Kirjoitukset avainsanalla unelma

Innostutko sinäkin erilaisista kokeiluista? Keksit mielestäsi erinomaisen idean ja huomaat toteuttavasi sitä täysi höyry päällä sata lasissa jo saman päivän iltana? Mä olen innostujatyyppi ja ideoijaluonne. Suunnitelmia on koko ajan mieletön lista, vain ajankäytölliset realiteetit meinaavat tulla vastaan. Tavoitteellisena ja tehtyjen päätösten osalta sitkeänä luonteena sitoudun myös siihen, mihin ryhdyn.

 

Ainoa, mikä näissä tarvitsisi ehkä ajatella uusiksi, on kokeilujen kesto. Vaikka siinä sen hetkisessä innostuksen puuskassa vannon tekeväni asioita juuri ajatellulla tavalla ties mihin hamaan tulevaisuuteen saakka, ois todennäköisesti palkitsevampaa päättää, että kokeilen tätä vaikka kuukauden tai kaksi. Eikä heti kerralla sitä puolta vuotta tai vuotta. Elämään saa silti pieninkin teoin mukavaa säpinää.

 

1. Päivittäin uutta ruokaa uudella reseptillä

Viime keväänä, kutakuinkin vuosi sitten päätin tehdä päivittäin perheelle monipuolisempaa ruokaa. Selasin ruokaohjeita netistä ja isosta ruokalehtiemme pinosta, ja valmistin reilu kolme kuukautta joka ikinen kerta uutta ruokaa uudella reseptillä. Testattiin monet ruuat perinteisistä kotiruuista thaimaalaisiin nuudelikeittoihin. Mikä parasta, myös lapset söivät lähes kaikkea hyvällä ruokahalulla tai ainakin maistoivat, eikä nirsoilusta ei ollut tietoakaan. Samalla osoittautui vääräksi harhaluulo siitä, että lapset ovat lukittuneita makumaailmassaan tuttuihin kotiruokiin. Eivät ainakaan meillä olleet, vaan enemmänkin kyse oli vanhemman halusta valmistaa erilaista ruokaa.

 

Sitten tuli muutto, remppa ja monta muuta (teko)syytäkin. Ajanjaksona silti tosi mielekäs ja herkullinen. Samaan ideaan suunnittelen yhä palaavani, sillä omat lempparini, Maku-lehti ja Glorian Ruoka ja Viini, ovat julkaisseet tuon jälkeen monta kiinnostavaa ruokaohjetta. Josko tosin olisi armollisempi - vaikka 2-3 uutta ruokaa viikkoa kohden ilman sen suurempaa kestotavoitetta. Silloin voisi hyvällä omallatunnolla valmistaa sitä takuulla hyväksi testattuakin ruokaa vaikkapa lapsiperhevierailun yhteydessä.

 

 

2. Sokerittomampaa elämää lapsille

Osin ruokiin liittyvää kokeilua toteutetaan edelleenkin lasten osalta. Sokerittomampaa elämää. Siihenhän ryhdyttiin kuukausi sitten vähentämällä lapsilta päivittäisestä ruokavaliosta pois sokerijugurtit ja viikoittaisesta pois keksit, jäätelöt ja karkit.  Pillimehut retkille ja muualle mukaan ottaen vaihdettiin sokeroimattomiin luomumehuihin ja muutoinkin alettiin katsoa tarkemmin, mitä tytöt saavat syödä. Satunnaiset juhlat, vierailut yms. toki kuuluvat luontaisesti arkeen, eikä turhaan niuhoiluun ole tarvetta. Jokunen jugurtti taitaa löytyä jääkaapista tälläkin hetkellä ja viikonloppuna molemmat saivat tikkarit, mutta tiukentunut linja on toiminut ja sokeriöverit ovat kadonneeet. Tällä siis jatketaan.

 

3. Viikoittainen kävelykiintiö - säästä riippumatta

Syksyllä sain kuntoilukärpäsen pureman. Tai oikeastaan päätin vain ryhdistäytyä tässä (yö)opiskelija- ja kotiäitiarjen rutistuksessa ja ottaa aikaa itselleni säännöllisinä happihyppelyinä. Otin viikoittaisen kävelytavoitteen, 30 kilometriä. Sen alle en saanut jäädä, en minkäänlaisin myönnytyksin. Pohjalainen päättäväisyys näkyi siinä, että jos sunnuntaiaamuna oli poikkeuksellisen viikon kävelemättä jälkeen vaikkapa 15 kilometriä, päätin kävellä reippaat lenkit aamupäivällä ja vielä illan tullen. Into kesti useamman kuukauden ja kuoli talveen. Ei olisi huono idea tulla elvytetyksi nyt kevään vihdoin kurkistellessa, ehkä tosin vähän järkevimmin kilometrimäärin.

 

4. Onni jokaisesta päivästä

Vuodenvaihteessa tein ystäville muistikirjat, kirjaa onnistunut asia päivässä-idealla. Omani jäi muutaman kuukauden jälkeen yöpöydän reunalle nököttämään. Ensin siksi, että useana iltana hiivin nukkumaan tenttikirjojeni äärestä puolisoni jo nukkuessa, enkä raaskinut laittaa valoja. Muutaman viikon jälkeen ei enää tuntunut hölmöllä tavalla luontevalta jatkaa, kun omaan jossakin määrin perfektionismia lähentelevään luonteeseeni ei sopinut kirjan sivuilla näkyvä useamman päivän tauko. Mieheni kylläkin raapustaa edelleen ajatuksensa päivittäin.

 

5. Hyvä teko päivittäin

Totesin joskus alkuvuonna, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita toisten hyväksi. Pieniä asioita arjessa, jotka eivät vaadi välttämättä sen suurempia panostuksia kuin lähinnä silmien avaamisen ja toisen ihmisen huomioonottamisen siinä hetkessä. Ärsyynnyn siitä, miten helposti nuristaan ja naristaan siitä, että asiat ovat päälaellaan, palvelu huonoa ja ihmisetkin epäkohteliaita, muttei viitsitä lainkaan katsoa omaa käyttäytymistä ja sitä, olisiko itsellä mahdollisuus ajatella tai toimia toisin. Tuoda itse se ilo toisen päivään.

 

Jälleen kunnianhimoinen tavoite - hyvä teko päivässä, jokaisella kerralla uudella tavalla toteutettuna. Alkuosa ajatuksesta oli hyvä ja toimii edelleen arjessa melko luontaisesti takaraivoon iskostuneena. Loppuosa vaati jälleen säätämistä, sillä uusien toteutusten etsiminen toi hyvään stressielementin. Otetaan siis sekin kevyemmin.

 

Meidän Perheen ja Vauvan bloggarikollegoista ainakin To be Mom kertoo kokeilustaan olla vuoden ajan hankkimatta uusia vaatteita itselleen tai pienelle tytölleen seurattuaan, miten bloggaajakollega Sesse ja poika testasi samaa.

 

Hmm. Tunnistatko itsessäsi kipinää kokeiluihin? Syvältä sisältä kumpuavaa innostusta silloin, kun suunnittelet määrätietoisesti, vaikkakin leikkimielisellä otteella jotakin uutta?

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

…miten jännittävää oli mennä oman kotipihan tai naapurin kaverin leikkimökkiin? Sinne, jossa sai leikkiä omassa rauhassa ilman aikuisia tai jonne saattoi perustaa vaikkapa kahvilan tai pienen putiikin. Myydä leikkimökin ikkunasta mehua tai perustaa portaille käpymyymälän. Taisi siellä kokoontua useampi salainen kerhokin, se, jonne pienemmillä sisaruksilla oli harvemmin pääsyä.

 

Omassa kodissani ei ollut leikkimökkiä, joten naapurintyttöjen leikkimökit tuntuivat sitäkin kiehtovammilta. Voin yhä silmät sulkiessani palauttaa mieleen naapurin Johannan punaisen leikkimökin tunnelman ja nähdä naapurin Sumin keltaisen mökin terassin käpylehmävalmistelut.

 

Meidän tyttöjen leikkimökki kohoaa kotimme takapihalle ensi viikon aikana. Kiitolinja kuljetti mökin tarvikkeet – siis ne seinähirret, lattialaudat, kattohuovat sun muut - pihaan jo jokin aika sitten ja nyt perustusten tekemisen myötä mökki alkaa hiljalleen valmistua.

