Kirjoitukset avainsanalla tukea vanhemmuuteen

Kotiäitiys on ajanjakso, jona arki jäsentyy uudelleen.

 

Se, mihin on työelämässä tottunut, heittää mitä todennäköisimmin täydellisen voltin ja sekoittaa totutut rutiinit. Ei enää aamuisia lähtöjä työpaikalle herätyskellon soidessa, lounaita aikuisseurassa, harvemmin sitä mekko-kauluspaita-saappaat-yhdistelmääkään. Elämän lähtee rakentamaan tietyssä määrin alusta uudelleen; millainen meidän perheen päivärytmi onkaan, mitä halutaan tänään tehdä ja keitä tavata, milloinkas tehdään lounasta.

 

Vauva-aikana päivät pyörivät paljon pienen ihmisen rytmissä (tai rytmittömyydessä) - nukkumisissa, jatkuvissa ruokailuissa ja kymmenissä vaipanvaihdoissa. Toki on kaikenlaisia vauvamuskareita, tansseja ja uinteja, mutta kaikki ne ovat enemmän tai vähemmän kai lopulta ajateltu sille perheen vanhemman virkistymiselle ja muiden aikuisten tapaamiselle. Joo, on totta, että nelikuukautinen mitä todennäköisesti hymyilee kuullessaan hassua ääniä ja pitää tanssimisen rytmistä vanhemman sylissä, mutta veikkaan, että suurin osa meistä ilmoittautuu mukaan yhtä paljon oman itsen takia. Vauva kulkee mukavasti siinä lomassa, tehdään asioita päivisin kotona olevan vanhemman kanssa ja iltaisin ja viikonloppuisin koko perheenä.

 

Meidän tytöt ovat sen verran isoja, 2,5v ja 4v, että heidän kanssaan on jo mahdollisuus kaikenlaiseen yhdessä tekemiseen. Sellaiseen, johon hekin osallistuvat ja jota toivovat itse. Osaavat pyytää ja ehdottaa. Osaavat odottaa seuraavaa kertaa.

 

Harrastuksia tytöillä on musiikin, liikunnan ja taiteen parista - niitä, joihin mennään joka torstaipäivä puoli viideksi tai lauantaiaamuisin kympiksi. Huolehditaan, että ollaan minuutilleen ajoissa paikalla ja pidetään viikoittaista ajankohtaa lähes kiveen naulattuna - pois ei jäädä kuin tosi poikkeustapauksissa ja päällekkäin ei sovita milloinkaan mitään. Niitä harrastuksia, joista tiedetään syksyn alkaessa koko lukukauden aikataulut ja maksu. Melkoisen monen sadan euron maksu, muuten.

 

Ne rytmittävät arkea ja ainakin itse olen kotona ollessani kokenut mukavana sen, että jokaisessa viikossa on selkeitä kiinnekohtia. Torstait ja perjantait kuvismuskarille, lauantai tanssille. Toisaalta välillä hitaamman aamupalan aamuina tuntuu turhauttavalta hoputtaa lasta syömään kiireemmin siksi, että hänellä on tanssitunti.

Siksi mahtava idea, joka meillä Porvoossa tänä keväänä perintömäärärahan turvin toteutetaan, on perheille suunnatut vapaat taidepajat. Ne, joihin perjantaiaamupäivisin voivat osallistua kotona olevat perheet omassa aikataulussaan. Jokaiselle kerralle on teemoitettua, osin ohjattua tekemistä savipajasta keppihevosaskarteluun, ja siinä lomassa mahdollisuus piirtää, lukea satuja ja nauttia tarjolla olevasta aamupalasta. Näinä aamuina ei haittaa, vaikka aamupalaa syötäisiinkin kasin sijasta puoli ysiin ja haluttaisiin vielä sen jälkeen rakentaa yksi maja - mukaan tekemiseen pääsee vaikka kympiltä tai vielä ennen lounasta yhdeltätoistakin.

 

Mukaan pääsee ilmoittautumatta, joten päätöksen voi jättää vasta aamuun. Perintömääräraha mahdollistaa tälle keväälle tässä tapauksessa jopa maksuttomuuden. Todella matalan kynnyksen paikka osallistua, tavata ihmisiä ja toisaalta jokaiselle kotona olevalle saada myös rytmiä päiviin kaikille mielekkäänä tekemisenä. Uskaltaisin veikata, että samalla myös yksi toimivimpia tapoja saada niitä yksinäisempiä äitejä kotoa liikkeelle. Kerrassaan loistava, kaikin puolin. Arvostan.

 

Tänään viihdyttiin savipöllöaskartelujen parissa, piirrettiin kauniita sateenkaaria ja luettiin tyttöjen toiveena 80-luvulta tuttu kirja Villen lääkärireissusta. Ensi kerralla teemana on pipo. Sitä(kin) odotellessa.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.