Viime viikkoina olen pysähtynyt useasti pohtimaan sitä, miten onnellinen olen siihen elämään, jota saan elää. Onnellinen niistä ihmisistä, joiden kanssa tätä matkaa yhdessä tehdään. Onnellinen tästä hetkestä. Tätä pohdin oikeastaan pitkään viikonloppuna, jolloin nautittiin kuopuksen kanssa jokirantakahvilan terassilla herkkumunkkia, katsellen samalla veneitä esikoisen ollessa tanssitunnilla – istuttiin kiireettä hetki; äiti ja tytär.

 

 

En usko, että on olemassa opasta onneen. Ei ole asiaa tai tavaraa, jota tavoittelemalla ja jonka saamalla voisi tulla – hokkuspokkus – ylenpalttisen onnelliseksi ja huomata elämän pysyvästi kirkastuvan. Ennen pitkää sitä kuitenkin toteaisi, että joskos vaikka nyt jo haluaisi sen uuden, seuraavan. Vieläkin kiehtovamman, kun aiemmin saatuun ehti jo tottua, hohto himmetä.

 

Läheiset ihmiset ja pysyvät, ainutlaatuiset ihmissuhteet. Sitoutuminen toiseen ihmiseen, luottamus ja välittäminen. Se, että on valmis antamaan itsestään toiselle ja olemaan läsnä hetkessä. Lämmin halaus ja katse, josta tietää toisen ymmärtävän. Se, että riittää omana itsenään. Se on jotakin, jonka merkityksellisyyteen uskon.

 

 

Ne elämän pienet hetket – eväsretket ja metsäseikkailut, kutsu lasten kaverisynttäreille ja lasten siellä puhaltamat saippuakuplat, kävely jokirannassa aamuauringossa, teehetket ystävän kanssa ja päivällinen ystäväperheen vierailulla. Appiukon keräämät sienet ja anopin tekemä omppuhillo, käsin kirjoitettu kirje postipojan kyydissä omaan postilaatikkoon saapuneena tai ystävän tupsahtaminen kotiovelle ”toin teille askartelutarvikkeita, joita meillä ei enää tarvita.” Se, että näkee lasten oppivan uutta ja rohkaistuvan omatoimisuuteen; maalaavan kuvismuskarissa innoissaan kieli keskellä suuta ja ottavan tanssitunneilla riemun askelia tanssimekon tyllit heiluen.

 

 

Viime aikoina hykertelyttävän ilahduttava on ollut kaveriporukan viestiketju, jonka osalta jo odottaa seuraavan viestin merkkiääntä. Toiset pienten lasten äidit, jotka hekin samassa elämäntilanteessa etsivät omaa aikaa myöhäisistä illoista ja naputtelevat viestejä vielä puolenyön kieppeillä.

 

Kun on päiviä, joina uhmaikäistä harmittaa aamusta iltaan, maitolasi kaadetaan ruokailun yhteydessä miltei yhtä monta kertaa kuin lusikalla saadaan ruokaa suuhun ja iltapuuhat rutiineista huolimatta menevät yhdeksi hulabalooksi, muistaa myös sen, että onnellisuuteen riittää ihan vain sujuva arki; kauniisti viikattu pyykkipino ja puhtauttaan kiiltävä keittiön taso, puhtaista tiskeistä ilmoittava astianpesukoneen piippaus, nappiin menneet päiväunet pikkuihmisillä ja iloinen kikatus leikin lomassa, iltasadun lomassa omaan käteen tarttuva käsi. Ne ei-niin-mallikelpoisesti-menneet hetket ovat ohimeneviä, viimeistään puolison tai ystävien sympaattisella tsempillä taklattavissa. Tärkeämpää on se, että näkee kokonaisuuden. Onnen. Hetken.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram