Siinä he istuivat pöydän ympärillä kaikki.

 

Hän, jonka tapaa kasvattaa lapset ja olla aidosti läsnä hetkissä ihailen paljon. Kiireisen arkensakin keskellä hän osaa aina pysähtyä juuri siihen hetkeen, jossa kohtaa toisen. Katsoa silmiin, rutistaa lämpimästi. Hän, ihmisistä lojaalein, jonka sydämessä ja perheessä on aina paikka minulle, meille.

 

Hän, johon olen oikeastaan poikkeuksetta yhteydessä ensimmäisenä, jos mieltäni painaa jokin asia. Hän tuntee minut ja puolisoni niin hyvin, että hän löytää joka tilanteeseen ne oikeat sanat. Tai osaa sanoittakin tuoda levollisen, rauhallisen olon.

 

Hän, joka oli arjen enkeli erityisesti viime kesänä, jolloin meillä molemmilla kummatkin lapset sairastivat vesirokot päivälleen samaan aikana. Viikkojen eristys muusta maailmasta olisi tuntunut raastavan pitkältä, mutta oi, heistä me saimme seuraa useampana päivänä viikossa. Vesirokkotäplikkäät lapset leikkivät tyytyväisinä keskenään. Hän, jonka seurassa tulee aina hyvälle tuulelle. Aamuviesteistä, iltaviesteistä, pelkästä ajatuksesta, että hän on jossakin lähellä olemassa. Meitäkin varten.

 

Hän, johon tutustuin kunnolla vasta kesällä, mutta jonka kanssa ajatuksia on hyvin mutkatonta jakaa. Keskusteluihinkin uppoutuu jopa siinä määrin, että hän onnistui syksyisen pitkän kävelylenkin jälkeen houkuttelemaan minut saunomaan ja lauteille jatkamaan lenkkipohdintojamme. Tietämättä toki sitä, että saunan kuumuus saa minut lähes pyörtymään ja siksi minua harvemmin saa saunakaveriksi. Mutta voihan sitä jutella pesuhuoneen seinäänkin nojaten, lisähappea haukaten. Kunhan seura on erinomaista.

 

Hän, joka on entisestään kirkastunut ymmärrystä siitä, että lapset ovat lahja ja että vanhemmuus on etuoikeus. Hän, jolla on aina taito ottaa toiset huomioon ja luoda ympärilleen hyvää mieltä.

 

Hän, jonka kanssa polkumme kohtasivat jokin aika sitten toistuvasti toisiamme tuntematta. Olimme kutsuttuja yhteisillä synttäreillä ja muissa tapahtumissa muiden ihmisten vaihtuessa ympärillä, mutta me pysyimme. Aina eteiseen saapuessamme huomasimme, että kappas vain, tekin olette taas täällä. Totesimme, että kohtalolla saattaa olla sormet mukana tässä pelissä. Se valovoima ja sydämen lämpö, joka hänestä säteilee nyt tutustuttuamme – olen iloinen, että kohtalo tuli näyttämään pelimerkkejä.

 

Vierekkäin he, joista toisen kanssa jaettiin esikoisten odotus- ja vauva-ajat ja toisen kanssa kuopusten. Keskusteltiin siitä, mitä vanhemmuus tarkoittaa, miten äitiys koetaan ja ennen kaikkea elettiin yhdessä sitä arkea vastasyntyneen ja sittemmin taaperon kanssa. Oltiin toisillemme peilauspintoja, tasapainottajia, tsemppareita. Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta, syömisestä ja syöttämisestä, omasta ajasta ja perhekeskeisyydestä.

 

Hän, joka saa puolisostani esille uuden puolen. Laittaa viestin tai soittaa, että nähdäänhän vartin päästä uimahallilla tai sopiiko treffit lasten kanssa Hoplopissa puolen tunnin päästä. Pitkälle asioita suunnitteleva puolisoni nikottelee yllätyksellisyyttä joka kerta hetken, mutta hyväntuulisena nappaa silti tytöt mukaansa ja lähtee isien ja tyttöjen iltaan. He vilpittömän välittömät ihmiset, jotka ollaan tunnettu koko porukasta ajallisesti vähiten, mutta joiden kanssa toivomme polun jatkuvan vuosikymmeniä. Viikoittaisine, jopa useampine tapaamisineen.

 

He, ja monet muut. Tärkeät, merkitykselliset, rakkaat.

 

Pitkäaikainen haaveemme toteutui, kun saimme kotiimme saman pöydän ympärille kanssamme istumaan iltaa läheisimmät ystävät, ystäväpariskunnat. He, joiden kanssa jaamme arjen lenkkipoluista iltateehetkiin. He, joiden kanssa käydään keskusteluja uhmaiästä ja kasvatuksen periaatteista, pikkulapsiperhe-elämästä aikaresursseineen, kotiäitiydestä ja työelämästä. Pohditaan maailmanpolitiikkaa, taloutta ja parisuhteita, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Suunnitellaan teatterireissuja, ravintolaillallisia ja yökyläilyjä. Tai ihan vain sitä, miten saataisiin seuraava hämärä syyspäivä kulumaan hyväntuulisesti väsyneiden lasten kanssa.

 

He, jotka pelkällä läsnäolollaan tuovat valtavasti hyvää mieltä. Auttavat sumplimaan ja selviytymään arjen ryteiköissä ja näkemään onnellisina päivinä vieläkin kirkkaammat kultareunat.

 

He, jotka laittavat pidemmän sähkökatkon aikana viestin, että tarvitteko kynttilöitä, ollaan kohta kotiovellanne tarvittaessa. Tuovat tullessaan itsetehtyä omppumehua, tuoretta pullaa, ison vuoallisen ruokaa tai kimpun oman kotipihan kesäkukkia. Seisovat ovella illan hämärissä ison matkalaukun kanssa "lainatkaa tätä, mahtuvat vaatteenne reissuun paremmin" tai laittavat aamuaikaiseen viestiä, että otettais teidän tyttö kyydissä yhteiseen harrastukseen, sopiihan. Soittavat flunssaisten ovikelloa tuoden yskänkarkkeja ja herkkuja, jättävät kotiovelle kukista kauneimman tai postilaatikkoon suklaarasian tai kirjeen lämpimin ajatuksin. Patistavat suihkuun ja lupaavat vahtia lapsia sen aikaa, ottavat lapset hoitoon ja lähettävät vauva-ajan väsyneet vanhemmat kaksistaan pizzalle, siivoavat pöydän ruokailun jälkeen ja napsauttavat tiskikoneen päälle "istu sä hetki rauhassa."

 

He, jotka ovat paitsi aikuisystäviä ja siinä roolissa mielettömän tärkeitä, myös lastemme ystävien äitejä ja isiä. Kuvis- ja tanssimuskarikavereita, metsäseikkailuseuralaisia, uimahallin pukuhuoneen jakajia, askartelu- ja leipomiskavereita. Meidän lapsille niitä turvallisia aikuisia, joiden kanssa lapsuudessaan kasvavat.

 

Illan täytti kiitollisuus. Oikeastaan vähän ihmetyskin. Että tuossa he nyt ovat, kaikki samaan aikaan, jokainen omana ihanana itsenään. Illallinen kahdellekymmenelle.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram