”Äiti, miksi ne susit pitää sellaista ääntä,” pohtii nelivuotias ennen unentuloa susista. Toisinaan hän miettii pitkään niiden ääntä, ulvomista siis ja toisinaan sitä, miten lujaa ne osaavat juosta ja saavatko ne lapsia kiinni. Ihan aina halutaan poikkeuksetta varmistaa, että asuuko niitä meidän kodin lähellä. Sitä, että ei, eivät ne asu lähellä, ja vaikka asuisivatkin, eivät ne tänne sun kotiin ja omaan huoneeseen tule, vakuutellaan ihan joka ilta. Ja silti – asia mitä ilmeisimmin arveluttaa, sillä siihen palataan kuitenkin varmistusten muodossa kerran, jos toisenkin.

 

Meidän nelivuotias on jo viime syksystä saakka pelännyt pimeää (mörköpeloista kirjoitin elokuussa), mutta viime kuukausina pelkoihin on alkanut liittyä osin myös mielikuvitushahmoja (viime aikoina mm. päiväkotikaverin luoma nappisilmähahmo joka vierailee mm. päiväkotikaverin mummolan kellarissa), mutta erityisesti nyt nämä sudet. Susipelolle olen yrittänyt jäljittää lähdettä, josta esikoinen olisi siitä kuullut, sillä silloin olisi helpompaa päästä keskustelussa samalle tasolle. Se, millä tavalla hän osaa susista ja niiden tekemisistä ja elintavoista kertoa, tuntuu siinä määrin totuudenmukaiselta, ettei hän ole voinut susien olemassaoloa ja mahdollista uhkaavuuttakaan itse keksiä.

 

Pimeän pelkoon ja ikävaiheeseen kuuluvaan vilkkaaseen mielikuvitukseen ollaan yritetty tarttua monia teitä. Koska asiat alkavat painaa usein mieltä juuri ennen unta, ollaan yritetty keskustella ihan päiväsaikaankin. Normaalivalaistuksessa, arkisten touhujen keskellä nappisilmät ja sudetkin näyttäytyvät ihan toisenlaisina. Silloin villit tarinat siitä, miten sudet (tai susit, kuten hän kutsuu) raapivat, purevat ja katsovat puiden takaa, pysyvät astetta rauhallisempina.

Merkittävä apu näyttää ilmeisesti löytyvän nyt myös yövalosta, joka saa valaista lapsen huonetta jo ennen nukkumaanmenoa ja siitä läpi yön. Yövalokokeilu meillä on ollut moninainen kaikenlaisista Frozeneista Barbapapoihin ja pingviineihin, laulavina, soittavina ja mykkinä. Piuhallisina ja piuhattomina. Ongelmaksi on oikeastaan kaikissa muodostunut se, että melkoisen isoissa lastenhuoneissa ne eivät ole antaneet riittävästi valoa. Se, että joku pikkuriikkinen himmeästi loistava hahmo nököttää peilipöydän nurkalla tai on vieressä sängyssä, ei auta siinä vaiheessa, kun yöllä kesken unien herätessä tuntuu siltä, että huoneessa on jotakin epämääräistä. Ja no, toinen tosiasia on se, että tunnustan olevani melkoisen nirso, pohjalaisittain kranttu. Visuaalisissa jutuissa vaativa.

 

Kauniin yövalon löytäminen on ollut kiven takana. Sellaisen yövalon, joka valaisee riittävästi, muttei päiväsaikaan ota liikaa huomiota itseensä. Ne monet sinililat Frozenit ja pinkit Prinsessathan suorastaan kirkuvat huomaamaan. Sitä paitsi edellytän, että yöksi päälle jätettävä valo on riittävän turvallinen. Sellaiseksi en ole kokenut tavallista pöytälamppua, jota esikoinen pitkään vaati lisävalona.

 

Esikoisen huoneessa nököttää nyt kauniin tyylikäs yksisarvinen, joka vaihtaa väriä kaikissa sateenkaaren väreissä. Pimeydessä se valaisee juuri sopivasti (on uniasennossa jopa hiljalleen himmenevä) ja päiväsaikaan uppoaa läpinäkyvänä huoneen muuhun sisustukseen. Tosi kivasti toteutettu yövalo, tykkään paljon. Tai siis tykkäämme, sillä ei liene vaikea arvata, että kuopus, joka ei ole toistaiseksi yövaloa turvakseen tarvinnut, on nyt myös esittänyt toiveen omastaan. Saman Aloka-sarjan Kirahvi olisi kuulemma se paras, ”sateenkaali mullekin.” Yövalo on onneksi siis omalta osaltaan rauhoittanut iltanukahtamista. Vaikka pidin yövaloja jossakin vaiheessa vähän huuhaajuttuina, suosittelen kyllä lämpimästi kokeilemaan.

 

Vielä toivoisin tähän rinnalle kirjoja, joissa käsitellään pimeänpelkoa. Niiden löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi.

 

Onko teidän perheidenne satukirjahyllyissä kirjoja pimeän pelosta, möröistä tai muista mielikuvitusolennoista? Tai siitä, mitä öisin tapahtuu? Sellaisina, että ne päättyisivätkin tosi hyvin ja kirjoitustapa olisi riittävästi jokaisen arkea koskettava?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram