Eilen tulin kotiin illan pimeydessä lasten jo nukkuessa. Kotimatkalla kolkutti mieltä aavistuksen huono omatunto. Ilta poissa lasten luota. Tsemppasin kyllä itseäni ajatuksella, ettei läsnäolopakollisessa opintojaksossa ole suoranaisesti valinnanmahdollisuutta toisin ja että monille vuorotyöläisistä ero- ja uusioperheisiin illat erillään ovat arkea, ja että niistä yhteisistä hetkistä iloitaan sitten muina aikoina.

 

Meillä arki on varsin perhekeskeistä. Olen saanut olla tyttöjen kanssa kotona siitä saakka, kun esikoinen syntyi reilut 4 vuotta sitten ja kuopus siitä kahden vuoden kuluttua. Vaikka me tavataan paljon ystäviä, oikeastaan melkein päivittäin, ja tytöillä on omat harrastuksensa kuvismuskarista tanssiin, sitä yhteistä perheaikaa on paljon. Onneksi.

 

Etenkin iltaisin pidetään kiinni siitä, että ollaan molemmat vanhemmat mahdollisuuksien mukaan huolehtimassa iltapesuista, iltasadusta ja nukuttamisesta. Tytöt kun edelleen toivovat, että heidän vieressään istutaan hetki (tai välillä pidempikin hetki) ennen unentuloa. Jutellaan sängyssä vielä iltasadun jälkeen päivän kuulumisista ja tapahtumista, rutistetaan lujasti syliin ja painetaan nenä vasten nenää, poski vasten poskea. Ne ovat niitä tähtihetkiä, jotka tallentuvat syvälle sydämeen.

 

Tosin pystyn kyllä kertomaan aika monta sellaistakin iltaa, milloin tähtihetket ovat olleet aika kaukana. Niitä, joissa pää nousee tyynystä sata ja yksi kertaa, eikä uni tule tai joissa häärätään edes takaisin sängynpäädystä toiseen ja välillä poikittainkin. Koputetaan jalalla seinää ja ihmetellään ääntä tai kopsautetaan pää kerta toisensa jälkeen puiseen sängynpäätyyn. Niitä, joissa juostaan sängyn ja vessan väliä vielä sen yhden kerran milloin milläkin asialla tai pyydetään vettä juuri silloin, kun hiljaisuuden piti vihdoin olla rikkoutumaton. Pyydetään vuorotellen äitiä, isää tai lempinukkea, riittävän väsyneenä mitä tahansa pehmo-otusta litanian jatkeena. Turha edes väittää, etteikö se välillä kiristelyttäisi hampaita.

 

Eilen huomasin taas sen, miten hyvä on katsoa asioita välillä etäämmältä. Nyt kun iltapoissaoloja on ollut säännöllisesti menneen kuukauden muutama viikkoa kohden, annan iltanukutuksen mahdollisuudelle entistä suuremman arvon. Olkoonkin, että välillä häärätään ja hermostutaan, mutta samalla se konkretisoi sen, että lähellä on pieni ihminen, jonka iltapuuhia saa seurata. On se rakas murunen, joka pyytää silittämään selkää, hieromaan jalkoja ja kertomaan milloin pimeässä liikkuvista pelottavista susista, milloin hyvän ystävän pikkusiskosta ja vauvojen kasvamisesta.

 

Hyvää mieltä iltapuuhiin, kauniita unia jokaiseen kotiin.

Kommentit (2)

Annika P.

Kaunis kirjoitus! On ihan totta, ettemme aina pienten lasten vanhempina arvosta tarpeeksi pieniä arjen hetkiä, kuten noita yhteisiä iltahetkiä satuineen ja halauksineen. Juuri siksi on hyvä irtautua välillä rutiineista, kuten sinä opiskelemalla, silloin osaa arvostaa aivan eri tavalla asioita, kun on jäänyt niistä paitsi parinakin päivänä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram