meillä näiden urheiluseurojen aika tulee lähivuosina, sitä ennen on muun aika.

 

Kirkon piirissä vapaaehtoistyö lienee tutuinta, mutta moniko meistä etsii sen diakonin tai kirkkoherran yhteystiedot? Etenkään ellei yhteys seurakuntaan ole muutoin arkinen. Sitä paitsi tiedän monen miettivän, voiko olla mukana vain omana, ehkä maallisena kristittynä ilman, että kokee tai joku muu kokee ristiriitaa? Vai voisiko olla vain lähimmäisen rakkaudesta? Tiedän jo, voi. Menen näet tässä samassa innostuksessani myös mukaan tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen kahvilan apulaiseksi. Sovittiin, että leivotaan tyttöjen kanssa kotona aamupäivällä leivonnaisia ja iltapäiväksi mennään kolmistaan kahvila-apulaisiksi muiden joukkoon.

 

Paljon puhutaan kotona olevista yksinäisistä mummoista ja vaareista. Siitä, miten he kaipaisivat juttuseuraa tai kaveria ulkoilemaan. Tai vaikka jotakin, joka kantaa painavan kauppakassin kaupasta rollaattoriin ja siitä vielä kotona jääkaappiin. No, jos edes ensin siihen rollaattoriin. Tai pakkaisi ostokset kaupan ostoshihnalta. Mutta jälleen - mistä sinä sen mummon löydät? Paitsi jos satut oikeaan aikaan kauppaan ja rohkenet tarjoutua auttamaan.

 

Sitä paitsi aika kummallinen tämä meidän aikamme muutoinkin - että auttamiseen tulee olla rohkeutta. Että pitää ihan itsensä kanssa käydä keskustelu, että voinkohan kysyä tuolta mummolta, että saanko nostaa hänen painavan ostoskassinsa. Oven avaaminen meillä on vielä sallittua ja luontevaa, mutta sen jälkeen moni muu meneekin jo helposti yksilökeskeisyyteen taipuvassa yhteiskunnassamme yksityisen rajan ylittämiseen.

 

Kuntien sosiaali- ja terveystoimen henkilöstön, vanhuspalvelun työntekijöiden, tulee olla työssään hyvinkin varovaisia ja harkintaa käyttäviä. Luottamuksellisuus, turvallisuus, yksityisyyden suoja ja ties mitä. Vielä vuosikymmen sitten saimme pikkusiskoni kanssa kaupungin kautta reilun kymmenen kotona asuvan yksityisen mummon yhteystiedot. Veimme heille, ventovieraille ihmisille, joulutervehdykset ja istuimme hetken juttelemassa. Silloinkin saimme pitkään kertoa, mistä ideassamme oikein oli kyse. Veikkaan, että tänä päivänä asia ei menisi edes noin mutkattomasti. Ysikymppisten yksinasuvien ovillehan voisi muutoin tulla kolkuttelemaan kuka tahansa.

 

Moni vapaaehtoistyö pyörii yhdistysten kautta, organisoidusti sekin. Että liityt jäseneksi, seuraat hetken toimintaa, kerrot omasta kiinnostuksestasi ja etsit paikkaasi. Monessa yhdistyksessä aktiivina ja puheenjohtajana olleena tiedän, että jokainen yhdistys kaipaa tekeviä, osaavia ja kiinnostuneita ihmisiä. Niitä, jotka käärivät hihansa ja sanovat, että ryhdytään toimeen ja tehdään jokainen edes vähän. Yhdistykset ja järjestöt tekevät mittaamattoman arvokasta työtä ja vaikuttavat eri sektoreilla. Silti - ei niihinkään noin vain mennä mukaan. Kynnys on osalle meistä liian korkea. Ja mennäksesi mukaan sinun täytyy ensin löytää se sydäntä lähellä oleva yhdistys - selata oikea sanomalehti tai kuulla sattumalta järjestystä tapahtumasta.

 

Löysin jo viime vuoden lopulla vapaaehtoistyöt kokoavan sivuston, vapaaehtoistyo.fi. Oma kotikaupunkini Porvoo liittyi sinne joulukuun puolivälissä, jolloin olin jo ensimmäisinä päivinä tutkimassa vaihtoehtoja.

 

Aikani ilmoituksia selattuani sen tein - Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi vanhustyöhön, ja minusta tulee palvelutalossa asuvan mummon askartelukaveri. Tai tämän päivän tapaaminen vahvisti, että useammankin mummon ja vaarin. Useammassa palvelutalossa. Ajatus tuntuu kutkuttavan mukavalta, sillä meillä kotona askarrellaan paljon ja ihan parhaita hetkiä lasten kanssa askartelemisen ohella ovat olleet ne, jolloin askartelin oman mummoni kanssa.

 

Tämän päivän vierailumme palvelutalossa vahvisti jälleen sen, miten toivottuja vierailijoita lapset ovat ikäihmisten seuraan. Kuopus, 2,5v,  teki ensin varovaisesti tuttavuutta, hymyili omasta tuolistaan ja silitti ysikymppisen ryppyisiä käsiä. Hihitti ja nauroi ääneen mummon kimaltavalle huiville, esitteli mukana ollutta tarrakirjaansa ja kertoi innostuneesti, kuka on Frozenin Elsa ja kuka Anna. Olofkin tuli vieressä istuvalle vaarille tutuksi. Näyttää siltä, että otan mahdollisuuksien mukaan lapset mukaan. Ihan vaikka vain liimaamaan niitä tarroja tai ihmettelemään ääneen asioita - sekin ilahdutti tänään paljon monia. Kyllä, odotan innolla.

 

Viimeistään kevään lähestyessä otamme mummoja ja vaareja myös mukaamme ulkoilemaan. Joka tapauksessahan me kävellään näitä katuja ja kujia, voihan seuraksi liittyä rollaattorikaverikin kevään ihmeitä ihastelemaan. Sopii muuten hyvin monelle meistä kotona olevista ja tuo varmasti molemminpuolisen ilon. Olisiko vapaaehtoistyö myös sinun juttusi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram