Kirjoitukset avainsanalla lapsiperhearki

Lapsiperheaika on erikoista sitten-kun-leikkiä.

 

Monen monta kertaa olen öisin herätessäni pohtinut, miten mahtavaa olisikaan joskus nukkua heräämättä aamuun. Ettei ihan joka yö tarvitsisi raahautua puoliunessa, silmät sikkurassa lastenhuoneeseen korjaamaan peittoa tai vakuuttamaan öiselle huhuilijalle, että kaikki on hyvin, eikä pimeässä ole niitä mörköjä tai ties mitä muitakaan kummituksia. Silittämään hetken hiuksia ja toivottamaan uudelleen hyvää yötä. Tai hakemaan pienempää, kesken uniensa herännyttä, väliimme aamuyöksi nukkumaan.

 

Tai parisängyn reunalla ahtaasti nukkuessa haaveillut hetkestä, jona saa vallata ihan koko leveän sängyn yksinään, eikä selässä tunnu ensimmäistäkään pienen jalan potkua. Ainoa, joka nukkuisi poikittainkin, olisin vain tahtoessani minä.

 

Että kaikesta rakkaudesta huolimatta olisi mahtavaa joskus nukkua koko yö ilman, että toisella korvalla unenkin läpi valvoo pienten ihmisten unta. Kuulostelee alitajuntaisestikin, kuuluuko lastenhuoneista ääniä tai liikkuvatko tytöt tavalla, joka enteilee heräämistä. Nukkuisi aamulla niin pitkään kuin nukuttaisi.

 

Viime yön nukuin yksin, 400 kilometrin päässä muusta perheestäni. Makasin leveässä parisängyssä pehmeän tuplapeiton alla ja kasasin pääni alle useamman tyynyn. Kokeilin jopa ylellistä poikittain oloakin. Viime yönä kukaan ei potkinut pienillä saati isommillakaan jaloilla selkääni, enkä joutunut pitelemään kaksin käsin kiinni peiton reunasta varmistaakseni, että sitä riittää edes reunan verran mullekin. Yö oli hipihiljainen. Häiritsemätön ja rikkoutumaton.

 

Silti - kylläpä kaipasin muuta perhettä viereeni. Sitä, että saan nukkumaan mennessäni käydä vielä kerran varmistamassa, että nukkuvathan lapset rauhallisesti. Sitä, että puoliso tarttuu lämpimästi kädestä ja toivottaa kauniita unia. Sitä, että joku kömpii viereeni ennen aamua ja hivuttautuu ihan lähelle ja nukkuu uninalle tiukasti syliin rutistettuna lähelläni. Sitä, että aamulla herätessäni tiedän kaikkien olevan samassa aamupalapöydässä.

 

Mahdollisuudesta huolimatta en osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä näemmä edes nukkua pitkään. Sovin näet treffit lapsuuden ystäväperheen luokse aamuteelle melkein ennen auringonnousua. Tälle reissulle, tähän hetkeen se oli ainoa mahdollinen rakonen, mutta toimi tässä tapauksessa erinomaisesti.

 

Tulevana yönä, tänään junan puksutellessa takaisin pääkaupunkiseudun tuntumaan, iloitsen tuhisevasta puolisostani ja siitä, että kuopus painautuu tiiviisti minua vasten nukkuessaan. Lupaan mennä sikkuraisista silmistä huolimatta hyvillä mielin esikoiseni sängyn viereen hetkeksi, kun hän joka öiseen tapaansa aamuyöllä huutelee äitiä. Tarjoan mielelläni suurimman osan peitosta miehelle ja väliin kömpiville lapsilleni. Kaikki tämä öinen elämähän vain tarkoittaa, että minulla on heidät. Oma perheeni. Juuri tänään sillä on erityisen suuri merkitys.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meidän arki on ollut yhtä pöllöilyä viime ajat. Pöllöjä metsässä olevasta kolosta kurkistellen ja pöllöjä magnoliapuun oksilla keittiön pöydällä.

 

Saimme lasten kirjahyllyyn uuden kirjan, Kalle Karhun uusi ystävä, (Karisto 1/2017) jota on luettu tarkoin seuraten jo useat kerrat. Kirjassa Kalle Karhun kotimetsään muuttaa uusi otus, joka rapistelee puiden takana, piilottelee etsijöitään ja kurkistelee varovaisesti pienestä kolosesta. Uskaltaessaan vihdoin tehdä tuttavuutta Kallen ja hänen ystäviensä kanssa, vieras osoittautuu pöllöksi. Mukavan lämpimään tapaan metsän asukkaat pyytävät pöllönkin mukaansa ja lähtevät yhdessä uimaan.

 

Kalle Karhu-sarja oli meille uusi tuttavuus, mutta heti niin pidetty, että Kalle ystävineen saa muuttaa meille aiemminkin ilmestyneiden kirjojen osalta. Kirja on näet kirjoitettu mukavan lapsilähtöisesti siten, että kieli on kauttaaltaan vaativammallekin vanhemmalle sopivaa. Edellytän näet etenkin lastenkirjoilta reilua ja kunnioittavaa kieltä, enkä kovin montaa kertaa tartu opukseen, josta sivu toisensa perään ilman pedagogista tarkoitusta pomppivat joko valitettavan tutut tyhmä-säoletihantyhmä-enleikisunkanssasi tai sitten muutoin karski kieli. Kalle Karhu-kirjassa ensimmäistäkin kertaa lukiessa tulee jo alusta saakka varmuus siitä, että voi huoletta kääntää sivun ilman, että tarvitsee vaivihkaa tarkistaa, miten tarina jatkuu ja millä sanoin asiat ilmaistaan. Mähän näet tunnustan jättäväni välillä joissakin kirjoissa lauseita lukematta tai muokkaan omanlaisekseni.

 

Sitä paitsi ilahduttavaa on se, että kirjan lopussa uusi tuttava, pöllö, otetaan heti mukaan Kalle Karhun ja hänen ystäviensä porukkaan ja pyydetään yhteiseen tekemiseen. Meillä on kotona käyty viime kuukausina paljon keskusteluja ystävyydestä ja ryhmään kuulumisesta sekä siitä, miten on tärkeää huomioida muut ja olla jättämättä ketään kaveriporukan ulkopuolelle. Se, että pöllö saa lämpimän vastaanoton, sopii näihinkin keskusteluihin oikein hyvin.

 

Pidän myös siitä, että kirja on kauniisti kuvitettu ja värimaailmaltaan iloisen harmoninen. Kalle Karhu-kirjasta on onnistuttu tekemään myös visuaalisesti lapsilukijoita kiinnostava, sillä kaksivuotiaskin lukutuokka tutki tarkkaan sivuja ja etsii yksityiskohtia.

 

 

Pöllöstä pöllöön. Yksi asia johtaa helposti toiseen. Ainakin askartelijaperheessä.

 

Samana iltana Kalle Karhuun tutustuttuamme askarreltiin tyttöjen kanssa kuumaliimaillen joukko pöllöjä. Puukiekot saivat silmät napeista ja siivet syntyivät taitavin pikkukäsin piirrettynä. Oksaan ripustamista varten taakse siimalenkki ja roikkumaan retkeltä mukaamme napattuun puun oksaan. Se muuten tekee jo kauniisti keväisen vihreitä lehtiä. Niin mahtavaa tän talven pimeyden jälkeen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, miten kerroin naapurin mummostamme? Hänestä, joka asuu rajanaapurinamme, ja jonka koti näkyy keittiömme ikkunasta. Hänestä, joka on käynyt useat kerrat pyytämässä meitä poimimaan omenapuistaan omenia ja toivonut, että lapset tulisivat leikkimään ja juoksemaan hänen pihalleen – ihan vain siksi, että hän nauttii lasten äänistä ja touhuista.

 

Tytöt puhuvat hänestä paljon, vaikka tapaamme häntä etenkin nyt talvella hyvin satunnaisesti. Välillä ollessamme potkukelkkailemassa, pulkkailemassa tai kävellen kauppareissuilla hän sattuu samaan aikaan kotipihaansa ja vaihdetaan muutama sananen ennen kuin jatketaan matkaamme.

 

Lapsille hänestä on kuitenkin tullut naapurin mummo. The naapurin mummo. He pohtivat hänen kotinsa ohi kävellessään, lieköhän mummokin menossa päiväunille tyttöjen tapaan tai onkohan hänkin menossa kauppaan.

 

Muutama päivä sitten neiti neljävee muisti yhtäkkiä, miten veimme joulun alla naapureille itseleivottuja joulutervehdyksiä. ”Äiti, sen mummon kakku on jo varmasti loppunut! Nyt mennään äkkiä kotiin ja leivotaan sille uusi.” Niinpä me leivottiin ja lapset veivät isänsä kanssa vasta uunista tulleen kakun naapurin ovelle vielä iltahämärissä.

 

Sisälläni läikähti ilo siitä, että tytöt ovat oppineet itse oivaltamaan, miten voivat omilla teoillaan ilahduttaa muita sekä osaavat huomioida ja ylipäätään nähdä ihmiset ympärillään. Että he itse yhä useammin ehdottavat sitä, miten haluaisivat ilahduttaa tai muistaa jotakin toista. On helpompaa nähdä itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa, vaikeampaa muut ympärillä ja se, että heitäkin voisi luontaisesti huomioida.

 

Kotiin reippaat punaposkiset palasivat touhuissaan syntymäpäiväkutsun kanssa. Naapuriin ysikymppisille. Kahvia tarjolla kuulemma koko päivän. Jotenkin tosi mukavaa.

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Naistenpäivä. Päivä, jona kerrotaan, että olet tärkeä, arvostan sinua. Päivä, jonka jokainen nainen - ja mies – ansaitsisi ja tarvitsisi jokainen päivä.

 

Meidän perheen elämään, omaan elämääni, kuuluu paljon naisia, joita arvostan ja eri tavoin kunnioitan. Äideistä ystäviin ja moniin muihin rooleihin. Yhtenä isona ja merkityksellisenä roolina meidän elämälle pidän esikoisen päiväkodin aikuisten roolia. Hehän pienen ihmiseni elämässä kantavat hoitoaikana vastuun lapseni arjen sujuvuudesta ja malleista, joita hän kotoa poissa ollessaan oppii. On muuten aika vaativa työnsarka luottamuksen näkökulmasta – saada vanhemmat luottamaan siihen, että joku toinenkin tekee päivittäin parhaansa tukeakseen lapsen kasvua ja tarjotakseen hyviä lähtökohtia elämään.

 

He opastavat päivittäisissä asioissa, rohkaisevat tarttumaan uusiin tilanteisiin ja ylittämään oman osaamiskynnyksen, auttavat mahdollisissa ristiriidoissa ja ottavat syliin, kun harmittaa tai sattuu. Laittavat tarvittaessa laastarin haavaan, mutta ennen kaikkea vievät kivun ja säikähdyksen pois huolenpidolla. Heiltä lapseni oppii paljon ja imee vaikutteita. Hän näkee toki hoitopäivinään ennen kaikkea päiväkotikavereidensa tekemisiä ja nauttii heidän seurastaan, mutta seuraa hyvin tarkkaavaisesti sivusilmällään aikuisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

 

Olen iloinen, että meidän päiväkodissa huolehditaan lapsista todella suurella lämmöllä. Ollaan aidosti läsnä ja huomioidaan lapsia yksilöinä. Ei paeta resurssipulakeskustelun taakse, josta nyt varhaiskasvatuksen sektorilla lähes tauotta puhutaan, vaan pyritään muuttamaan toimintatapoja vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla toimintaympäristöä käytettävissä oleviin resursseihin sopeuttaen. Asetetaan lapsilähtöisyys ja laadukkuus aina keskiöön.

 

Nelivuotiaamme on luonteeltaan seurallinen ja osallistuva. Hänellä on mieletön kyky painaa asioita mieleensä ja nähdä asioita kauempaa tarkkaavaisin silmin. Niinpä hänellä on myös keskustelevana pikkutyttönä usein paljon kerrottavaa.

 

Hän kertoo siitä, miten hän sai pitää päiväkodin luistelupäivänä omaa aikuistaan kädestä kiinni liukkaalla jäällä aina kun siltä tuntui ja miten vielä luistelun jälkeenkin jaksoi väsyneenä paremmin kävellä takaisin päiväkodille, kun jutteli aikuisten kanssa kaikenlaisia mukavia asioita. Tai siitä, miten toinen aikuinen huomioi tasapuolisesti leikeissä kaikkia lapsia ja vaikka heille tulikin lasten kesken riitaa, aikuinen auttoi selvittämisessä. ”Mä pyysin anteeksi ja se (toinen lapsi) pyysi multa anteeksi ja nyt me ollaan taas ystäviä.” Hän kertoo ylpeyttä äänessään siitä, miten hänelle on taas tehty letti hiuksiin ”istuin sylissä, kun sitä tehtiin ja tuli, äiti, tosi nätti, uskotko. Sitten mä kyllä otin sen äkkiä pois, kun mentiin toisiin leikkeihin” ja siitä, miten sai kiitosta auttaessaan toista lasta pukemistilanteessa tai lohduttaessaan surullista kaveriaan. Hänen äänensävynsä ja innostuksensa kertoo, että hän kokee tulevansa nähdyksi, huomioiduksi ja arvostetuksi. Vaikka hän on paikalla vain osan viikosta, hänellä on oma paikkansa ryhmässään ja aikuisten silmissä.

 

Seurasin liikutuksen pala kurkussa tilannetta, jossa kotiinlähdön hetkellä tyttäreni loukkasi jalkaansa temppuillessaan liukumäessä. Sen sijaan, että hän olisi takertunut minuun, hän kiipesi turvallisena pitämänsä päiväkodin aikuisten syliin ja he laittoivat yhdessä viilentävää jalkapöydälle. Siihen hetkeen ei ollut tarjolla minun kokoistani rakosta mahtua mukaan, niin rauhoittavaa oli päiväkodin aikuisen juttelu hetkellisesti hätääntyneelle lapselleni. Vielä kotimatkallakin lapsi mainitsi monta kertaa, miten ko. hoitaja on hänen mielestään ihana, niin ihana, koska ”aina auttaa mua, jos mä tarvin jotakin.”

 

Koska lapsemme on tyypillisesti paikalla puoli kolmeen tai kolmeen, tupsahdan päiväkotipäiviin kuin vallaton kakara. Yllätän heidät toisinaan lähes välipalalta ja joskus kesken leikkiensäkin, vaikka useimmiten he ennättävät iltapäiväulkoiluun. Tulen keskelle tilanteita, joita arki on aidoimmillaan. Leikkejä, joissa aikuinen on aktiivisesti läsnä, sylittelyhetkiä kiireettä, jumppailu- ja temppuiluhetkiä valvovin, turvallisuutta tuovin silmin. Yllätän heidät arjessa juuri sellaisina kuin toivonkin yllättäväni. Läsnäolevina aikuisina kymmenien lasten keskellä, hallitsemassa hulinaa ja lukuisia innostuneiden lasten toiveita. Vaativassa roolissaan vastuullisina.

 

Esikoisemme nimesi päiväkodin aloittaessaan rakkaimman nukkensa päiväkodin aikuisen mukaan. Hänelle se viesti lämpöä ja hyvää oloa. Ymmärrän, miksi.

 

Jos lapseni, joka näkee asiat lapsen rehellisin silmin, arvostaa päiväkotinsa aikuisia, niin teen minäkin. Niinpä tänä naistenpäivänä osoitan arvostukseni niille, jotka sen ansaitsevat. Naisille minun lapseni elämässä. Naisille, jotka perheen rinnalla kasvattavat lastani. Päiväkodin henkilökunnalle. Kiitos.

 

Oikein hyvää naistenpäivää.

- - - -

Teehetkien  koti löytyy myös Facebookista sekä aktiivisesti päivittyvine kuvatarinoineen Instagramista

Kommentit (4)

Vierailija

Kiitokset hienosta kirjoituksesta, joka perustelee sanomansa sillä kaikkein olennaisimmalla - lapsen näkökulmalla ja kokemuksella.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Kiitos. Vanhempana tulee välillä pohtineeksi, tekikö jonkin ratkaisun lapsen parasta vai omaa parasta ajatellen.
Meidän päiväkotikeskustelu on ollut onneksi helppoa, sillä meidän esikoisen  päiväkoti on ollut kaikin puolin ihan paras mahdollinen. Lapselle itselleen, joka viihtyy hyvin ja me vanhempina arvostamme paljon toimintaa kokonaisuutena. Ihanasta henkilökunnasta (tai kuten lapsi kutsuu - aikuisista) pedagogiikkaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.