Arjen hulinassa on harvoin aikaa pysähtyä juttelemaan rauhassa. Tiedättekö sillä tavalla pitkän kaavan mukaan, että otetaan olkkariin sohvalle lämmin huopa ja vedetään jalkaan pehmeät villasukat ja jutellaan aamuyön tunneille elämän isoista ja pienistä asioista. Nautitaan kenties se lasi kuohuvaakin. Tai istutaan keittiön pöydän ääressä ja keitetään teetä kannullinen, jos toinenkin.

 

Tavallisemmin se kotiarjessa menee siihen, että lasten (vihdoin) nukahdettua toinen käärii pyykkejä alakerran hiljaisuudessa, käynnistää uuden koneellisen toinen toisensa perään ja ihmettelee tuskanhiki otsalla sitä, mistä ihmeestä niitä pyykkejä voi edes riittää aina vain lajiteltavaksi ja käärittäväksi ja toinen täyttää yläkerrassa tiskikonetta, pyyhkii pintoja ja siirtelee tavaroita paikoilleen. Kerää lelut kasaan tietäen, että aamun tullen ne kuitenkin ovat taas yhtä iloisen levällään pienten leikkijöiden touhutessa. Tai jompikumpi nököttää selkä kyyryssä, niskat jumissa läppärin tai opiskelumatskujen ääressä. Useimmiten – vielä jokusen hetken -  itseasiassa molemmat. Toiselle jutellaan kirjan yli, huhuillaan olkkarista työhuoneeseen tärkeitä oivalluksia arjesta ja vietetään vain pikainen hetki teekupin ääressä. Tai ihan vain ollaan kumpikin hetki hiljaa, hengähdetään ajattelematta mitään. Nollataan pää kaikesta.

 

Ja aika ennen lasten nukkumaanmenoa – no, jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, että silloin ei ainakaan käydä maailman syvällisimpiä keskusteluja. Pikemminkin rakennetaan legoilla, hurjastellaan nostalgisella Brion junaradalla, hoidetaan nukkeja, letitetään hiuksia, kootaan palapelejä, pyyhitään esikoisen nuhanenää ja kuopuksen takapuolta, nostetaan lattialle päivällisellä pudonneita lihapullia ja leivän murusia ja erotuomaroidaan reippaimmassa uhmaiässä olevia kaksi- ja nelivuotiaita. Välillä päivällisen päätteeksi varmistetaan puolisolta, että söinhän mäkin varmasti ja eikö niin, että ruoka oli todennäköisesti ihan hyvää. En ehtinyt ajattelemaan, miltä se tänään maistui, mutta hyvältä varmaan, kun ei muutakaan jäänyt mieleen. Niin, että aikaa siinä lomassa maata mullistaville, järisyttävän vaikuttaville elämän pohdinnoille? Harvemmin. No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin lasten hereillä ollessa tuskin koskaan.

 

Meillä parisuhde on rakentunut jo sen syntyhetkistä alkaen vahvalle keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Siihen, että jokainen asia jaetaan, kaikesta jutellaan ja lujasti luotetaan.

 

Toisinaan arjen hulinassa kaiken ihanan ja merkityksellisen keskellä on kovasti kaivannut sitä, että saisi hetken vain olla kaksin ilman mitään vastuuta ja sitä, että lasten nukkuessakin toinen korva tarkkaavaisena kuuntelee hengitystä tai reagoi sängyn natinaan tietäen jo sekunnin sadasosissa, onko kyse siitä, että lapsi vain kääntyy unissaan vai kuuluuko lastenhuoneen hämäristä hetken päästä unenpöpperöinen ”äitii, isää”-kutsu.

 

Lokakuinen hämäryys ja viimaiset tuulet vaihtuivat meillä hetkeksi etelän aurinkoon ja lämpöön. Meillä oli koko viikko aikaa olla tiiviisti perheenä ja nauttia kiireettömyydestä. Unohtaa tiskit, pyykit ja kotityöt, jättää avaamatta sähköpostit ja miettimättä päivittäiset kalenterimerkinnät. Polskutella altailla auringon helliessä, istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja pyörittää jälkkäriksi niin monta eri makuista jätskipalloa kuin kuppiin ikinä mahtuu, upottaa varpaat rantahiekkaan aaltojen kuohuessa, nähdä lasten riemu ja kuulla ilon kiljahtelut, tarttua ojennettuun käteen, rutistaa syliin kömpivä lähelle, kuulla pienen ihmisen tarinat ennen unta ja tuhina nukahtamisen jälkeen ilman kiirettä mihinkään.

 

Jutella aamuyön tunneille syntyjä syviä. Olla aikuinen aikuiselle, vaimo miehelle, mies vaimolle. Istua katsomassa lämpimässä illassa meren äärellä auringonlaskua horisonttiin ja nauttia lasi kuohuvaa – ilta toisensa perään jutella, jutella ja taas jutella. Välillä silmät väsymyksestä ihan sikkaralla tietäen, että aamulla väsyttää lasten herätessä aikaisin, mutta silti tuntuu tärkeältä jakaa vielä ajatus, toinenkin. Istua vartti, puoli tuntia, tuntikin. Niin parasta. Totesin itseasiassa juuri tänään ystävälle, että oli mahtava huomata, miten keskusteluissa päästiin nopeasti niihin aikuisten asioihin; pohdittiin tulevaisuutta ja sitä, missä ehkä ollaan viiden vuoden päästä, mietittiin työtä ja yhteiskunnan muuttumista, keskusteltiin meille tärkeiden ihmisten kuulumisista ja suunniteltiin tulevia hetkiä yhdessä heidän kanssaan. Toki puhuttiin paljon lapsista ja perheestäkin, mutta se keskustelu ei ollut sitä arjessa niin tyypillistä ”huolehtisitkö sä lasten iltasuihkut, mä voin sillä aikaa hakea puhtaat pyjamat”, ”kirjoitatko ostoslistaan broilerin ja maidon, kun meet keittiöön” tai ”miten me sumplitaankaan huomisillan kuvismuskari.”

 

Auringosta ja lämmöstä, loistavasti sujuneesta lomasta perheenä sai paljon energiaa, kun tässä lokakuisessa hämäryydessä matkataan kohti talvea. Ennen kaikkea sitä hyvää energiaa sai kuitenkin siitä, että ehti pysähtyä ja olla aidosti läsnä. Sen kun taas muistaisi tallettaa note-to-myselfiksi. Että pysähdy riittävän usein oman ihmisesi kanssa, keitä se kokonainen kannullinen iltateetä kupillisen sijaan ja vedä villasukat jalkaan ja sytytä kynttilät. Juttele muustakin kuin kauppalistasta ja viikonlopun siivoussuunnitelmista. Veikkaan, että tekee hyvää jokaiselle parisuhteelle.

- - -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram