Sanotaan, että kun valitsee puolison, tulee kaupan päälle anoppi. Joku, joka on ollut omalle puolisolle elämän tärkein nainen ennen parisuhdetta. Hmm.

 

Luvassa ei kuitenkaan ole paljastuksia jäätävistä sukulounaista, repivistä riidoista saati siitä, että meidän kotiamme hallitsisi paha-aikeinen, kaapit tonkiva ja nurkat nuuskiva stereotyyppianoppi hetkinä, joina me olemme poissa ja mieheni äiti huushollaa kotiamme lasten kanssa.

 

Arjen enkeli. Mun anoppini on meidän elämässä arjen enkeli.

 

Meillä ei tule vielä kovin paljoa lastenhoitojärjestelyitä - etenkään äkillisiä – koska mä olen yhä opintovapaani kautta lasten kanssa kotona. Normiarjessa ehkä kerran, pari kuukaudessa ja nekin parin tunnin pätkinä. Silti juuri tällaisina aikoina kuin nämä lähiviikot (ja vielä muutamat tulevat), jolloin mies on iltoja poikkeuksellisen paljon poissa ja omassa kalenterissa on läsnäolopakollisia iltaluentoja lasten nukkumaanmenoajan ylitse, olen tosi kiitollinen siitä, että meillä on lähellä luotettava ja tytöistä paljon välittävä famo. Sillä, että tietää voivansa painaa kotioven kiinni ilman huolta lasten pärjäämisestä ja sillä, että toinen tietää arjen kaikki rutiinit ilman sen suurempia selittelyitä, on valtava merkitys. Voi rauhassa hypätä autoon ja huristella motaria pitkin kohti Helsinkiä, keskittyä luennoilla visuaalisen viestinnän tai kriisiviestinnän saloihin ajatusten liitämättä lasten iltapuuhiin tai leikkeihin.

 

Tai että mä pääsen päiväsaikaan niihin harvoin omiin juttuihin kuten kuukausittain kampaajalle tai välillä iltaisin puolison kanssa vaikkapa kaksin ulos syömään tai ystäväpariskuntien kanssa viettämään iltaa. Mun elämän paras asia on se, että saan olla näiden kahden pikkuihmisen äiti ja elää tätä arkea heidän kanssaan. Silti - onpa mahtavaa olla joskus ravintolassa syömässä ystävien kanssa ilman, että tarvitsee samaan aikaan huolehtia yhdestäkään pienestä tahmatassusta tai palata teatterista tai leffasta lasten jo nukahdettua.

 

Lasten lääkärireissut molempien sairastaessa samaan aikaan – ne vasta oma shownsa ovatkin. Onneksi olen joutunut siihenkin vain paristi aikataulujen yhteensopimattomuuden takia, muutoin olen jättänyt toisen lapsen lääkärikäynnin ajaksi famonsa seuraan. Silloin olen saanut antaa lääkäri- ja apteekkikäynnin ajan koko huomioni yksinomaan pikkupotilaalle. Olkoonkin, että kyse on saattanut olla vain siitä puolesta tunnista tai tunnista, mutta mulle se on ollut merkittävä helpotus kuumeisen tai korvakipuisen kanssa.

 

En sano, etteikö me joskus oltaisi eri mieltä tai etteikö kahden eri sukupolven ajattelu- ja kasvatustapoihin liittyisi toisinaan erilaisia katsantotapoja. Niitä voi tosin olla missä tahansa suhteessa, jossa ollaan tekemisissä tiiviimmin. Silti kokonaisuutena - olenpas onnekas. Onnekas siksi, että tytöt saavat pitää toiset isovanhemmistaan lähes kävelymatkan päässä (toiset, mun vanhemmat, asuvat toisella puolella Suomea ja siten arjessa vähemmän mukana) ja saavat kasvaa meidän vanhempien ohella muidenkin läheisten aikuisten seurassa. Ja siksi, että tyttöjen famo ja fafa haluavat viettää paljon aikaa lastenlastensa kanssa, mikä ei sekään ole ollenkaan itsestään selvää tänä omiin tekemisiinsä ja aikataulutettuihin elämiinsä uppoutuneiden isovanhempien aikakautena.

 

Tämän viikon ollessa pian arkipäivien osalta takana, kertoo katsaus ensi viikonkin kalenterimerkintöihin samaa. Jälleen yksi ilta, joka menee meillä vanhemmilla päällekkäin iltapoissaolon osalta. Mulla iltaluennot, jonne lähtö iltapäivällä ja paluu lasten jo nukahdettua ja miehellä puolestaan iltakokous. Kalenterimerkintänä famo. Mikä pelastus. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram