Kuuntelin nukahtavaa esikoistamme makoillessani pimeässä hänen vierellään. Hän kertoi intoa pursuen, mitä oli tehnyt tänään mummonsa ja vaarinsa kanssa meidän vanhempien ollessa päivällä muilla asioilla. Väsymyksen painaessa ja silmien jo lupsahdellessa kiinni hän piti itseään lähes väkisin hereillä: ”Äiti, kuule, sitten me piirrettiin mummon kanssa, kun vaari nukutti siskoa päiväunille.”

 

Sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta katsoin pientä ihmistä, joka otti kädestä kiinni ja toivotti hyvää yötä. Ennen nukkumatin tuloa muistutti, että on nukuttava, että jaksaa aamulla leikkiä vielä hetken mummon ja vaarin kanssa ennen kotiin lähtöä. Niin, ennen kuin meillä taas alkaa se reilun 400 kilometrin kotimatka. Matka toiselle puolelle Suomea.

 

Mummola.
Tajusin, että tullessamme tänne lapsuuden kotikonnuilleni, tulemme oikeastaan lähes koko nelihenkisenä perheenä eri lähtökohdista.

 

Minulle tämä on lapsuudenkoti, joka edustaa tietyssä määrin pysyvyyttä. Sama piha pihatien koivuineen, ranta ja järvi lähisaarineen. Kotipiha ympäristöineen, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni – kaivoin taaperoikäisenä kukkapenkistä lapiolla multaa, ala-asteikäisenä leikin tuikkusta kavereiden kanssa, teini-ikäisenä kökötin mato-ongella serkkupoikani kanssa ja nuoruudessa istuin rannassa pohtimassa syntyjä syviä tulevaisuudesta.  Kirjahyllyssä minun ja sisarusteni vauvakuvat ja sittemmin vuosikymmenten jälkeen hääkuvat, meidän tyttöjen kuvat ensimmäisinä lapsenlapsina. Äitini ja isäni.

 

Miehelleni tämä on anoppila. Appiukkola. Sanoilla omanlaisensa kaiku, mutta hyvin he – mieheni ja vanhempani - ovat pärjänneet yhdessä tämänkin vierailun. Keskustelleet työelämän ja yhteiskunnan muuttumisesta ja syöneet kotijuustoa lakkahillolla koko vuoden tarpeisiin. Hänelle tämä on omien lastensa toinen mummola. Se, jonne yhteydenpito on tärkeää paitsi minun, hänen vaimonsa, takia, myös ennen kaikkea siksi, että lapsemme oppivat kasvaessaan tuntemaan hyvin omat isovanhempansa.

 

Mummon ja vaarin koti. Tytöt tulevat tänne onnellisina. Puhuvat viikkoja etukäteen mummosta ja vaarista, laskevat päiviä ja joka ilta lähtöä edeltäen toteavat sängyssä sormista laskemalla, että taas yksi yö vähemmän. He ottavat mummoaan ja vaariaan kädestä ja vievät mukanaan kaikkialle, pyytävät leikkimään, olemaan piilosta, piirtämään ja lukemaan satuja. Kiipeävät syliin, kömpivät kainaloon, kutittavat ja kikattavat. Mummolassa, vaarilassa. Isovanhempien luona.

 

Muistan omasta lapsuudestani vierailut äitini puolen isovanhempien luokse. He asuivat toisella paikkakunnalla vajaan tunnin ajomatkan päässä. Muistan, miten jännittävää oli kiivetä portaat isovanhempieni luokse, hyppiä siten, että välillä pystyi jättämään portaan välistäkin pitkillä loikilla. Mummani hyväntuulinen nauru kuului yleensä jo eteiseen avatessani oven. Paappa jutteli rauhallisemmin, tummalla nahkasohvalla istuen. Tunnustan, etten pienenä lapsena ymmärtänyt, miksi aikuiset aina juttelivat pitkään keskenään ja miksemme me lapset saaneet heti huomiota niin tahtoessamme – että miksi äitini oli niin tärkeää saada kertoa asiansa rauhassa mummalle. Me katsoimme asiaa eri silmälasien läpi, ymmärrän nyt. Äitini äitinsä lapsena. Minä lapsenlapsena - siinä roolissa, jossa meidän tyttömme ovat nyt. He, jotka tahtovat mummon ja vaarin mukaansa juuri sillä hetkellä, kun leikin tarve on. Viis siitä, onko meillä aikuisilla keskustelu kesken – tahtoisivat silti ja ihan heti, sillä lasten asia mummollehan ei voi odottaa. Ei vaarillekaan, sillä se on tärkeä.

 

 

Pian on aika taas mennä. Kello on soimassa, herättää aamulla aikaisin. Pakataan aamupalan jälkeen lapset autoon ja lähdetään Pohjanmaalta kohti etelää. Sinne satojen kilometrien päähän. Reppuun on onneksi pakattu paljon uusia muistoja – potkukelkkailut järven jäällä äidin ja tädin vanhoilla potkukelkoilla, istuminen pihan keinussa ja laivaleikit siskon kanssa isossa rottinkikorissa. Majan rakentaminen sohvien väliin ja piiloleikki, jossa toisella silmällä ensin kurkattiin, mihin piiloon vaari meni ja sitten alettiin vasta hitaasti hykerrellen laskea yksiiii-kaksiiii-kolmeee… Juostaan suoraan piilopaikalle ja hihkutaan jo ääneen matkalla.

 

Olin joskus surullinen siitä, että omat vanhempani asuvat niin kaukana, eivätkä pääse osallistumaan lasteni arkeen. Tänään olen kiitollinen tästä isovanhemmuussuhteesta. Vaikka potkukelkkaillaankin ehkä vain kerran talvessa tämän järven jäillä, mutta potkukelkkaillaan joka tapauksessa. Ja odotetaan taas seuraavaa kertaa, sitä, jolloin päästään kevätsäiden tullessa katsomaan vasikoita tai kastelemaan varpaat rantaveteen.

 

- -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram