Pikkulapsiperheessä taitanee olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että etenkin talvella arkeen lomittuu flunssa- ja kuumekausia. Lasten ollessa vielä pääosin kotihoidossa, pysyy sairastaminen jotakuinkin hallussa ja on osin kontrolloitavissakin, kun on mahdollisuus siirtää kaveritapaamisia jonkun sairastuessa. Päiväkotiarjessa jokainen hoitopäivä onkin sitten enemmän hyvän tuurin varassa. Aina kun jollakin vaahtosammuttimen kokoisella valuu nenä, perheessä jyllää vatsatauti tai kaveri on juuri vieraillut vesirokkonäppyläisessä naapurissaan.

 

Asiointeja terveydenhuollon kanssa on ainakin meillä kertynyt monin verroin lapsia edeltäneeseen aikaan verrattuna. Silloin me aikuiset ei oltu kipeinä juuri koskaan. Nyt saadaan harva se kerta samat kuumeet ja flunssat kuin lapsillakin.

 

Juuri angiina ja korvatulehduspotilaan kanssa lääkärissä käydessäni pysähdyin miettimään, miten paljon lasten kanssa merkitsee mahdollisuus pysyviin lääkäri- ja hoitajasuhteisiin. Samoin merkitystä on sillä, että paikka, jonne kipeänä tai toimenpiteitä edellyttäen mennään, on entuudestaan tuttu. Korvatulehdus esimerkiksi itsessään on usein lapselle niin kivulias ja vanhemmalle sydämen särkevä, ettei siinä vaiheessa haluaisi alkaa mihinkään ylimääräisiin suostuttelujuttuihin vastaanotolla. Meillä on paristi hätätapauksessa iltapäivystykseen jouduttaessa sitäkin kokeiltu - jarrut lyödään päälle viimeistään ovella, eikä korvaan saisi katsoa. Sylissä pitäminenkin rauhassa on vanhemmalta melkoinen taidonnäyte.

 

Tytöt ovat tottuneita tuttuun lääkärikeskukseen, jossa sielläkin pyritään varaamaan aika samalle lääkärille, joka on huolehtinut tytöistä jo useamman vuoden osaavasti ja asiantuntevasti. Odotustilassa vuoroa odottaessa leikit sujuvat rauhallisesti ja sisäänkin mennään tervehtien lääkäriä tuttavallisesti Liisana. On ollut muuten lottovoitto voida muodostaa tiiviimpi asiakassuhde lääkäriin, jolla on kohtaamisen taitoa ja ymmärrys siitä, että hän ottaa huomioon lapsen ja kohtelee häntä ensisijaisena asiakkaana. Arvostan sitä, että hän kysyy lapselta, osaisiko hän itse kertoa siitä, mistä on kipeä ja miksi on tullut vastaanotolle, eikä puhu lapsen ylitse suoraan aikuiselle.

 

Sama on tyttöjen neuvolatädin kohdalla. He menevät hänen luokseen mielellään, ja esikoinen jää empimättä tekemään tehtäviä Carolansa kanssa ilman mua. Kiipeävät syliin siinä vaiheessa, kun lasten tietoja kasvukäyrineen kirjataan koneelle ja antavat lähtiessään halauksen. Luottavat ihmiseen, johon näkevät vanhempiensakin luottavan.

 

Aikuisenakin toivoo, ettei joka kerta lääkäriin mennessään tarvitsisi aloittaa alusta oireiden kertomista, mutta vielä enemmän sitä arvostaa lapsen kohdalla. Sitä, että lääkäri tietää jo vastaanottohuoneen ovea avatessaan, mikä on luokseen saapuvan lapsen kohdalla viimeksi tepsinyt ja mitä osaisi tällä kertaa todennäköisesti suositella. Sitä paitsi ainakin meidän lääkäri huolehtii samalla lapsen vanhemmastakin "Onhan se sun keuhkoputkentulehduksesi jo parantunut?" Ihan mahtavaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram