Puolivälissä viikkoa kuopuksen tanssimuskariin mennessä iski tyhjyys. Tuttu äitiporukka ei ollutkaan enää koossa. Yhdelle pikkutuolille ei enää tulisi säännönmukaisesti tuttua pikkutyttöä, joka rutistaa äitinsä kättä ja vilkuilee kavereitaan kujeilevasti. Jälleen yksi läheinen äiti palasi sinä päivänä kotiarjen jälkeen töihin ja hänen valloittavan ihana lapsensa, meidän tyttöjen pidetty leikkikaveri, aloitti päiväkotipolkunsa.

 

Eilen esikoisen kuvismuskarissa ystävä saattoi erityisen hellästi tytärtään, joka ensi viikosta alkaen jatkaa rakasta vauvaiästä mukana kulkenutta harrastustaan joko mummonsa tai meidän saattelemana. Hänkin, ystävämme, aloitti marraskuun alussa työt. Hän on ollut kotona useita vuosia kotona pienten tyttöjensä kanssa heistä käsittämättömällä tavalla huolehtien, aktiivisesti osallistuttaen ja rakentavasti kasvattaen ja antanut lapsille mitä parhaimmat eväät tulevaisuuteen ja toisenlaisen arjen kohtaamiseen kodin ulkopuolella. Päiväkodissa.

 

Samaan hetkeen sekoittui haikeutta ja jo jostakin syvältä sydämen sopukoista esiin hiipivää ikävää sekä toisaalta vilpitöntä iloa heidän uudesta elämänvaiheestaan. Melkoinen ristiriita oikeastaan omassa sisimmässä luopua hiljalleen totutusta ja siitä, mistä olen valtaisasti nauttinut. Vauva-aika ja aika pienten lasten kanssa kotiarkea viettäen kun on todennäköisimmin yksi sosiaalisimmista ajanjaksoista elämässä. Tai sitä se on ainakin meidän perheessä ollut.

 

On ollut mahtavaa saada useita kertoja viikossa ystäväperheitä seuraksi; samanikäiset lapset leikkivät ja touhuavat keskenään, koko porukka istuu syömään saman pöydän ääreen ja äideillä on hetki aikaa pohtia elämää teekupin äärellä – no okei, jos sen ehtii lämpimänä juoda, mutta ainakin noin ajatuksellisesti. Olen kymmenet, ellen sadat kerrat tehnyt ruokaa isolle porukalle ja vedenkeitin on suhistellut vesiä lämpimiksi teetä varten varmaan ammeellisen verran. On askarreltu levittäen askartelupöydälle sadat helmet ja glitteripurkit, korutarvikkeet, liimapullot ja kartongit, rakennettu Legoista linnoja ja eläinten majapaikkoja, tehty metsäretkiä eväskorien kera ja istuttu leikkimökin portailla hiekkalaatikkoleikkejä katsellen. Rymytty puistot ja luontopolut, Hoplopit ja uimahallit, odotettu isolla porukalla pääsyä tanssimuskariin tai kuvismuskariin. Ihan parasta. 

 

On jaettu ne hetket, joina turhauttaa, väsyttää ja kiukuttaa. Ihmetelty silmät ristissä huonosti nukutun yön jälkeen, että miten sitä tän päivän huolehtisi parhaiten iltaan saakka ja kaadettu toiselle vielä kolmaskin kuppi teetä keksin kera ”ota, se piristää.” Selvitty samaan aikaan perheiden lapset läpikäyneestä vesirokosta ja vaihdettu viestejä flunssapöpöjen iskiessä.

 

Tiedän, ettei se vuorovaikutus ja ystävyys isojen ja pienten kesken mihinkään katoa, yhteinen aika vain muuttaa muotoaan. Siitä oli merkkejä jo eilen, kun me muskarikaverusten äidit vietimme illan tunnelmallisessa Vanhassa Porvoossa Meat Districtin loihtiman illallisen ääressä ja juttelimme kilpaa siitä, miten me elämää nähdään. Pienet ihmiset jäivät kotiin isiensä kanssa iltasatujen pariin ja hammaspesuille, sänkyihin peiteltäviksi. Vuorotellen itse kullakin piippasi puhelin ”kotona kaikki hyvin, nukkumatti tuli.”

 

Silti – lokakuun vaihtuessa marraskuuksi, ensilumen aikaan, on ilmassa muutosta. Selitin kuopukselle tanssimuskariin mennessä, että neljän pikkuystävyksen porukasta puuttuu tänään kaksi; toinen on flunssaisena kotona ja toisen äiti on palannut töihin, eikä hän enää tule muskaritunneille. Pieni kaksivee mietti hetken ”Enin tanssii yksin.” Äidin sydäntä riipaisi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Instagram