Kirjoitukset avainsanalla vuodenajat

Viime viikko oli säiden puolesta - ja muutoinkin - mahtava. Nautittiin lasten kanssa auringosta eväsretkeillen ja syötiin iltapalaa putipuhtaassa ja pitkän talven jälkeen sisustetussa leikkimökissä. Ihailtiin oman etupihan krookuksia ja naapurin pihan kukkaloistoa. Kevättä. Siivottiin autotallia ilman paksuja toppahanskoja ja oltiin lämpimimmät päivät pelkillä välikausitakeilla.

 

Samalla siirsin vihdoin lasten talvisemmat ulkovaatteet pois käyttövaatteiden vaatekaapista. Pieneksi jäävät siirsin suoraan kirppikselle lähtevien pinoon, pesin helpoimmat vaatteet ja odotan muutamien vaatteiden pesulaan viemistä. Tuntui vapauttavalta laittaa ne paksut karvareunushuppuiset takit laatikkoon ja pinota tupsupipot ja villarukkaset vierelle. Ensi talvena on teidän aikanne palata, ajattelin.

 

 

Tänään katsoin järkyttyneenä säätiedotusta - PAKKASTA ja päivisinkin hädin tuskin nollan yläpuolella! Eikä edes päivää tai paria, vaan pidemmälle kuin säätiedotus kymmenen päivän säässä yltää näyttämään. Meidän on tarkoitus lentää ensi viikolla lasten kanssa kolmisin kummitytön perheen luokse Ouluun ja suunnitelma pakattavista ulkovaatteista oli selvä - kevyestä välikausitakista kauniisiin kevätpipoihin ja ohuet neulesormikkaat niille päiville, kun on viileämpää. Ensi viikkoon suuntaavan säätiedotuksen perusteella en enää tiedä, miten tähän kevääseen pitäisi suhtautua. Ouluun kun esimerkiksi lupaavat koko reissumme ajaksi nollakeliä.

 

Asuin lapsuuteni maaseudulla Etelä-Pohjanmaalla. Maatalon tyttönä totuin peltotyökeskusteluihin ja siihen, että kevättä roudan sulamisineen ja kylvöineen odotettiin. Muistan, että jonakin vuonna ylioppilasjuhlien yhteydessä jännitettiin tarvetta myöhästyneille peltotöille. Tänä keväänä ollaan varmaan juhannuksessa ennen kuin mikään pääsee kasvukauteen.

 

Mussa heräsi silti pieni kapinallinen. En aio hakea enää talvipipojen ja paksujen hanskojen, saati untuvatakkien laatikoita takaisin. Keksitään muita ratkaisuja ja mennään niillä toppatakeilla, jotka vielä roikkuvat eteisen vaatekaapissa. Juostaan vaikka tarvittaessa ripeämmin, että pysytään lämpiminä. Whatever. Ihmekevät.

PS. Bloggaajakolleja Henna "Kun minusta tuli äiti"-blogissa, alahan miettiä haalarinkeittoosi sopivia mausteita tai keksi ainakin Arvon keväthaalarin alle sopivammat varusteet ;)

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hytisyttääkö sinuakin välillä pelkkä ajatus ulos menemisestä? Näet silmissäsi kasan talvivaatetta välifleeceineen ja kypärämyssyistä pipoon ja topparukkasiin. Tiedät, että lasten energiamäärän tasaamiseksi reippailu pikkupakkasessa olisi oiva idea. Oikeastaan melkein välttämätön. Muutoin jossakin vaiheessa iltapäivän edetessä vauhti sisällä yltyy ja siirrytään kävelyaskelista vauhdikkaisiin juoksuaskeliin.

Tunnustan rehellisesti, etten juurikaan viihdy ulkona vain oleillen. En oikeastaan kesäisinkään ole se hiekkalaatikon reunalla istuva tähtiäiti, tai keinuvauhtien antajien eliittiä, vaan mieluummin ulkoilun lomassa(kin) haluaisin tehdä jotakin. Saada aikaan. Tai ainakin vaihtaa maisemaa. Haravoida, siistiä kukkapenkkiä ja aidan vieruksia rikkaruohoista, kävellä katsomassa luontoa tai tehdä metsäretkiä. Ystävien seurassa lähden mielellään puistoonkin, siihenhän yhdistyy aina yhtä odotettu jutteluhetki.

 

Yhteinen pulkkamäki riemunkiljahduksineen on mukavaa reippailua raikkaassa ilmassa, hiihtoharjoitukset lasten kanssa saavat hymyn huulille ja metsäretket kallioilla kiipeillen ja kaatuneiden puiden yli hypellen ovat mahtavia. Niihin lähden innostuneesti mukaan. Mutta talvella ajatus pelkästä oleskelusta pihalla tuntuu tahmealta. Siis ajatus siitä, että lapset kaivavat lunta sankoon lapiolla, sisaruksina keksivät yhdessä ne parhaat leikit ja itse vanhempana – no, katselen lasten leikkien lomassa vaikka lintuja? Ees taas lentäviä lintuja? Harakkaa siellä, varista täällä. Pliis, keksikää jotakin parempaa. 

 

Siksi meillä aika harvoin vain ”ollaan” ulkona.

Yksi mukava puuha pikkupakkasella on lumen maalaaminen vesiväreillä. Taideteoksille on tilaa loputtomiin, eikä kenenkään tarvitse miettiä, kaatuuko vesiastia maalaamisen yhteydessä. Seuraavaksi aiotaan kokeilla suihkepulloja vesiväriseoksella.

 

Rakennetaan lumiukkoja ja lumilyhtyjä, jäädytetään värikkäitä jääkuutioita ja tehdään kauniita jäälyhtyjä.

Vaikutuin muuten joku aika sitten näkemästäni ideasta tehdä 1000 jäälyhtyä valaisemaan kyläteitä ja siten ilahduttamaan ohikulkijoita. Minkähän kunnan (pohjoisessa?) mahtava idea se olikaan, muistaako joku? Ellei nyt itse ihan tuhatta, mutta jos kunnon pakkaset vielä tulee, niin yksi kujallinen saattaisi tähänkin naapurustoon olla kiva idea toteutettavaksi. Lapset saisivat rauhassa lapioida lunta ämpäreihinsä ja mä jäädyttäisin ämpäreitä. Toimisi kaikille ajankulunakin.

 

Ps. Kuvakoosteen vesilammikkokuva kuravaatteineen on kuvattu vain muutama viikko ennen joulua. Talvi?

Kommentit (1)

Heliii

Paakin kylä Sotkamossa tekee näitä jäälyhtyjä ilahduttaakseen kulkijoita :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Ootko muuten huomannut, että ensi kuussa voi korkata jo ekan glögin, koska on syyskuu=syksy=pian alkutalvi=joulu?”, tavoitti ystäväni pohtiva viesti mut eilen. Ihan pettämätön logiikka.

 

Tiedän, että nyt ollaan oikeasti vasta elokuun alkupuolella, ja sääennusteessakin lupailtiin vielä mahdollisia helteitä näillekin leveysasteille saapuviksi. Silti tunnustan, että joulusta (ihan mahottoman paljon) pitävän ystäväni viesti toi leveän hymyn. Sellaisen sisäisen hyvänolon hyrinän. Elokuussa.

 

Toinen ystäväni jakoi jokin aika sitten, kesän kuumimmilla helteillä kai, somessa kuvan siitä, miten hänen jouluaskartelunsa ovat jo osin valmiita. Kolmas näkyi linkittäneen Facebookin jouluihmisten ryhmään kuvan ensimmäisestä näkemästään pikkujoulumainoksesta.

 

Siinä, missä yksi suree taaksejäävää kesää ja sitä, että auringonsäteet päivä päivältä näkyvät lyhemmän ajan iltojen hämärtyessä, toinen löytää jo kutkuttavan odotuksen tunteen sisimmästään. Joulun tunnelmallisine valmisteluineen ja salaisine myhäilyineen.

 

 

Olen aina ollut jouluihminen. Nautin siitä marraskuusta alkavasta ajanjaksosta ajanjaksosta, jolloin meillä käy useana iltana viikossa ystäviä iltateellä joululeivonnaisten, riisipuurojen ja jouluruokien äärellä. Pidän lahjojen miettimisestä, yllätyksistä ja yllättämisestä. Innostun ihan valtavasti, kun voin loppusyksyn pimeimmät hetket ideoida ystäville joulukalentereita. Eka glögilöytö kaupasta saa joka kerta hihkumaan ja joululehtien pino kasvaa vuosi vuodelta – joka ikinen numero joka ikisestä täällä julkaistavasta lehdestä useamman vuoden ajalta löytyy takuuvarmasti meidän kätköistämme.

 

Tämä ystäväni viesti sai miettimään asiaa enemmän. Ehken mä olekaan yksiselitteisesti jouluihminen, vaan ihminen, joka nauttii hetkestä sellaisenaan kuin se kulloinkin on ja toisaalta saa käsittämättömät määrät energiaa tulevan suunnittelusta ja ideoinnista. Siitä, että voi nähdä edessään mahdollisuuksien valtavan kirjon.

 

Sillä onhan kesä ihan mahtavaa aikaa; auringonpaiste ja kaikki se uskomattoman voimaannuttava valo ja se, että voit kipaista ulos sandaaleissa ja aurinkohatussa, eikä tarvi miettiä tukahduttavia untuvatakkeja saati vetää lapsille montaa kerrosta vaatteita (joista jo ekan kohdalla niin pukijaa kuin puettavaakin alkaa kiukuttaa). Kesäisin sitä paitsi ihmisistä huokuu poikkeuksetta hyväntuulisuus.

 

Ja entäs kevät? Keväiset piristävän vihreät hiirenkorvat ja auringonlämmittämiltä pientareilta nousevat ensimmäiset keltaiset leskenlehdet, lintujen sirkutus pihan puissa niiden etsiessä tulevan kesän kotipaikkaa. Keventyvä mieli pitkän talven jälkeen ja lenkkipolut jälleen täynnä toinen toistaan reippaampia ulkoilijoita.

 

 

Syksy väriloistossaan ja kävelylenkillä tossujen alla rapisevat lehdet, kymmenet kynttilät hämärässä loistaen ja villasukat jalassa huovan alle kääriytyminen lämmin teekuppi kädessä. Ihan mahtavaa. Ai piiskaava vesisade vaakasuunnassa ja tuulen ulvominen nurkissa? Se, että sormet palelevat ja kylmyys hiipii takin sisään? Kiistämättömiä syitä askarteluhuoneeseen linnoittautumiseen – nappitaulut, silkkimassat ja sormivärit esille ja ei kun luovuus valloilleen perheen ja kavereiden kanssa. Tai siihen, että voi nettiostoksina googlailla itselleen uudet, lämpimät syyshanskat ja nauttia samalla ipadin äärellä kupin lämmintä kaakaota. Sitä paitsi aika harva lapsi taitaa mielellään väistää syksyn vesilätäköt – mieluummin riemuissaan hyppii niistä yhteen, jos toiseenkin.

 

”Hän nöyrästi toivoo, että vaikka leipoisin pipareita syyskuussa, niin en laittaisi jouluvaloja vielä silloin”, päättyy tekstari viitaten ystäväni puolison toiveeseen. Viesti, jonka on lähetetty joulukuusen kuvin väritettynä. Tonttuhattuja ei kai ole saatavilla emojina, nekin olisivat olleet takuuvarmasti paikallaan. Ihanan hyväntuulinen, valovoimainen, joulua rakastava ystäväni.

 

Melkein jo kirjoitin ostoslistaan piparkakkutaikinan aineet. Päätin kuitenkin antaa ensin sen povatun helteen tulla, silloin pääsen sadepäivien sijaan nauttimaan lähestyvän syksyn värittämästä luonnosta.

 

Kun ottaa päivät sellaisina kuin ne ovat, on niin monessa päivässä aiheita hyvään mieleen, läsnäoloon siinä hetkessä ja samalla tulevan odotukseen. Silti - vierailin kyllä Pinterestissä tutkimassa jouluaskarteluideoita. Ihan noin vain suitsaitsukkelaan. Jälkiä jättämättä. Herkuttelin kyllä samalla ystävän poimimia ja tuomia syksyisen luonnon herkkuja. Sopiva vuodenaikojen sekamelska.

 

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.