Matkaa oli takana kolme kilometriä, kun takapenkiltä kuului ensimmäisen kerran vaativaan sävyyn ”Joko kohta ollaan perillä?” Ei, ei olla. Matka oli ihan vasta alussa. Hyvä kun päästiin omasta kotikaupungista sen laitamille. Sama ennätti toistumaan monen monta kertaa.

 

”Mä en ainakaan jaksa sitten kotimatkaa”,  totesi takapenkkiläinen painokkaasti viidenkymmenen kilometrin kohdalla. Jep jep.

 

Rusinat, tripit, vessatauot, iPadit, Elovenan välipalakeksit, kaikenlaiset lastenlaulut ja erinäiset leikkiviritelmät – joka ikinen kaksi- ja nelivuotiaille sopiva idea on käytetty tänään, kun ajomatkaa oli nelisensataa kilometriä Etelä-Suomesta mummolaan. ”Kumpi näkee ensin sinisen auton” tai ”Laske sä mustat, mä lasken valkoiset autot” osoittautuu sekin käyttökelvottomaksi puolessa matkaa, kun moottoritie vaihtuu rauhalliseen, metsien ja maaseutuasutusten läpi kulkevaan pienempään tiehen. Sadoiksi kilometreiksi.

 

Pikku Papu orkestereineen, Bamsen äänisadut, Soili Perkiön ja Eppu Nuotion Nalle, Satu Sopasen Tuttiorkesteri sekä Hannele Huovin ja Soili Perkiön Karvakorvan laulupurkki ehtivät pelastamaan ensihätiin. Tytöt lauloivat ja tanssivat sen, mitä Cybexit antoivat myöden. Ainakin siihen saakka ennen kuin matkakaveriksi mukaan otettu nalle putosi jalkatilaan, nelivuotiaan ulottumattomiin. Ei auta kurkottelut ja äidillä on etupenkillä napakka mielipide siitä, saako turvavyötä löyhentää edes nostamisen vertaa. Putoamista taitaa aavistuksen avittaa pikkusiskokin. Hän tosin sai osuutensa takaisin siinä vaiheessa, kun väsymyksen iskiessä pää nuokahteli turvaistuinta vasten, mutta kerta toisensa jälkeen juuri ennen uneen vaipumista isosisko tönäisi hereille kuin huomaamatta.

 

Välillä takapenkin täyttää hyväntuulinen juttelu ja laulu, matkustaminen käsi kädessä, pikkusisko ja isosisko. (Yli)Väsyneiden kikatus, käkätys ja levottomuus. Seuraavassa hetkessä kinastellaan siitä, saako keskellä istuvaan nukkeen koskea ja kumpi saa pitää isän kaulaliinaa – sitä, jota kiskotaan auton leveydeltä puolelta toiselle melkein hampaat irvessä.

 

Vessatauot onneksi sujuivat pitkästä matkasta huolimatta vaipattomalla kaksivuotiaallakin mallikelpoisesti huoltoasemalla ja jopa hätäpissat tien vierellä kevyessä lumipyryssä hyytävän viiman tuivertaessa.

 

 

”Ihan tylsää tää”, tulee esikoiselta itku 350 kilometrin kohdalla. Siinä vaiheessa ei auta muka järkiperustelut siitä, että ihan fiksuinta olisi ollut laittaa silmät kiinni noin about 200 kilometriä aiemmin. Silloin, kun molemmilla lapsilla olisi ollut paras uniaika. Toisaalta – kun matka tuntuu puuduttavalta itsestäkin, on helppoa samaistua lapseen. Itse sentään aikuisena tiedostaa, että pitkä paikoillaan istuminen jossakin vaiheessa päättyy ja määränpäähän, lasten mummolaan ja omaan lapsuudenkotiin, on mukava päästä. Lapsena ei juuri ole ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa tunnin tai vaikkapa vielä kahden matkustaminen. Etenkään jos sitä ennen on jo istunut saman verran, ellei pidempäänkin, samassa lukitussa asennossa.

 

Mielipahaa lievittää takapenkille ojennettu käsi, silittäminen. Käsi kädessä istuessa kuuluu takapenkiltä rakkaudentunnustusten tulva. Se sai melkein unohtamaan sen, miltä tuntuu matkustaa kylki hitaasti venyen, epämääräisellä mutkalla.

 

Puoli tuntia ennen määränpäätä painuivat hiljalleen molempien silmät kiinni. Voihan sitä päiväunille nukahtaa lähempänä neljääkin, eikös vain? Oikein sopiva aika tulevia yöunia ajatellen ;). Käsi irtoaa kädestä, hengitys tasaantuu. Kumpikin rutistaa omaa rakasta uniharsoaan. Auton täyttää hiljaisuus. Hetkeen eivät tyttöjen vanhemmat juttele keskenään mitään, rauhoittuvat vain henkeä vetäen.

 

Automme kaartaessa tuttuun kotipihaan, lapsuuden ja nuoruuden maisemiini, pitkän ajomatkan levottomuus unohtuu. Tai ainakin jää taka-alalle. Muutamiin päiviin ei onneksi ole tarvetta istahtaa autoon pidemmiksi ajoiksi. On mukavaa olla perillä, tännehän me haluttiinkin päästä.

 

Ai vinkit automatkailulle lasten kanssa?

No juuri tänään, satoja kilometrejä myöhemmin niitä ei ole. Arkku on ammennettu totaalisen tyhjäksi. Mutta jos oikein virittäytyisin zen-tilaan – piece of cake jokaiselta taituroivalta vanhemmalta – niin jokusen voisin ehkä listatakin. Kotimatkaakin varten jo osan hyödynnettäväksi.

1. Eväät – pillimehut, rusinat, välipalakeksit ja helposti syötävät hedelmät kuten viinirypäleet tai omenalohkot antavat paljon lisäminuutteja. Itseasiassa niin lapsille kuin vanhemmillekin, joita uhkaava verensokerin lasku ei ainakaan edesauta mahdollista rauhatonta matkustustunnelmaa. Tikkarikin – sokerisuudestaan huolimatta - on hyvä hätävara, etenkin jos lapsi malttaa nautiskella siitä rauhassa. Pillimehua tosin kannattaa säännöstellä, sillä sen seurauksena hätäpissat ojanpenkalla ovat melkein takuuvarmat. Säästä ja viimasta viis. Selitä se toki lapselle siinä vaiheessa, kun tuuli tuivertaa pyörteisenä juuri silloin, kun on se THE hätä. Voit olla muuten varma, että hätäpissojen yllättäessä olette juuri ohittaneet sen täysperävaunun, joka mateli edellänne viimeiset 50 kilometriä.

2. Musiikki – Hansikaslokero täyteen lasten lempparicd-levyjä ja äänisatuja. Meillä oli joululahjaksi saatu Bamsen äänisatu mukana tuttujen cd-levyjen mukana, ja monta tärkeää minuuttia kului sen ja satuun kuuluvan kirjan parissa.

3. iPadillakin on paljon katsottavaa. Kunhan matkapahoinvointi ei iske ruutua alaspäin tuijotettaessa.

4. Pelit ja mielikuvitus - Kuka näkee ensin punaisen auton? Lasketko sä siniset autot, mä lasken mustat? Missä on valkoista / keltaista / hopeista / vihreää?

5. Ajomatkalla nähdyn selostaminen ääneen, vaikkapa nukenkin kanssa – onpa-tuossa-iso-masto-ja-jännittävät-vilkkuvalot-miksihän-sitä-tarvitaan, mihinhän-tuo-vastaantuleva-ambulanssi-menee tai mitähän-tuon-edellä-ajavan-täysperävaunun-kyydissä-on.  Niin, siis sen täysperävaunun, jonka ohitat 50km jälkeen pysähtyäksesi heti sen jälkeen hätäpissalle.

6. Etupenkkiin kiinnitettävän istuinsuojan / kurasuojan säilytystaskuihin voi pakata vaikka mitä kiinnostavaa ja pyytää lasta tutkimaan niitä tekemisen puutteen yllättäessä. Tälle matkalle olisimme voineet pakata säilytystaskuihin enemmän yllätyksiä. Ei huolta, kilometrit eivät lopu, joten testiin menee heti kotimatkalla.

7. Varaa mukaan paketeittain kosteuspyyhkeitä ja tyhjiä muovipusseja sekä riittävästi aikaa. Kun ei suoranaisesti ole kiire, ei muuttuva aikataulukaan, saati lasten kanssa välttämättömät ja aina poikkeuksetta venähtävät tauot, aiheuta kiristymistä aikuisten mielissä. Tietoisesta hyvästä mielestä ja asioihin rennosti suhtautumisestakaan ei ole haittaa ;)

    

Lisävinkitkin otetaan mieluusti vastaan, sillä kuten mainitsin, neljäveehän totesi jo menomatkan ollessa alussa, että kotimatkaa hän ei ainakaan jaksa. Tänään on kuitenkin aika rauhoittua. Me olemme perillä.

Turvallisia ajokilometrejä myös teille.

  

- - - -
Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen ja helposti seurattavana löytyy myös Facebookista sekä monine kuvatarinoineen Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram