Kirjoitukset avainsanalla pelot

”Äiti, miksi ne susit pitää sellaista ääntä,” pohtii nelivuotias ennen unentuloa susista. Toisinaan hän miettii pitkään niiden ääntä, ulvomista siis ja toisinaan sitä, miten lujaa ne osaavat juosta ja saavatko ne lapsia kiinni. Ihan aina halutaan poikkeuksetta varmistaa, että asuuko niitä meidän kodin lähellä. Sitä, että ei, eivät ne asu lähellä, ja vaikka asuisivatkin, eivät ne tänne sun kotiin ja omaan huoneeseen tule, vakuutellaan ihan joka ilta. Ja silti – asia mitä ilmeisimmin arveluttaa, sillä siihen palataan kuitenkin varmistusten muodossa kerran, jos toisenkin.

 

Meidän nelivuotias on jo viime syksystä saakka pelännyt pimeää (mörköpeloista kirjoitin elokuussa), mutta viime kuukausina pelkoihin on alkanut liittyä osin myös mielikuvitushahmoja (viime aikoina mm. päiväkotikaverin luoma nappisilmähahmo joka vierailee mm. päiväkotikaverin mummolan kellarissa), mutta erityisesti nyt nämä sudet. Susipelolle olen yrittänyt jäljittää lähdettä, josta esikoinen olisi siitä kuullut, sillä silloin olisi helpompaa päästä keskustelussa samalle tasolle. Se, millä tavalla hän osaa susista ja niiden tekemisistä ja elintavoista kertoa, tuntuu siinä määrin totuudenmukaiselta, ettei hän ole voinut susien olemassaoloa ja mahdollista uhkaavuuttakaan itse keksiä.

 

Pimeän pelkoon ja ikävaiheeseen kuuluvaan vilkkaaseen mielikuvitukseen ollaan yritetty tarttua monia teitä. Koska asiat alkavat painaa usein mieltä juuri ennen unta, ollaan yritetty keskustella ihan päiväsaikaankin. Normaalivalaistuksessa, arkisten touhujen keskellä nappisilmät ja sudetkin näyttäytyvät ihan toisenlaisina. Silloin villit tarinat siitä, miten sudet (tai susit, kuten hän kutsuu) raapivat, purevat ja katsovat puiden takaa, pysyvät astetta rauhallisempina.

Merkittävä apu näyttää ilmeisesti löytyvän nyt myös yövalosta, joka saa valaista lapsen huonetta jo ennen nukkumaanmenoa ja siitä läpi yön. Yövalokokeilu meillä on ollut moninainen kaikenlaisista Frozeneista Barbapapoihin ja pingviineihin, laulavina, soittavina ja mykkinä. Piuhallisina ja piuhattomina. Ongelmaksi on oikeastaan kaikissa muodostunut se, että melkoisen isoissa lastenhuoneissa ne eivät ole antaneet riittävästi valoa. Se, että joku pikkuriikkinen himmeästi loistava hahmo nököttää peilipöydän nurkalla tai on vieressä sängyssä, ei auta siinä vaiheessa, kun yöllä kesken unien herätessä tuntuu siltä, että huoneessa on jotakin epämääräistä. Ja no, toinen tosiasia on se, että tunnustan olevani melkoisen nirso, pohjalaisittain kranttu. Visuaalisissa jutuissa vaativa.

 

Kauniin yövalon löytäminen on ollut kiven takana. Sellaisen yövalon, joka valaisee riittävästi, muttei päiväsaikaan ota liikaa huomiota itseensä. Ne monet sinililat Frozenit ja pinkit Prinsessathan suorastaan kirkuvat huomaamaan. Sitä paitsi edellytän, että yöksi päälle jätettävä valo on riittävän turvallinen. Sellaiseksi en ole kokenut tavallista pöytälamppua, jota esikoinen pitkään vaati lisävalona.

 

Esikoisen huoneessa nököttää nyt kauniin tyylikäs yksisarvinen, joka vaihtaa väriä kaikissa sateenkaaren väreissä. Pimeydessä se valaisee juuri sopivasti (on uniasennossa jopa hiljalleen himmenevä) ja päiväsaikaan uppoaa läpinäkyvänä huoneen muuhun sisustukseen. Tosi kivasti toteutettu yövalo, tykkään paljon. Tai siis tykkäämme, sillä ei liene vaikea arvata, että kuopus, joka ei ole toistaiseksi yövaloa turvakseen tarvinnut, on nyt myös esittänyt toiveen omastaan. Saman Aloka-sarjan Kirahvi olisi kuulemma se paras, ”sateenkaali mullekin.” Yövalo on onneksi siis omalta osaltaan rauhoittanut iltanukahtamista. Vaikka pidin yövaloja jossakin vaiheessa vähän huuhaajuttuina, suosittelen kyllä lämpimästi kokeilemaan.

 

Vielä toivoisin tähän rinnalle kirjoja, joissa käsitellään pimeänpelkoa. Niiden löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi.

 

Onko teidän perheidenne satukirjahyllyissä kirjoja pimeän pelosta, möröistä tai muista mielikuvitusolennoista? Tai siitä, mitä öisin tapahtuu? Sellaisina, että ne päättyisivätkin tosi hyvin ja kirjoitustapa olisi riittävästi jokaisen arkea koskettava?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Se aamu, kun jo lapsia herättäessäsi tiedät, että tänään on SE neuvolapäivä. Se, jolloin neuvolantäti ennen pitkää neuvolakäynnin aikana nousee tuolistaan, kääntyy takana olevaa lipastoaan kohti, ottaa rokotusneulan suojapakkauksestaan ja alkaa valmistella lapsen rokottamista. Neulan suojapakkaus rapisee, läpinäkyvästä suojakalvosta heijastuu loistelampun valo. Neulan vilahtaessa käännät katseen vaistomaisesti pois. Siinä se on, se, jolla pian pistetään minun lastani. Minun. Miten yhteen neulanpistoon voikaan liittyä niin paljon tunnetta ja suojelunhalua. Epäloogista ajattelua.
 

Se aamu, jona oma olosi on epämiellyttävän rauhaton ja perinteiset aamurutiinit sujuvat tahmeasti. Pestiinkö hampaat jo, onhan vitamiinit otettu ja löytyyhän neuvolakortti käsilaukusta. Ajatus harhailee, mieli vaeltelee. Yrittää piilottaa lapselta sen, että itseäkin mietityttää – ja kun yhtään järkeilee, ei edes pysty konkretisoimaan, mikä mietityttää. Se pieni pistosko, oikeasti? Yksi tuhansista rokotuksista silläkin viikolla koko Suomessa.  Silti mietityttää, yrittää olla rauhallinen ja korostetun tasapainoinen, vaikka mielessä kuohuu.
 

Aamu, jona keksit epätoivoisesti tapaa perustella lapsellesi, että rokottamisesta on oikeasti hyötyä. Mietit, miten kertoisit, että se sattuu kyllä hetken, mutta että tietyt rokotukset, kuten jäykkäkouristus, vain tarvitsee ottaa. Että hetkellisestä piikinpistosta on enemmän apua pitkällä aikavälillä. Perustelujen keksiminen rokotuksen hyödyistä lähes nelivuotiaalle on hopeless case, sen tietää jokainen. Kaksivuotiaasta ei kannata edes mainita. Paljonko oikeastaan edes tarvitsee ja kannattaa perustella, tehdä kärpäsestä härkänen? Nostaa rokotusta, sitä piikin pistoa, isommaksi asiaksi kuin se onkaan? Kuka sen draaman lopulta tekee - äiti vai lapsi? Ekan puolesta voisin pistää aika monta pennosta likoon.
 

Tai aamu, jolloin vasta etsit hätäpäissäsi tapaa kertoa lapsellesi, että tänään ei oikeastaan tehdä tutun, tykätyn neuvolatädin kanssa pelkästään kivoja juttuja, vaan sitten kaiken kivan lomassa saat sellaisen tärkeän rokotuksen. Sellaisen tosi tärkeän, että juteltaiskos siitä hetki? Niin nyt, kun on jo oikeastaan kiire sinne neuvolaan, että puetaanko samalla ja ota nyt aamupalaakin siinä juttelun lomassa.
 

Uuh. Meillä on edessä rokotussuma – pääosin lapsilla, osin minullakin. Vain rokotuksensa ajan tasalla pitänyt mies säästyy. Nelivuotisneuvolassaan esikoinen saa ikäryhmälleen kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvan rokotuksen, ja sen lisäksi kaikki me tytöt syksyn lomareissua ajatellen matkailijoille suositeltavan kolmen rokotuksen Twinrix-sarjan.

 

Tunnustan. Yritän olla rohkea ja reipas ja vakuuttaa, että kaikki menee oikein hyvin – juuri sitä kaikkea, mitä hoen lapsille, kun heitä jännittää joku asia. Kyllähän kaikki menee hyvin. Ennemmin tai myöhemmin, isommin tai pienemmin itkuin ja harmistuksin poistutaan neuvolan ovesta kuitenkin. Kaikki rokotettuina. Omasta yläastevuosien epäonnistuneesta labrakäynnistä johtuvasta neulakammostani yritän selvitä sitä ennen, olla esimerkkinä rennon leppoisasti. Paikallisen lääkärikeskuksen rokotushoitaja totesi kuitenkin tänään, ettei vanhempaa ikinä rokoteta ennen lasta. Jäisi muuten moni lapsi rokottamatta tilanteen nähtyään. Muita hyviä vinkkejä rokotustilanteisiin valmistautumiseen löydät täältä, lääkefirma GSK:n sivuilta.

 

Ystävien viestit rohkaisivat illansuussa. Toisen perheen kaksivuotias sai eilen vesirokkorokotteen ja selvisi pienin jälki-itkuin rokotuksen jo saatuaan, toisen perheen nelivuotias osoitti mieltään lähinnä harmistuen ja äidin turvalliseen syliin rokotuksen jälkeen käpertyen. Kyllä mekin selvitään.

 

-----

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen ja lisäbonuksin löytyy myös Facebookista

Kommentit (6)

Heinähattu
Liittynyt28.4.2016

Oih. NE päivät. Itse en niitä niin jännitä, mutta Valto. Hän on jossain vaiheessa (en muista milloin, kun piikkejä pisteltiin häneen jatkuvasti jo kahtena ensimmäisenä vuotena) saanut piikkikammon. Valto ottaa silloin tällöin ennen nukahtamistaan puheeksi sen, "milloin seuraavan kerran rokotetaan." Inhoan noita hetkiä. En meinaa saada häntä rauhoittumaan, niin paljon hän rokottamista pelkää. Onneksi nyt, tokaluokkalaisena, seuraava rokotus on muistaakseni vasta parin vuoden päästä.

Oma blogini on Heinähattu, Valto ja Viljo.
Meidät löytää myös Facebookista ja Instagramista.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Rokottaminen, sen tärkeydestä huolimatta, on tosi ristiriitainen juttu. Viet lapsen neuvolaan tietäen, että häntä tulee sattumaan. Olkoon, että se on vain sen hetken, mutta silti.

Mietin jossakin vaiheessa, että miksi teen eron tavallisiin lääkärikäynteihin - eiväthän nekään ole top3-listalla lapsen mielestä kipeänä ollessa. Mutta ne tulevat yllättävämpinä ja tietyllä tapaa tarpeeseen juuri sillä hetkellä. Rokotuksesta taas sovitaan jo hyvissä ajoin ja ne ovat kuitenkin valintoja kuten tämä meidän twinrix esimerkiksi.

Lapsen mieli on myös yllättävän muistavainen, pitkältäkin ajalta. Ymmärrän siis hyvin sun tunteen äitinä ja Valton pelon.

Vierailija

Lapsi kyllä pysyy rauhallisena, jos vanhempi ei panikoi. Se piikki pistää vain hetken, mutta suoja joka siitä saadaan kestää pitemmälle.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Siitä olen samaa mieltä, että rokotuksen antama suoja on tärkeä. Sitä pientä pistoa verrattuna vaikkapa juuri jäykkäkouristusrokotteen merkityksellisyyttä ei voida oikein laittaa rinnakkain.

Meidän osalta kaikki rokotustilanteet ovat tähän saakka menneet hyvin ja rauhallisesti, mutta en silti voi väittää niistä pitäväni. En lapsilla, enkä omakohtaisesti.
 

VauhtiMama
Liittynyt16.8.2016

Meillä neljävee odotti rokotetta jännityksellä monta viikkoa. Kysyttäessä kerroin, että kyllä, rokottaminen nipistää. Ei niinkään satu, mutta tuntuu ikävältä. Pelon seassa oli pientä uhmakkuuttakin, olivathan aikaisemmin neuvolaan ehtineet kaveritkin selvinneet piikeistään. ;)

Lopulta kävikin niin, että neljävee PETTYI kun pisto ei tuntunutkaan yhtään. Ei kerrassa miltään. Höh. :D

Blogini Älyllistä äitiyttä löydät osoitteesta: www.vauva.fi/blogit/alyllista_aitiytta sekä Facebookista: www.facebook.com/alyllistaaitiytta/ . Tervetuloa mukaan!

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Meillä katsotaan usein Ylen lastenohjelmien arkistosta "Meidän vauvaa", jossa Emmaliina menee neuvolaan. Siinä todetaan jotenkin, että rokottaminen nipistää tms.  Nyt esikoinen valmistautuu siihen nipistykseen, ja pärjää kuulemma hyvin, koska Emmaliinakin pienempänä pärjää.
 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Asuvatko ne pimeässä pesuhuoneessa, jonne pitäisi sytyttää valot? Lymyilevätkö hämärässä työhuoneessa juuri siinä kaapissa, josta pitäisi hakea huopa äidin pyynnöstä? Vai rohkenevatko jopa majailla yöt oman sängyn alla, siellä huoneessa, missä pitäisi olla kaikkein turvallisinta?

 

Esikoisemme on alkanut pohtia lähes päivittäin mörköjen ja kummitusten olemassaoloa, ja sitä, missä ne oikeastaan ovat. ”Äiti, eihän kummituksia tarvitse pelätä?”-pohdintaan ei riitä vakuuttelu, että ei, niitä ei tarvitse pelätä, sillä niitä ei ole edes olemassa. Jatkokysymys on useimmiten ”mutta miksi sitten niistä puhutaan?”

 

Toisaalta – niinhän itsekin lapsena aprikoin kummitusten olemassaoloa. Mietin, piiloutuvatko ne mun ja pikkusiskoni kerrossängyn alle ja heräävät sieltä liikkumaan yön pimeydessä. Välillä uskalsin tarkistaa sängyn alle varovaisesti kurkistaen (ja toivoen, että jos se kamalan hirveän pelottava kummitus siellä asustaa, se ei ennätä nähdä nopsaa kurkkaustani), useimmiten en. Ajattelin yläsängyssä nukkuessani, ettei se pääse kiipeämään mun luokseni tikapuita, mutta olin samalla hyvin huolissani pikkusiskoni puolesta. Pahaa-aavistamaton alasängyssä nukkuja, joka luotti isosiskoonsa.

 

Edelleenkään en pidä pimeästä, mutta mielikuvitusolennot ovat kaikonneet aikuisuuden myötä. Vaihtuneet konkreettisempiin pelkoihin tai epävarmuuksiin tässä maailmassa.

 

Lapsen kanssa kummituksista ja peloista käydään joka kerta keskustelua mietteitä vähättelemättä. Välillä riittää lyhytkin vahvistus, ettei niitä kummituksia illan pimeydessä hänen huoneessaan todellakaan ole, välillä asiaa mietitään perinpohjaisemmin. Kovin hallitsevaa pelko ei ole, sillä tässä vaiheessa mennään pitkälti kevyin kuittauksin, eikä öisinkään esimerkiksi herätä painajaisiin.

 

Pelkojen syitä selvitellessä – siltä osin, mitä lapsi pystyy tuossa lähes nelivuotiaana sanoin kuvailemaan – nousee esille viittauksia lastenohjelmiin ja niissä kerrottuun, satuihin (omasta lastenkirjastostamme olen napannut tosin pois kaikki kirjat, joissa tiedostan olevan mahdollisuus pelkojen syntymiseen) sekä päiväkodissa kavereiden kanssa kuultuun ja juteltuun. Ja siihen, että niitä kummituksia ja mörköjä nyt vain on. Tai ei ole. Riippuen, millä mielellä milloinkin ollaan.

 

Meille tämä mörköjen ja kummitusten vaihe on vieras. Meneeköhän tämä ohitse, ja jos kyllä, milloin? Tai millä tavalla tämän voi odottaa jatkuvan?

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (1)

Lindiz82Tutipuu
Liittynyt9.8.2016

Meillä ei ole vielä puhuttu kummituksia ja möröistä nukkumaanmenon yhteydessä... meillä tosin nukutaan aika kirkkaalla yövalolla ja meidän makkarissa molemmat pojat - 4v ja 3kk, joten ehkä siksi möröt ei ole uskaltautuneet hormonihirviön reviirille =)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.