 

 

Jotenkin äärimmäisen kutkuttavaa. Siis tämä kaikki – se, että näkee, miten mökin tarvikkeet puretaan kuljetusautosta etupihalle, miten puut määrämittaan sahattuina odottavat takapihalla siisteinä pinoina pressujen alla rakentamisen aloittamista, miten perusta tehdään ja pieni unelma jälleen lähtee toteutumaan.

 

Malliksi valikoi kaunis, hieman erilainen Helmi-mökki, Teuvan mökki- ja sorvituotteelta. Mallikuvat (heidän sivuiltaan lainattu) ovat todennäköisesti pitkälti sitä, miltä tyttöjen leikkimökkikin tulee näyttämään. Ulko- ja sisämaalien värikarttoihin perehdytään tänään iltateen ääressä lasten nukkuessa.

 

 

Ja se sisustaminen! Valkoista sekä vaaleanpunaista ja harmaata eri sävyissään. Pidämme molemmat puolisoni kanssa sisustamisesta ja siitä, että kodissa on harmonia ja tasapaino. Leikkimökkiin toivoisin löytyvän samanlaista tunnelmaa, lapsen tavalla ja -näköisenä, mutta tyylikkään hillitysti. Pikkukeittiön astioineen ja hyllyineen, pöytäryhmän leikeille, kasan kauniita tyynyjä lattialle pehmoisen maton päälle satu- ja lepohetkiä varten (jep, kengät on sovittu jätettävän verannalle). Aina hoivattaville nukeille oman sängyn peittoineen.

 

Aikanaan, lasten kasvaessa ehkä parvenkin, sillä tämän mallin korkeus ja koko mahdollistaa mökin käytön myös aikuisten ja lasten yhteisenä kesäöiden unipaikkana. Tai vaikkapa kesäöille lasten kavereiden kanssa.

 

Mehän muutimme tähän uuteen, nykyiseen, kotiin vapuksi. Jo vanhassa kodissa asuessamme puhuimme leikkimökin hankkimisesta useasti, etenkin viime kesänä, mutta silloin sitä siirrettiin tyttöjen ollessa vielä niin pieniä. Onneksi niin, sillä nyt tämä leikkimökki on oikeasti pienten ensimmäinen oma valtakunta kotipihalla.

 

Leikkimökin avajaisjuhlista olemme jo tyttöjen kanssa jutelleet. Niistä, mihin ”leivotaan yhdessä pullia ja valitaan, äiti, kaupasta monta erilaista pakettia hyviä keksejä. Ja kaikille vieraille annetaan omat tripit”. Sovittu. Sitä hyväntuulista päivää odotellessa – tosin matkakin pienin askelin päämäärää kohti on mukava.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Meidän vanha koti asuu tuolla. Mä en ole käynyt siellä pitkään aikaan”, pohti kohta nelivuotias esikoisemme, kun ajamme kesämökille lähes vanhan kodin ohitse. Hän katsoo pitkään auton ikkunasta ulos, vaipuu selkeästi omiin ajatuksiinsa takapenkillä. Vanha koti, hänen elämänsä ensimmäinen. Kaunis oma huone leluineen. Tuttu kotipiha leikkeineen. Ikävää, haikeutta vaiko vain mukavia muistoja?

 

Keväällä suljimme viimeistä kertaa vanhan kotimme oven. Sen meille silloin rakkaimman, mahtavien muistojen täyttämän. Olimme jo pitkään puhuneet puolisoni kanssa, että muuttaisimme maalta kaupunkiin viimeistään silloin, kun tytöt menisivät kouluun. Että sitten aikanaan heillä olisi koulu lähellä kotia ja meidän työpaikkammekin kodin ja koulun tuntumassa. Monien hyvien sattumien summana muutto toteutui oikeastaan suunniteltua aiemmin ja varsin nopealla aikataululla keväällä. Löysimme unelmiemme kodin.

 

Laatikoita pakatessa haikeus iski silti hetkittäin. Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelivät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jäi osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekivät meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin. Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnitteli viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin pyytäen, älkää viekö vielä.

 

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle. Vaatteet, lelut ja kaikenlaiset matkan varrella kertyneet aarteet sinetöity maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohui. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

 

Kävin pakatessani läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin. Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset ”toivottavasti joskus tavataan taas.”

