Viikonloppuna sukellettiin valopallomereen kutsuvien valkoisten pallojen sekaan, valloitettiin tulivuori sen päälle juosten ja voimien ehtyessä hieman hitaammin kiiveten ja tulivuoren huipulta kiidettiin alas melkoista liukumäkeä. Syöksyttiin liukumäkeä virtahevon suusta, ratsastettiin kivan vinksuilla seeproilla, laskettiin isoilla renkailla ikään kuin jokea tai vesistöä pitkin ja kierrettiin toki jokaiselle HopLop-sisäleikkipuistolle tuttuja erilaisia sokkeloreittejä.

 

 

Tytöt toivovat säännöllisesti pääsevänsä HopLopiin, ja täällä Porvoossa sinne kurvaillaankin kuukausittain. Ystäväperhe on jo pidempään houkutellut meitä mukaan tutustumaan Helsingin Ruoholahden uudella konseptilla avautuneeseen HopLopiin, johon tämä viikonloppu melkoisen harmaana ja loskaisen märkänä oli erinomainen. Niin oli tosin ajatellut ne viisisataa – arvio tuskin riittääkään – muutakin, sillä kieltämättä lipputiskille jonottaessa hirvitti se, että jokainen narikka näytti täyteen ahdetulta, jonoa oli edessä monien perheiden verran ja leikkipaikoilla kävi melkoinen kuhina. Aavistuksen arveluttavasta ensivaikutelmasta huolimatta lapset löysivät nopeasti leikkien ja liikkumisen pariin, ja niissä harvoissa paikoissa, missä jonottamista vaadittiin, malttoivat odottaa omaa vuoroaankin kivasti.

 

 

”Älä ole ei”-sanoma puhututti paljon heti naulakoilta alkaen. Julistus lapsiystävällisemmän Suomen puolesta. Ajatus siitä, että liikkumisessa saa olla aitoa riemua ja iloa ja HopLop on uudella konseptillaan pyritty suunnittelemaan ja rakentamaan sellaiseksi, että lapset voivat turvallisesti kokeilla omia liikkumisen rajojaan. Kiipeillä, laskea liukumäestä, hyppiä, mönkiä. Ajatus on myös muistuttaa meitä vanhempia, ettei oltaisi heti pyytämässä pysähtymään, varomaan tai ottamaan vähän rauhallisemmin.  Sanoma mietitytti pitkin päivää touhujen lomassa – miten helposti sitä tuleekaan kiellettyä, varoiteltua, ohjattua.

 

Jos totutun ilmeen Hoplopeissa on kyse ollut tuttuuden takia pitkään jo enemmän lasten leikkimisestä keskenään (mikä toki on arvokasta sekin), eikä niinkään vanhempien viihtyvyydestä, niin tämä uusi konsepti tarjosi myös värikkyyteensä, visuaalisuutensa ja moninaisten uusien toteutustensa vuoksi tutustuttavaa myös itselle. Sähköautorata (varaa kolikoita poletteihin!) oli huippu, ja hymyilytti pitkään. Siinä pärjäsivät sitä paitsi nelivuotiaat kaverukset ihan omin voiminkin.

 

 

Kivan erilainen toteutus oli myös ylöspäin kiivettävä ”putki”, jossa eri tasot rakentuvat verkkomaisesti, ristikkomaisesti. Se osoittautui meidän molempien tyttöjen suosikiksi, eri syistä tosin. Neljävuotiaan mielestä kiipeäminen oli sopivan jännittävää ja hänellä oli selvästi pienoinen epävarmuus siitä, josko kuitenkin voisi oikeasti pudota ristikoiden lomasta, joten yrittämisessä säilyi riittävä jännite. Kuopuksemme, 2,5-vuotias, puolestaan nautti alhaalla vaihtuvista valoista.

 

Synttärijuhlijoitakin HopLopissa oli samaan aikaan valtavasti, sillä jokainen synttärijuhlien viettämiseen tarkoitetuista pikkuhuoneista näytti olevan varattu. Ja wau, millä tarkkuudella ne on uudistettu – discosta merirosvo- ja avaruushuoneisiin. Jäin tosin miettimään, uskaltaisinko jättää vaikkapa viisivuotiastani, ehkä juuri koulunsakaan aloittanutta yksinään kaverisynttäreille luottaen siihen, että tuollaisessa huiman suosion paikassa lapset pysyisivät jotakuinkin synttärisankarin vanhemman valvonnassa.

 

 

Toki näiden uudistettujen HopLopien suosiokin pikkuhiljaa tasaantuu, mutta veikkaanpa, että ainakin Ruoholahti todella isona ja monipuolisena sisäliikuntatilana mitä todennäköisimmin saavuttaa juurikin pakkas- ja sadepäivien vakaan suosion. ”Mennään huomenna taas”, pohtivat takapenkkiläiset kotimatkalla useamman tunnin touhuamisen jälkeen. ”Sinne vuorelle kiipeämään ja laskemaan liukumäkeä, sitten ajamaan autolla ja sinne, jossa on sitä väriä alla ja voi kiivetä ylös.” Johon toinen yhtä touhuissaan täydentää ”ja pallomeleen.”

 

Ihan pienenä yksityiskohtana jäin pohtimaan – Mitä mun lapsuudessani, silloin 80-luvulla, oikein tehtiinkään etenkin epävakaisen sään päivinä?

 

Kommentit (1)

muurahainen

Nostan hattua vanhemmille, jotka pystyvät viemään lapsiaan sisäleikkipuistoihin. Itse koen ne niin stressaaviksi, että meidän lapset ei ikinä pääsisi niihin ellei mies suostuisi viemään. Ehkä arkivapaalla voisin jotenkin kuvitella meneväni, jos silloin ei olisi kamalaa ruuhkaa ja hälyä. Tosin keksin kyllä noihin päiviin sata muuta (omasta mielestäni) hauskempaa puuhaa :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram