Lasten sairastaessa sitä etsii voimanrippeitä jokaisen kiven kolosta. Herää ihmeellisellä sisulla öisin tunti toisensa perään ja sinnikkäästi silmät väsymyksestä ristissä tsemppaa päivästä toiseen, pitää sylissä nukahtavaa, silittää kuumeisen hiuksia tunti toisensa jälkeen, annostelee särkylääkettä, pyyhkii nuhanenää ja keksii mielettömän paljon tekemistä sairastamisesta ryytyneille. Vanhempana venyy mitä poikkeuksellisempiin asioihin. Pienten puolesta.

 

Kun pöpö iskee omalle kohdalle, iskeekin turhautuminen nopeasti. Salamannopeasti oikeastaan. Kiukuttaa ja harmittaa.

 

Sain kimppuuni jo useampi viikko sitten jonkin ihmepöpön. Kuume nousi pitkäksi ajaksi kolmeenysiin ja oheispalkintoina tuli tilaamatta totuttuun tapaan kaikki yskästä ja nuhasta päänsärkyyn ja joka paikan kolotukseen. Vähän kuin lehtitilauksissa - tilaat lapselle Bamse-lehden ja saat joka ilmestymiskerralla bonuksena muoviin käärittynä kasoittain erilaista totaalitarpeetonta krääsää. Pelkkä kuumekin olisi siis riittänyt, lisiä en olisi kaivannut.

 

Diagnoosiin kirjattiin poskiontelo- ja keuhkoputkentulehdukset sekä alkava keuhkokuume-epäily. Kotona olisi perheen toinen aikuinen saattanut diagnosoida täydellisen lamautumisen ja kiinnostumattomuuden arkeen. Ehkä ennen kaikkea sen, että sairastava väsyy itse siihen, ettei jaksa mitään, siis yhtikäs m-i-t-ä-ä-n. Salakavala tauti senkin suhteen, että välillä oli jo lähes tipotiessään yskää lukuun ottamatta, mutta muutaman kuumeettoman päivän jälkeen tuli entistä rajumpana takaisin.

 

Kotona ollessaan puoliso patisti lepäämään, peitteli töistä tullessaan iltaviideltä peiton alle ja toivotti hyviä iltapäiväunia, huolehti tytöille hoitopaikan korkeimpina kuumepäivinä ja teki ruuan päivienkin tarpeisiin, hoiti kotityöt pyykeistä imurointiin. Kutsui valmiiksi katettuun aamupala- ja iltapalapöytään ja kantoi apteekin hyllyiltä tyhjennetyn lääkearsenaalin käden ulottuville. Vastuullinen ja välittävä, perheestään kaikin tavoin huolehtiva hän on muutoinkin, mutta tässä olossa se tuntui erityisen hyvältä. Silloin, kun itsellä ei ollut energiaa mihinkään.

 

Ja mä - no, etsin ryhtiliikettä sängyn pohjalta käsin. Välillä yritin osoittaa itselleni olevani reipas, mutta lasten sänkyihin lakanoita vaihtaessani sain istua sen jälkeen vartin hengittelemässä hiljakseen, että yleensäkään pääsin jatkamaan päivää millään tolkullisella tavalla. Viikkasin pinon puhtaita vaatteita, mutten saanut kannettua niitä edes yläkertaan. En yksinkertaisesti löytänyt siihen riittävää reippautta. Säälittävää. Siinä ne nököttivät kodinhoitohuoneen oven edessä siistinä pinona puolison kotiin tuloon saakka. Ihmettelin kolmeysissäni lasten vauhdikasta touhotusta kodin seinien sisäpuolella ja vakuutin, että ehkä me sitten huomenna mennään ulos. Tai ylihuomenna ainakin. Onneksi anoppikin astui jälleen apuun, huolehti hoidosta ja ruuasta lapsille. Vei tytöt päivisin ulos reippailemaan ja katsomaan elämää kodin seinien ulkopuolella.

 

Tänään sain vihdoin ties monennenko labrakäynnin jälkeen tiedon, että tulehdusarvot ovat normalisoituneet. Viikkojen sairastaminen tuntuu yhä kropassa, ja rasitusyskä seurannee ensi vuoteen saakka, mutta jo viikonlopusta saakka on tuntunut, että elämä taas oikeasti voittaa. Tätä ryytymistä ei tosin olisi enää jaksanutkaan. En minä, vielä vähemmän perhe, joka näistä saa aina osakseen eniten nurjia puolia.

 

Sanotaan, että jokaisella kokemuksella on opetuksensa. En tiedä, löydänkö sitä tästä. Ehkä kuitenkin suhtaudun vieläkin lempeämmin neiti neljäveehen ja puolisooni, jotka he nyt vuorostaan yskivät ja valittavat kipeää kurkkuaan. Kannan mukisematta lämmintä juomaa ja hieron jalkoja, rutistan syliin ja seuraan esikoisen hääräämistä malttiani menettämättä. Tiedän, että hänenkin kurkkunsa saattaa olla yhtä ärtynyt kuin omani oli tai nukahtaminen ei vie ikuisuutta siksi, ettei malttaisi rauhoittua, vaan siksi, että yskä häiritsee, kutittaa. Toivon, että heidän pöpönsä on jokin muu kuin tämä mut lannistanut. Jokin armollisempi ja nopeammin eteenpäin siirtyvä. Liikkeellä kun on kuulemma valtaisa pöpörintama joka saralla.

 

Pysykäähän terveinä ja pöpöjen iskiessä ottakaa aika parantumiselle. Lapsiperhearjessa pysähtyminen ei ole ollenkaan helppoa, eikä taukoja levolle juuri ilman erityisjärjestelyitä (meidän tapauksessa arjen enkelinä toiminutta anoppia) jää. Onneksi aina voi leikkiä majaleikkejä ja kampaajaa (=maata lattialla ja antaa lasten napsutella päähän viisisataa pinniä) tai lukea pinon kirjoja.

 

Ensi viikolla on jouluaatto. Se tuli tänä vuonna vähän huomaamatta merkintänä jo ensi viikon kalenterikohtana. Onneksi vielä on riittävän monta päivää saada koko perhe kuntoon ja hyvillä mielin joulun viettoon.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram