Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Tänäkin iltana heilutan tähtitaivaalle, lähetän yön pimeydessä terveiseni. Yllätän itseni epätodellisuuden tunteiden keskeltä uudelleen ja uudelleen. Menettämisen ja ikävän.

 

Ystäväni, hän, johon tutustuin yläastevuosinamme ja josta tuli läheisempi nyt viime vuosina lastemme myötä, menehtyi äkillisesti muutama päivä sitten.

 

Päivät ennen menehtymistä, jolloin hän taisteli elämästään, olivat pitkiä. Loputtoman pitkiä. Niiden aikana ehti käydä läpi yhteiset hetket ja muistot. Hymyillä kaikelle yhdessä koetulle ja tuntea jäätävää viiltävyyttä kaikesta siitä, mikä yhteisinä suunnitelmina jäisi mahdollisesti toteutumatta. Että mitä ellei tuleva kesä toisikaan mukanaan suunniteltua retkipäivää kotieläinpihalle tai touhuilupäivää lähes samanikäisten esikoisten kanssa Hoplopissa. Entä ellei meillä olisikaan enää mahdollisuutta tavata, halata, jutella tai jakaa mietteitä. Että entä häntä ei jonakin päivänä olisi, olisinko pitänyt yhteyttä tavalla, jota olisin toivonut. Saisinko vielä kerrottua, että hän on tärkeä. Tärkeä myös esikoisellemme, joka on pitänyt hänestä paljon. Mietin, kerroinko sitä edes koskaan riittävän selkeästi. Vakuutin yön pimeydessä, että hän selvää. Toistin, että on selvittävä. Kahden pienen lapsen äitinä, joista nuorempi oli vain vajaan viikon vanha. Yritin nähdä toivon hänen läheistensä viesteissä, luottaa ihmeeseen. Ja silti pelotti.

 

Noina päivinä tuli myös mietittyä omaa elämää. Sitä, mitä pitää tärkeänä ja arvostaa.

 

Yhtenä yönä, jolloin uni ei aamuun kääntyvillä tunneillakaan tullut, kirjoitin läheisille ystävillemme. Kerroin, että halusin heidän tietävän, että he ovat tärkeitä ja toivon heidän muistavan sen myös silloin, jos elämässäni jonakin päivää tapahtuisi jotakin yllättävää. Sitä kun tulee liian harvoin arjessa kerrottua. Arki tempaisee mukaansa ja kiire saa muka oikeutuksen välillä säälittävän huonolle yhteydenpidolle tai sille, ettei ehdi juuri nyt tavata. Ei tällä viikolla, eikä ehkä ensi viikollakaan. Joskus menee kuukausi, toinenkin. Töitä, harrastuksia, kaikenlaisia syitä.

 

Ystäväni ei selvinnyt. Hänen lämmin sydämensä ei jaksanut. Hän jätti meidät ennen kuin ehdin enää kertoa, että olen iloinen siitä, että hän on elämässämme. Hänen lapsensa meidän lastemme ystäviä.

 

Päivät ovat sen jälkeen olleet toisenlaisia. Epätodellisia.

 

Vain muutama päivä ennen ystäväni menehtymistä esikoisemme totesi hyvin yllättäen autossa, että äiti, me ei olla nähty ystävääni ja hänen esikoistaan pitkään aikaan. Että pitäisi tavata. Emme ole jutelleet heistä hetkeen, joten yhtäkkinen takapenkillä syttynyt ajatus yllätti. Kerroin kuitenkin heidän saaneen pienen vauvan esikoisemme ystävän pikkusiskoksi ja että lähdetään katsomaan heitä sitten vauvan kasvaessa vähän. Vastaus hyväksyttiin, tosin varmistamalla ensin, että saahan sen vauvan sitten ottaa syliin. Saa, vakuutin, kunhan pitää varovasti.

 

Intuitiota vai sattumaa, sitä en tiedä. Silti näinä päivinä mietin, miten sitten aikanaan kerron lapselle, ettei ystävääni enää olekaan. Ettei hänen ystävänsä, kolmevuotiaan pikkupojan, äitiä enää ole. Miten selitän lapselleni, mitä on kuolema ja pidän hänet luottavaisella mielellä siitä, ettei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kukaan hänen läheisimmistään kuolisi. Miten ylipäätään kuolemasta kerrotaan?

 

Meillä on vain tämä yksi elämä. Tavataanhan useammin, karsitaan kiire ja tekosyyt ympäriltämme? Etsitään vaikka vain rakonen yhteiselle iltapalalle ja teehetkelle, jos muutoin eivät aikataulut mene yksiin? Pakataan lapset auton takapenkille ja annetaan mahdollisuus edes tunnin leikkeihin keskenään arki-iltoinakin väsymyksen painaessa – annetaan heillekin mahdollisuus pienten keskinäiseen ystävyyteen. Ollaan ystäviä toisillemme, sillä kuunteleminen, sielujen sympatia ja läsnäolo ovat viime kädessä tärkeintä. Ihminen ihmiselle, ystävä ystävälle.

 

Tätä lukiessasi on aamu. Uusien mahdollisuuksien päivä. Käytetäänhän ne mahdollisuudet oikein?

 

PS. Puolisoni totesi, että voithan käydä lasten kanssa ensi kesänä ne samat kohteet, joita olitte suunnitelleet yhdessä toteutettavaksi. Menette sillä ajatuksella, että tänne me suunniteltiin retkeä ja täälläkin meidän oli ajatus tavata. Jotenkin kaunis ajatus. Ympyrä ikään kuin sulkeutuisi, suunnitelmat muuttuisivat todeksi.

Kommentit (3)

Vierailija

❤😢 voimia ja lämmin osanotto. Niin kauniisti kirjoitettu ja niin ajatuksia herättävä. Pitää muistaa nauttia joka hetkestä.

Vierailija

Pyydä ystäväsi mies ja lapset mukaan ja nostakaa vaikka malja ystävän muistolle. Kannattaa pitää yhteyttä mieheen ja lapsiin, sinulla on varmasti ajan myötä kun lapset kasvavat heidän äidistään paljon sellaista kerrottavaa mitä mies ei edes tiedä. Sitä yhteyttä kannattaa vaalia, tehdä viimeinen palvelus rakkaalle ystävälle. Ainakin itse toivoisin että mun lapselleni joku kertoisi millainen olin lapsena jos mua ei enää olis itse kertomassa. Osanotto suruusi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.