 

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä oli niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jättänyt taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sanonut hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotin ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

 

Silti tällä kertaa jokin muukin oli toisin. Toivon muuttaneeni elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

 

Lapset sopeutuivat muuttoon helpommin kuin olisimme uskoneet. Asuimme uuden kotimme remontin ajan väliaikaisesti lasten famon ja fafan luona, mikä todennäköisesti osaltaan helpotti siirtymistä. Hehän saivat asua tutussa ympäristössä, toki kaikkien laatikkopinojen lomassa. Ensimmäisinä viikkoina esikoisemme kyseli useamman kerran, että milloin mennään omaan (vanhaan) kotiin, mutta lähes päivittäiset käynnit uudessa kodissa maalauksen ja tapetoinnin keskellä toivat ymmärrystä, että jotakin uutta on valmistumassa. Se uusi koti. Meidän ikioma koti.

 

Nyt vanhan kodin muistot tulevat mieleen enää hetkittäin. ”Äiti, siellä meidän vanhassa kodissa oli ihan tyhjää. Kaikki tavarat oli tuotu uuteen kotiin, ei ollut edes unileluja enää”, muistelee tyttö välillä hyvästelykäyntiään, jolloin käytiin koko perheenä sanomassa heipat rakkaalle – jo muuttolaatikoista tyhjentyneelle – kodillemme.

 

Ennen muuttoa kävimme pitkään keskustelua siitä, mitä muutto tarkoittaa. Yritimme pukea sen sanoiksi lapsen kielellä, lapsen ajattelulle ymmärrettäväksi. Useana iltana palattiin iltasadun jälkeen samoihin keskusteluihin siitä, että muutetaan ihan (kovasti tykätyn) uimahallin viereen, ollaan lähellä Muumipuistoa ja kauppoja, päästään nopeasti kavereiden luokse ja voidaan kesällä käydä jokirannassa jäätelöllä vaikka joka ilta rattailla. Niin. Ja että sinne uuteen kotiin muuttaa uudet asukkaat, jotka pitävät siitä huolta. Se oli varmasti se vaikein keskustelu. ”Se on tuhmaa, että ne toiset on meidän omassa kodissa. Siellä vanhassa kodissa. Se on meidän koti”, totesi pikkuihminen yhtäkkiä leikkiensä lomasta vain muutama viikko sitten. Se ei tosin ollut syvääluotaava keskustelunavaus, sillä seuraavassa hetkessä typy suunnitteli jo metsäretkeä Annika-nukkensa kanssa. Kertoi silti siitä, että vanha koti on yhä muistoissa. Hän muistaa, pikkusiskonsa tuskin enää.

 

Toisaalta lapsen mietteet ja mieli on jotenkin ihanan – no – lapsenmielinen. Ojensin tyttöjä yhtenä päivänä useamman kerran siitä, että sängyillä tai sohvilla ei kiipeillä, eikä hypitä. Ei edes päiväuniväsyneenä. Aada kirmaisi pikkusiskonsa Erinin kanssa huoneeseensa ja palasi hetken kuluttua tuima ilme kasvoillaan: ”Äiti, siellä vanhassa kodissa oli se hyvä sohva. Se, johon sai vetää patjan alta ja jossa sai hyppiä. Sen mä haluan tänne kotiin. Onko selvä?” Ennen kuin ehdin edes ottaa kantaa, neiti kääntyi kannoillaan, tuhahti mennessään ja kipaisi takaisin huoneeseensa. Perinyt ainakin osan pohjalaista temperamenttiani. Hyvä niin.

 

 

Vanhan kotiovemme yläpuolella oli teksti ”Meidän yhteinen unelmamme”. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivoivat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

 

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin ”mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

 

Siksi niiden pakkauslaatikoiden keskellä, vanhalle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni, olin vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttaneet ovat hekin löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin oli aika jatkaa matkaa. Kohti uusia unelmia, meidän perheenä.

 

Lisäsin tuolloin pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, huonekalu- ja tapettitilausten lomaan, ”tilaa mietelausetarra”. Päätin silloin, että samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin. Tänään, lähes kaksi kuukautta muutosta, tein vihdoin tilauksen.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.