Kirjoitukset avainsanalla vapaaehtoistyö

Pikkusisko ojentaa ruusun kahvilasta lähtevälle. Katsoo silmiin lapsen rehellisellä katseellaan ja kipittää pois. On rohkaistunut nähtyään isosiskonsa tekevän samoin muutamien tuntien aikana useat kerrat. Pian seuraava kahvilassa hetken viivähtänyt jättää taas kahvikuppinsa, pieni kipittää ruusumaljakolle.

Yhteisvastuu. Ajassa, jossa niin monilla meistä on jatkuva kiire, onnistumiset määritellään suorituksina ja mitattavuuksina ja ihmiset ennättävät hädin tuskin pysähtyä - onko meillä aikaa välittää? Osaammeko edes ylipäätään enää välittää muista, vieraammista? Ehdimmekö ojentaa auttavan käden silmiin katsoen, vai ojennammeko sen hätäpäissämme vauhdissa toinen jalka jo toiseen suuntaan kiirehtien?

 

Me olemme olleet tänä keväänä tyttöjen kanssa paikallisen seurakunnan yhteisvastuukeräyskahvilan vapaaehtoisina. Se on saanut ajattelemaan. Yhteisvastuun lähtökohta - se, että 60 vuotta sitten haluttiin etsiä apua hädässä oleville lapsiperheille, puhututtaa yhä. Ylipäätään se, että autetaan toista ja ojennetaan käsi. Ollaan lähellä tarvittaessa.

 

Silloin, kun elämä ja arki kiristyy, meillä on tapana usein kääntyä sisäänpäin. Keskittää kaikki oma energia siihen, että selvitään juuri siitä hetkestä eteenpäin. Tästä päivästä huomiseen. Ehkä huomisestakin sitä seuraavaan päivään, kunnes taas jonakin päivänä se aurinko alkaa paistaa kirkkaammin. Kuka muistaa noina hetkinä kiinnittää huomiota siihen, että oman elämän ulkopuolelle, sinne käpertyneisyyden ulkokehälle, jää aina joku, joka myös tarvitsisi apua ja kaipaisi ojennettua kättä?

 

Näinä aikoina ei voi välttyä kuulemasta ja näkemästä keskusteluja siitä, miten ihmisten arki rutistaa välillä otteessaan. Onneksi on Yhteisvastuu ja seurakunta, onneksi on lapsiperheitä tukeva Hope, onneksi on moni muu taho. Sen lisäksi uskon, että meistä jokaista tarvitaan.

 

Tee pieniä asioita suurella rakkaudella. Sanoma eräässä ruusussa, joita tytöt jakoivat kahvilasta lähteville.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, kun kerroin jokunen aika sitten siitä, että haluaisimme lähteä lasten kanssa vapaaehtoistyöhön? (klik: suunnitelmia askartelusta mummojen kanssa) Että kun minulla on vielä tämä vuosi aikaa erilaisten unelmien toteuttamiseen (klik: ajatuksiani vapaaehtoistyöstä yhteisvastuun parissa) ennen työelämään paluutani, tehtäisiin lasten ja perheen kanssa sitä, mistä tulee onnelliseksi, iloiseksi ja samalla kenties tulee itse antaneeksi toisellekin. Jo silloin puhuin halustani lähteä askartelukaveriksi palvelutaloihin. Tapaamaan mummoja ja vaareja, jotka innostuisivat toivottavasti askartelemaan minun ja ennen kaikkea tyttöjen kanssa. Siinä lomassa Aada ja Erin saisivat luontevasti tutustua iäkkäämpiin ihmisiin, nähdä eri ikäisten elämää ja tapoja.

 

Menneellä viikolla pakattiin kimpsut ja kampsut, laatikolliset nappeja, pinot kartonkeja ja liimapurkit, ja kolkuteltiin sovitusti läheisen palvelutalon yksikön ovia. Innon kipinää toi ystäväni, joka lähti vapaapäivänään mukaan poikansa kanssa. Monen uuden asian aloittaminen kun sujuu mukavammin tutun kanssa.

 

 

Olipa mahtavan antoisa aamupäivä! Ison pöydän ympärille kokoontui mummo, jos toinenkin ja jokunen vaarikin sekä lapset sinne lomaan. Meidän tytöt olivat tosi innoissaan alusta saakka. En tiedä, jos se yllätti, sillä he ovat hyvinkin sopeutuvaisia ja pärjäävät kaikkien kanssa, mutta toki se ilahdutti paljon. He auttoivat askarteluissa, liimailivat ja valitsivat nappeja palvelutalon asukkaiden apuna. Esikoinen kierteli mummolta vaarille kimalletarrojen kanssa kiinnittäen korteille reunuksia ja raapusti kortteihin keppikirjaimin heidän nimiään.

 

Vaikuttavia hetkiä oli valtavasti. Se, miten Aada huolehti, että hän saa oman paikkansa ison pöydän äärestä mummon läheltä ja pikkusiskonsa siihen toiselle puolelle myös. Se, miten tytöt löysivät oman juttukaverinsa ikäihmisistä  ja olivat niin ihanan aidosti läsnä omina itsenään. Juttelivat, nauroivat, kyselivät, tarttuivat kädestä, silittävät paidan hihasta. Onnistuivat löytämään nopeasti paikkansa uudesta tilanteesta. Puolin ja toisin.

 

Tai se vaari, joka saapui yhteiseen tilaan jonkin verran myöhemmin askartelujen ollessa jo käynnissä, eikä heti mahtunutkaan ison pöydän ympärille. En tiedä, olenko koskaan nähnyt niin ripeitä askelia kasikymppiseltä kuin mitä hänen askeleensa olivat, kun menin hetken kuluttua telkkarin äärestä kysymään, että haluaisiko hän tulla juuri vapautuneelle paikalle seuraksemme. Istahti Aadan viereen ja kertoi, että tekisihän hänkin mielellään jotakin. Oli ihana seurata, miten he liimailivat yhdessä nappeja kartongille - pienet ja isot sormet asetellen nappeja toistensa lomassa.

 

"Kaikki olivat niin otettuja ja onnellisia teidän käynnistänne, toivovat niin kovasti uutta tapaamista", tavoitti viesti vapaaehtoistyön koordinaattorilta päivän päätteeksi. Se lämmitti. Kyllä, ollaan takuulla menossa toistekin, monen monta kertaa tänä unelmieni vuonna. Ystäväni lähtee jatkossakin seuraksemme poikansa kanssa yhtä onnistunein kokemuksin. Ideoita seuraaville askartelukerroille mietitään jo yhdessä. Pääsiäispuuhia, keväisiä askarteluja, vaikka mitä. Kaikille sopivaa.

 

Ensi kerralla täytynee kuitenkin tehdä junioriosaston toiveesta parannus ja pakata kassillinen leluja mukaan mummoja ja vaareja varten. Niitä ei esikoisen mukaan ollut heillä ollenkaan. Ei palapelin palapeliä, eikä yhtään nukkea. Ihmejuttu, niillähän leikkivät kuulemma kaikki.

 

Ps .Vapaaehtoistyöajatuksen löysin vapaaehtoistyo.fi-sivuston kautta. Sivusto kokoaa yhteen erilaisia vapaaehtoistyön mahdollisuuksia läpi Suomen. Sitoutuminen on juuri sitä, mihin itse on valmis ja mahdollisuuksia löytyy nuoren tukihenkilöstä, talousneuvojasta ja talkkarista siihen, että käy lukemassa päivän uutisia tai kokoamassa palapelejä vanhusten kanssa.

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista sekä aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

(Kuva: Markku Pihlaja, Porvoon suomalainen srk)

 

Vuoden vaihtuessa päätin lähteä mukaan vapaaehtoistyöhön. Aikaa erilaiselle arjelle, vahvasti perhe- ja opiskelupainotteiselle, on vielä tämä vuosi ennen työelämään paluuta. Tämä on vuosi, jona on mahdollisuus toteuttaa asioita hyvin eri tavoin kuin mitä todennäköisimmin elämäni seuraavat 25 vuotta. Olla läsnä ja eri tavoin avuksi ihmisille tässä lähelläni. Vapaaehtoistyöhön lähtemisestä kirjoitin jo aiemmin tammikuussa.

 

Vuosien varrella olen ollut mukana monenlaisessa vapaaehtoistyössä lastenkotitoiminnasta ikäihmisten ilahduttamiseen ja erilaisissa lapsiperheisiin kohdistuvissa jutuissa. Vieläkin useammassa naapurustojen ja asuinalueiden kehittämisestä erilaisiin yritysyhteistyökuvioihin, jos otetaan kaikenlaiset aktiivisemmat yhdistystoiminnat mukaan.

 

Uskon siihen, että meistä jokainen voi muuttaa maailmaa omilla teoillaan hippusen verran paremmaksi. Ja vaikka haluaisikin saavuttaa ja tehdä enemmän, nopeammin ja näkyvämmin, on osattava antaa arvo sille pienemmällekin. Sille, joka on kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Tekoja suoraan sydämestä, vilpittömästi.

 

Mulla on aina ollut haave oman kahvilan pitämisestä. Tiedättekö sellaisen idyllisen, söpön ja vähän romanttisen kahvilan, jossa tunnelman aistii jo kauas ja jossa tuoksuu aina tuore korvapuusti ja kahvi, ja jossa vitriini on täytetty erilaisin vastaleivotuin suolaisin herkuin ja sopivan makein juustokakuin ja toinen toistaan houkuttelevimmin leivonnaisin? Sellaisen kahvilan, jossa jokaisella pöydällä palaa kauniin eloisa tuikku ja jonka harmoniset sävyt rauhoittavat ja tuovat levollisen olon. Ja jossa teekuppinsa ääressä istuvalla on aikaa antaa ajatusten lentää unelmiin.

 

Ihan vielä – tuskin oikeasti ja realistisesti koskaan – ei ole sen oman kahvilan aika. Paikallinen seurakunta pitää kuitenkin täällä Porvoossa Yhteisvastuun merkeissä kahvilaa tiettyinä perjantai-iltapäivinä näinä kevätkuukausina. Tuotto ohjataan tänä vuonna Yhteisvastuu-keräyksellä ihmiskaupan torjumiseen.

 

(Kuva: Markku Pihlaja, Porvoon suomalainen srk)

Suomessa yhteisvastuuvaroin autetaan ihmiskaupan uhreja kehittämällä tukihenkilötoimintaa ja etsivää työtä sekä vahvistetaan työntekijöiden osaamista tunnistaa ja tavoittaa ihmiskaupan uhreja. Lisäksi uhreja autetaan ihan perusarjessa tarjoten mm. kriisiapua majoituksen, ruoan, hygienian ja vaatetuksen järjestämiseen, mahdollisuutta tulkin käyttöön sekä matalan kynnyksen oikeudellista neuvontaa.

 

Keräysvaroin tuettava kansainvälinen työ keskittyy puolestaan erityisesti konfliktien keskellä asuvien nuorten auttamiseen, jotta he pystyisivät rakentamaan kohtuullisen elämän itselleen ja omaisilleen lähellä kotiseutuaan, ja välttäisivät myös pakomatkalla vaanivat vaarat, kuten ihmiskaupan ja -salakuljetuksen. Yhteisvastuun vuoden 2017 kansainvälisenä kohteena on Lähi-Itä.

 

Bongasin kohteen vapaaehtoistyo.fi-palvelun kautta ja vaikka itselläni ei ole juuri ollut linkkejä seurakuntaan, koin nopeasti olevani tervetullut vapaaehtoiseksi heillekin. Yhden perjantai-iltapäivän vietimme jo tyttöjen kanssa Ruustinna-kahvilan vapaaehtoisina. Tuntuu myös tosi mukavalta tehdä tätä yhdessä lasten kanssa; leipoa aamulla yhdessä tarjottavaa ja iltapäivällä olla kahvilassa myymässä ja tarjoilemassa niitä popup-tyyppiseen kahvilaan pysähtyville ohikulkijoille. Yhdessä myös siis sillä tavalla, ettei tätä varten tarvitse järjestää erikseen lastenhoitoa, vaan voidaan olla mukana koko poppoolla.

 

Sitä paitsi iltapäivä oli meille kaikin tavoin menestys – (tosi esimerkillisesti käyttäytyneet) tytöt puhuivat useita päiviä kahvilan jälkeen siitä, miten he haluaisivat uudelleen kahvilaan ja tavata uudelleen heistä paljon huolta pitäneet diakonit ja kahvilan (vaki)asiakkaat. Samaa keskustelua käytiin viimeksi tänään, jo muutama viikko ensimmäisestä kahvilasta.

 

Niinpä kevään kahteen seuraavaankin Yhteisvastuukeräyksen kahvilaan olemme ilmoittautuneet mukaan, ja päädyimme yhteensattumien kautta myös Porvoon alueella tapahtuvan keräyksen kasvoiksi.

 

Ennen seuraavaa kertaa napataan mukaamme värikkäät nappilajitelmat kartonkeineen ja canvastauluineen ja lähdetään kaupungin vapaaehtoistyöhaun kautta palvelutaloihin askartelemaan mummojen ja vaarien kanssa. Seuraksi meille on näihin askarteluhetkiin ilmoittautunut jo useampikin muu perhe. Enää tarvitaan se sopiva rakonen tässä arjen pyörityksessä.

 

- - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista (klikkaa mukaan seuraamaan) sekä aktiivisesti päivittyen Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen ollut elämäni varrella paljon eri tavoin mukana vapaaehtoistyössä ja yhdistystoiminnassa. Lasten synnyttyä elämä on ollut nämä tyttöjen elämän ensi vuodet lapsiperhekeskeisempää. Tän vuoden, 2017, olen vielä asiantuntijatyöstäni opintovapaalla. Totesin jo viime vuonna, että tämä vuosi saa opintojen, perhe-elämän ja ystävien rinnalla olla vapaaehtoistyön vuosi. Ennen kaikkea sellaisen, johon voin osallistua joustavasti päiväsaikaan ja mielellään lastenkin kanssa.

 

Vapaaehtoistyöhön tarttuminen ei silti yleisesti ottaen ole sitä helpointa. Ajattelisi, että väyliä vapaaehtoiselle työlle olisi valtavasti. Että taho kuin taho ottaisi mielellään lisäkäsiä arjen apuun ja senkus valitset kiinnostavimman ja menet mukaan. Mutta mietitäänpäs... Yhteisvastuukeräyksen ja Pelastusarmeijan liiveissä kauppojen edustoilla ovat aina eläkeläiset, ne samat urhoolliset vastuunkantajat, jotka vuodesta toiseen haluavat antaa oman panoksensa yhteiskunnalle. Roosa Nauha-keräyksiäkin keräävät samat keski-ikäiset tutut naiset vuodesta toiseen. Ja kyllä, meistä jokainen tietää, että kaikki kerääjät tarvitsevat lisäkäsiä, mutta a) oman auttamishalun huomaa juuri silloin, kun keräys on jo meneillään ja b) kehen sitä oikeastaan ottaisi edes yhteyttä?

 

Joukkueenjohtajaksi, urheiluseuran kahvilan apulaiseksi kentän laidalle? Urheiluseuroissa pyörivät seura-aktiivit, joilla tuntuu olevan suhteita joka suuntaan ja porukalla muutoinkin melko oma tiivis verkostonsa. Samaa futispallot tuntuvat potkivan kaikki lasten kaverit ja serkutkin - sen, jolla ei ole esimerkiksi sitä omaa lasta, voi olla hankalampi integroitua joukkoon. Meillä näiden urheiluseurojen aika tulee lähivuosina, sitä ennen on muun aika.

 

Kirkon piirissä vapaaehtoistyö lienee tutuinta, mutta moniko meistä etsii sen diakonin tai kirkkoherran yhteystiedot? Etenkään ellei yhteys seurakuntaan ole muutoin arkinen. Sitä paitsi tiedän monen miettivän, voiko olla mukana vain omana, ehkä maallisena kristittynä ilman, että kokee tai joku muu kokee ristiriitaa? Vai voisiko olla vain lähimmäisen rakkaudesta? Tiedän jo, voi. Menen näet tässä samassa innostuksessani myös mukaan tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen kahvilan apulaiseksi. Sovittiin, että leivotaan tyttöjen kanssa kotona aamupäivällä leivonnaisia ja iltapäiväksi mennään kolmistaan kahvila-apulaisiksi muiden joukkoon.

 

Paljon puhutaan kotona olevista yksinäisistä mummoista ja vaareista. Siitä, miten he kaipaisivat juttuseuraa tai kaveria ulkoilemaan. Tai vaikka jotakin, joka kantaa painavan kauppakassin kaupasta rollaattoriin ja siitä vielä kotona jääkaappiin. No, jos edes ensin siihen rollaattoriin. Tai pakkaisi ostokset kaupan ostoshihnalta. Mutta jälleen - mistä sinä sen mummon löydät? Paitsi jos satut oikeaan aikaan kauppaan ja rohkenet tarjoutua auttamaan.

 

Sitä paitsi aika kummallinen tämä meidän aikamme muutoinkin - että auttamiseen tulee olla rohkeutta. Että pitää ihan itsensä kanssa käydä keskustelu, että voinkohan kysyä tuolta mummolta, että saanko nostaa hänen painavan ostoskassinsa. Oven avaaminen meillä on vielä sallittua ja luontevaa, mutta sen jälkeen moni muu meneekin jo helposti yksilökeskeisyyteen taipuvassa yhteiskunnassamme yksityisen rajan ylittämiseen.

 

Kuntien sosiaali- ja terveystoimen henkilöstön, vanhuspalvelun työntekijöiden, tulee olla työssään hyvinkin varovaisia ja harkintaa käyttäviä. Luottamuksellisuus, turvallisuus, yksityisyyden suoja ja ties mitä. Vielä vuosikymmen sitten saimme pikkusiskoni kanssa kaupungin kautta reilun kymmenen kotona asuvan yksityisen mummon yhteystiedot. Veimme heille, ventovieraille ihmisille, joulutervehdykset ja istuimme hetken juttelemassa. Silloinkin saimme pitkään kertoa, mistä ideassamme oikein oli kyse. Veikkaan, että tänä päivänä asia ei menisi edes noin mutkattomasti. Ysikymppisten yksinasuvien ovillehan voisi muutoin tulla kolkuttelemaan kuka tahansa.

 

Moni vapaaehtoistyö pyörii yhdistysten kautta, organisoidusti sekin. Että liityt jäseneksi, seuraat hetken toimintaa, kerrot omasta kiinnostuksestasi ja etsit paikkaasi. Monessa yhdistyksessä aktiivina ja puheenjohtajana olleena tiedän, että jokainen yhdistys kaipaa tekeviä, osaavia ja kiinnostuneita ihmisiä. Niitä, jotka käärivät hihansa ja sanovat, että ryhdytään toimeen ja tehdään jokainen edes vähän. Yhdistykset ja järjestöt tekevät mittaamattoman arvokasta työtä ja vaikuttavat eri sektoreilla. Silti - ei niihinkään noin vain mennä mukaan. Kynnys on osalle meistä liian korkea. Ja mennäksesi mukaan sinun täytyy ensin löytää se sydäntä lähellä oleva yhdistys - selata oikea sanomalehti tai kuulla sattumalta järjestystä tapahtumasta.

 

Löysin jo viime vuoden lopulla vapaaehtoistyöt kokoavan sivuston, vapaaehtoistyo.fi. Oma kotikaupunkini Porvoo liittyi sinne joulukuun puolivälissä, jolloin olin jo ensimmäisinä päivinä tutkimassa vaihtoehtoja.

 

Aikani ilmoituksia selattuani sen tein - Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi vanhustyöhön, ja minusta tulee palvelutalossa asuvan mummon askartelukaveri. Tai tämän päivän tapaaminen vahvisti, että useammankin mummon ja vaarin. Useammassa palvelutalossa. Ajatus tuntuu kutkuttavan mukavalta, sillä meillä kotona askarrellaan paljon ja ihan parhaita hetkiä lasten kanssa askartelemisen ohella ovat olleet ne, jolloin askartelin oman mummoni kanssa.

 

Tämän päivän vierailumme palvelutalossa vahvisti jälleen sen, miten toivottuja vierailijoita lapset ovat ikäihmisten seuraan. Kuopus, 2,5v,  teki ensin varovaisesti tuttavuutta, hymyili omasta tuolistaan ja silitti ysikymppisen ryppyisiä käsiä. Hihitti ja nauroi ääneen mummon kimaltavalle huiville, esitteli mukana ollutta tarrakirjaansa ja kertoi innostuneesti, kuka on Frozenin Elsa ja kuka Anna. Olofkin tuli vieressä istuvalle vaarille tutuksi. Näyttää siltä, että otan mahdollisuuksien mukaan lapset mukaan. Ihan vaikka vain liimaamaan niitä tarroja tai ihmettelemään ääneen asioita - sekin ilahdutti tänään paljon monia. Kyllä, odotan innolla.

 

Viimeistään kevään lähestyessä otamme mummoja ja vaareja myös mukaamme ulkoilemaan. Joka tapauksessahan me kävellään näitä katuja ja kujia, voihan seuraksi liittyä rollaattorikaverikin kevään ihmeitä ihastelemaan. Sopii muuten hyvin monelle meistä kotona olevista ja tuo varmasti molemminpuolisen ilon. Olisiko vapaaehtoistyö myös sinun juttusi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.