Kirjoitukset avainsanalla aikataulut

Tiedätkö sen tunteen, kun liidät tilanteesta toiseen, aikataulutat ja kalenteroit ja ihmettelet ajankulua, jonka tiukimpana hetkenä lasket jäljellä olevia minuutteja tuntien sijasta? Kömmit nukkumaan silmät ristissä vasta silloin, kun aamun aikaiset vuorotyöläiset jo piakkoin heräävät ja aamulla silmät sikkuralla päässäsi jyskyttää tietoisuus siitä, ettet ennättänyt vieläkään sitä, mitä tarkoitus oli.

 

Meidän loppukevät on ollut melkoista liitoa ja kiitoa. Sellaista, joka pääsi yllättämään siitäkin huolimatta, että keittiön seinällä riippuvan perhekalenterin rivit olivat jo hyvissä ajoin täyttyneet merkinnöistä. Niistä, joihin piti osata varautua ja valmistautua.

 

Aikuisopiskelu ja kotiäitiys. Palo oppia uutta opintovapaan mahdollistamana ja halu napsia opintopisteitä lähes triplatahdilla vaadittuun nähden. Päivisin lasten kanssa irrottautuminen opiskelijan roolista ja halu olla läsnä arjessa läppäri syrjään työntäen, tavata isoja ja pieniä ystäviä, kokea ja nähdä. Onpa ollut melkoinen palapeli rakennettavaksi. Ja kuten aina, palapelin mutkikkuuden huomaa kunnolla vasta sitten, kun sen osalta on enää muutama palanen laittamatta paikoilleen. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut laulaa tyttöjen lempparin, Robinin, tavoin puuttuvasta palasesta.

 

Alkuviikolla oli tältä erää viimeinen päivä, jonka istuin harjoituskursseilla (onneksi mielettömän kiinnostavilla sellaisilla) lähes kellon ympäri. Kotiin iltateelle palasi viikkojen valvomisesta ja rutistamisesta ryytynyt, toisaalta tunnelin päässä häämöttävästä hetkellisestä seesteisyydestä energiabuustin saanut puoliso. Mun hartioilta oli pudonnut painava taakka, vaikka deadlineja siintää edessäkin vielä kiitettävä määrä näiden opintojen osalta.

 

Kotona toisen läsnäolo tuntui turvalliselta, rauhoittavalta. Siltä se tuntuu onneksi aina, ja onkin ollut tämän tiukan rutistuksen pelastaja. Kodin tasapaino ja vakaus. Parisuhde, joka kasvoi sydänystävyydestä, jossa mikään asia ei jäänyt kertomatta tai jakamatta. Samalla oli pitkästä aikaa ilta, jolloin en omalta kohdaltani miettinyt pitkää to-do-listaa. Tai joo, mietin, mutta enemmänkin energiapiikissäni ja euforisuudessani siitä näkökulmasta, mihin kaikkeen aikaa oikeastaan taas onkaan. Ei tosin opintojen suhteen, vaan pikemminkin lasten ja ystävien kanssa. Kesällä auringon paistaessa.

 

"Ollaanko me vapaassa pudotuksessa?", kysäisi mun puoliso siinä rauhallisessa illassa. Oltiinko. Ripaus totuuttakin toteamuksessaan. Tuntuipa hyvältä yhdessä todeta, että tunnelin päässä on taas valoa. Mahottoman kirkasta valoa hetkellisen harmauden sijaan. Tän kevään tiukin rutistus on opintojen osalta takana ja miehelläkin vaativien työprojektien rattaat pyörimässä eteenpäin.

 

Tervetuloa normaalit nukkumaanmenoajat ja enemmän omissa hyppysissä oleva arki. Tervetuloa kesä ja kiireettömyys. Tänä iltana riippumatossa makoillessani ja pilvetöntä taivasta katsellessani sydän oli kevyt ja onnellinen.

 

Hyvää yötä ja hyvää huomenta! I´m back.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuinka moni pienen lapsen vanhempi vilkuilee aamuisin ajan kulumista hampaita kiristellen? Hoputtaa aamupalan kanssa? Varmistaa pienen ihmisen vessassa käymisen ja tavaroiden mukanaolon? Onhan mukana kumpparitkin (ai ei, missä ne sitten on?) ja entäs toiset ulkohousut? Keittää itselleen teen, mutta unohtaa juoda sen lämpimänä?

 

Käsi ylös nyt, hep. Tässä asiassa en takuuvarmasti ole yksin.

 

Silti tänä aamuna pohdin taas, että on nää päiväkotiaamut melkoista minuuttipeliä. Riippumatta siitä, herätäänkö kukonlaulun aikaan vai reilusti myöhemmin.

 

Vaikka vaatteet laitetaan illalla valmiiksi seuraavaa aamua varten ja muutoinkin aamuissa on selkeä rutiini aamupesujen ja syömisten osalta, kello tikittää poikkeuksetta viimeisiä minuutteja päivästä toiseen. Leggingsien jalkaan vetämisessä tuntuu menevän ikuisuus, eikä illalla valittu paita saakaan enää aamulla hyväksyntää päivän päälle kelpaavana asusteena. Pienen ihmisen hiuksia letitetään jugurttia lusikoidessa ja pinnejä kiinnitetään mansikoita mutustellessa. Saaristolaisleipä jää syömättä, ei maistu tänään, ei.

 

Vielä kotiovella pienelle ihmiselle muistuu, ettei lempinukke ole saanut lähtöhalia ja suukkoa. Ei auta neuvottelut, ei uhkailut, eikä hampaiden kiristelyt. Väkisin voisi kantaa autoon (sekin kävi kieltämättä mielessä), mutta päivän onnistuneelle aloitukselle on varmaan toisiakin vaihtoehtoja. ”Äiti, Annika jää muuten koko päiväksi itkemään mua.” Eikun kengät pois jalasta ja kipaisu takaisin yläkertaan. Onneksi on sentään tarralenkkaripäivä, nauhojen solmimisessa menisi jo enemmän aikaa. Kello tikittää.

 

Ihan heti ei typynen palaakaan ja äiti jo hoputtelee alhaalla, vilkuilee ajan kulumisista ja miettii, onko ikinä, I-K-I-N-Ä, aamua, jona oltaisiin kiireettä liikkeellä. Alakerran eteiseen tupsahtaa hymyilevä tyttö, huulissaan paksu kerros säihkyvää huulikiiltoa, ihan nenään saakka ”Nyt mennään, tuu jo äiti.” Jep, välttämättömimmät kuntoon.

 

Päiväkodin pihalla vastaan tulee muutama muukin aamupökkyräisen näköinen vanhempi, eikä ihan jokaisen lapsen hiuksiinkaan ole näemmä ehtinyt harja vierailulle. Ehkä heilläkin valittiin sitä päivään sopivinta paitaa suunniteltua pidempään, tai hyvästeltiin rakkaudella nukkea, huomaan pohtivani. Tunnen sympatiaa.

 

Pienen parhaat päiväkotikaverit ovat vastassa eteisessä, on ilmeisen monta asiaa kerrottavana. Neiti ehtii hädin tuskin riisua kenkänsä, kun jo otetaan kädestä kiinni – mennään aamupiiriin, mennään leikkimään, tule, mennään jo. Hyväntuulinen pieni ihminen on jo ehtinyt unohtaa sen, että äiti ärähti aamukiireestä ja siitä, että paita vaihdettiin kolmesti. Rutistaa lähtöhalit ja heiluttaa hyvästiksi ennen kuin kipaisee kavereidensa kanssa omiin touhuihin. Päiväkodin ovi lukitaan oven takana juuri, kun lähden itse tallustamaan pihan kautta parkkikselle. Askel on jo kevyt, kevyempi ainakin.

 

Autossa voi vihdoin hengähtää.

 

Auto kaartaa viereen. ”Mennään jo, me ollaan taas myöhässä”, hoputtaa äiti lastaan. ”Mähän sanoin, että aamupalaa pitää syödä reippaasti”, kuuluu tutunoloinen napina, kun askeleet loittonevat päiväkodin pihalla.
 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (5)

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Mitä todennäköisimmin lähes jokaisen lapsiperheen aamuarkea tämä.
Miten teillä lähti päiväkoti käyntiin?

Vierailija

Huulikiiltoa.. :), ihanasti toinen oivaltanut juu nuo välttämättömyydet :) :).

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Niinpä. Nää on niitä hetkiä, joina joudun pohtimaan, miten kiire oikeasti onkaan ja mikä on lapsen tärkeäksi kokeman asian (kuten huulikiillon) painoarvo. Ja milloin on parempi olla sanomatta mitään, vaikka mielessä hoputtaakin entistä enemmän ja vilkuilee kelloa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämä viikko on meidän perheessä yhtä hulinaa. Meillä perheen aikuisilla on molemmilla poikkeuksellisen paljon aikataulutettuja asioita iltaisin – sellaisia, jotka vaativat läsnäoloa ilman lasten hääräämistä vierellä. Miehellä on työpainotteinen viikko, jossa hän on normityöpäivien lisäksi monet illat poissa pitkään ja omiin opintoihini liittyy tällä viikolla yllättävän monta iltaluentoa.

 

Arki yksin lasten kanssa on muutoinkin enemmän rutinoitunutta – tiskit, pyykit, sänkyjen petaamiset ja kodin yleinen siistinä pitäminen, ruuanlaitto, lasten iltapuuhat ja nukuttamiset yms. jäävät kaikki yhden aikuisen vastuulle.

 

Monissa perheissä iltataiturointi on arkea, mutta meillä on pääosin luontaisesti soljunut tämä aikataulujen lomittuminen. Tällä viikolla ei, eikä lähiviikkoina muutenkaan.

 

Ensin apuun astui esikoisemme kummitäti, joka tarjoutui viettämään illat tyttöjen kanssa, jotta itse saisin keskittyä luentoihin. Koko ihanan lämminhenkinen keskustelu asian ympärillä liikutti ja sykähdytti, olen näet todella huono pyytämään lastenhoidossa apuun ystäviä – tai oikeastaan muitakaan paitsi ihan välttämättömissä tilanteissa. Hän olisi silti ollut heti meitä varten, niin vilpittömästi ja aidosti.

 

Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin siltä osin, että saimme alkuviikoksi luoksemme yökylään toisella puolella Suomea asuvan ystäväperheen kummityttöineen. Muutamien öiden vierailu on ihan hirmu odotettu, ja meidän tytöt ovat riemuissaan leikkikavereista, jotka illalla kömpivät nukkumaan alakertaan tullakseen sieltä taas aamulla reippaina toivottamaan hyvät huomenet ja jatkamaan leikkejä.

 

Heidän vierailunsa toi myös arkeen tasapainon. Aikuisen. Pienten tahmatassujen jälkiä on toki enemmän siivottavana neljän ikiliikkujan vallatessa talon, mutta jotenkin on mahtavaa, miten toinen aikuinen – äiti – huomaa asioita. Kerää astioita pöydältä ruokailun jälkeen, järjestää kenkiä riviin ulkoa tullessa, keksii ulkona leikin, jolla osallistuttaa väsyneetkin lapset tai nappaa mukaansa koko poppoon syliin satuhetkelle toisen äidin kattaessa pöytää. Hän vie lapset jonossa pesemään käsiä ulkoilun jälkeen sisälle tullessa ja – mikä ihan liikuttavinta - vie omat ja lainalapset puistoon, kun toisella äidillä eli itselläni on iltaluennot. Ne luennot, joiden sumpliminen aikataulujen osalta tuntui jokunen viikko sitten vielä tosi mutkikkaalta.

 

Jos toisia äitejä ei olisi, niitä, jotka näkevät kokonaisuuden ja tarjoavat tarvittaessa apua – sillekin, joka ei osaa pyytää – tämä maailma olisi varsin toisenlainen paikka. Äiti toiselle äidille.

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.