Kirjoitukset avainsanalla lapsiperhearki

Päivä - onneksi jo jokunen yö sitten - alkoi jo arveluttavasti. Päiväkotilaista olisi aamulla väsyttänyt kovasti, eikä päiväkotiin lähteminen innostanut. Vielä vähemmän nelivuotiasta ilahdutti ajatus siitä, että lasten isäkin olisi illalla töissä pidempään.

 

Päiväkotipäivän iltapäivässä oli pääteltävissä paljon jo siitä, että päiväkodin pihalta löytyi lapsi, joka ei kipaissut portille toivottamaan tervetulleeksi, saati juossut vastaan silmät tuikkien. Jatkoi vain aavistuksen välinpitämättömästi leikkejään päiväkotikaverinsa kanssa ja kaivoi vielä hiekkalapiollaan juuri sulanutta maata päiväkodin keinujen takana. Hän huomioi kyllä saapumiseni, mutta jatkoi omia puuhiaan hyvin epätavanomaisesti.

 

Kotimatkalla mieli reipastui hetkeksi välipalan jälkeen, mutta edelleen kuulemma väsytti. Väsytti paljon. Pikkusiskon kuvismuskari, joka on tavallisesti isän ja kuopuksen oma juttu, hoidettiin tällä kertaa kaikkien kolmen tytön voimin isän ollessa töissä. Se sujui vielä jotakuinkin, edelleen tosin nuutuneen ryhdittömästi. Pysähdyttiin kotia ennen vielä hetkeksi puistoon ystäväperheen kanssa, jotta ennen unta leikit pysyisivät jotakuinkin hallittavina. Väsyneinä kun niillä on taipumusta välillä karata käsistä.

 

Kotipihassa väsytti, väsytti ihan liikaa. Itkuisena riisuttiin vaatteet, kiljuen käytiin iltasuihkussa ja jo hysteriaa lähennellen kiivettiin yläkertaan iltapalalle. Saatiin iltaan draamaa siinä määrin, että oikeasti jo hetken hirvitti. Väsyneelle ei kelvannut mikään, ei yhtikäs mikään. Ei ollut mahdollisuutta sovintoon, ei kompromisseihin, eikä enää reiluihin myönnytyksiinkään. Peli oli menetetty, mutta sitä ei osannut puhaltaa poikki meistä kumpikaan - ei tytär eikä äiti. Ja kyllähän sen tietää, että kun riittävässä määrin harmittaa toista, eikä siihen tule mitään stoppia, vaan kierrokset senkun lisääntyvät, niin jossakin vaiheessa alkaa harmittaa toistakin. Ai mitä aikuismaista käytöstä, in your dreams?

 

Sängyssä yövalon valaistessa huonetta lapsenkin mieli vihdoin tasoittui. Väsyneen mielen täytti filosofinen pohdinta. "Kun mä rakastan sua ja sä mua, niin siinä on aika paljon rakkautta", totesi neljävuotias hennolla äänellä ennen nukahtamistaan ja pujotti käden käteeni. Sitten hän jatkoi:" Rakkaus on sitä, että pussaa ja halaa ja sanoo illalla, että hyvää yötä ja kiitos päivästä." Uskaltauduin hetken päästä kysymään, oliko hän vielä kurjalla mielellä ja haluaisiko jutella asiasta. Ei kuulemma tarvinnut, kun kerran ollaan taas kavereita. Niin kai, niitähän me.

 

Äitipisteet jäivät illalta nollille. Onneksi draama antoi tilaa rakkaudelle.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Leipoa, tehdä isälle pullaa", vastaa kaksivuotias usein kysymykseen siitä, mitä hän haluaisi päivän aikana tehdä. Viime kuukausina hänen toiveensa leipomisesta on toteutunut harvemmin, mutta onnea ovat olleet ne satunnaisemmatkin kerrat.

 

Leipomiseen liittyy niin paljon muutakin kuin se, että saa maistaa tuoretta, vasta uunista otettua itse leipomaansa leivonnaista. Toki sekin on odotettua, mutta ainakin tytöt innostuvat koko leipomisprojektista. Siitä, että etsitään yhdessä yleiskone taikinakoukkuineen sekä desilitrat ja siivilät, mitataan huolella aineksia. Nuuhkutellaan maustepurkkeja ja maistellaan, miltä kaneli, kardemumma ja vaniljasokeri maistuvat. Rikotaan yhdessä kananmunia ja kerta toisensa jälkeen huomataan, että se homma kannattaisi vielä jättää äidille, ettei tarvitsisi aina kalastella niitä pieniä munankuoren palasia taikinasta. Opetellaan yleiskoneen käynnistämistä ja nopeuden säätämistä ja leivinnuolijalla taikinakulhon kaapimista. Sitä paitsi leipomisessa pääsee mielikuvitus valloilleen - ainakin meillä lapset tekevät mitä mielikuvituksellisempia pullia tai ripottelevat nonparelleilla sydämiä ja kukkia perinteisen mokkapiirakan päälle.

 

Leipomishetket tuovat poikkeuksetta hyvän mielen ja synnyttävät yhteenkuulumisen tunnetta. On mukavaa leipoa isälle, jättää keksipaketti töistä palaavan ystävän postilaatikkoon tai viedä tervehdys vaikkapa naapurin mummolle. Kutsua ystäväperhe tuoreiden sämpylöiden ääreen iltapalalle tai kuten eilen, esikoinen soitti fafalleen tarjoavansa tuoreita pullia.

 

Meillä leivotaankin tavallisesti paljon perinteisistä pullataikinoista ennakkoluulottomiin uusien reseptien kokeiluun. Leipomisen olen kokenut itselleni hyvänä tapana tyhjentää päätä ajatuksista ja toisaalta saan usein leipoessani monta uutta hyvää ideaa, kun ajatukset vaeltavat vapaasti. Lapset pitävät myös leipomisesta paljon, tosin pullataikinan tekeminen raaka-aineiden mittaamisesta ja alustamisesta siihen vaiheeseen, että tuoretta pullaa voi syödä kylmän maidon kanssa, kestää pitkään. Hyvin piiiiiitkään, jos lapsilta kysytään.

 

Esimerkillinen äiti tekee toki itse pullataikinat ja muutkin taikinat - hyvä, ettei valmista raaka-aineitakin itse viljaa myllyssä jauhaen, sen kauran toki ensin pellolla kasvatettuaan ;) Pullataikinan kohoamista malttamattomien lasten kanssa odottaessani jäin tosin pohtimaan, pitäisikös mun käydä kurkkimassa kauppojen pakastealtaat ja tuoda lasten kanssa leipomiseen mukaan osin raakapakasteita tms. jos sellaisia on ylipäätään saatavilla pulla- ja pikkuleipätaikinoissa samalla tavoin kuin piirakka- ja piparkakkutaikinoissa. Tiedättekö joitakin valmistaikinalevyjä, joita olisi kotona pakastimen lokerossa valmiina niihin hetkiin, joina lapsi illalla vain hetki ennen iltapuuhia pyytää leipomishetkeä ja itse tajuaa ajan riittämättömyyden. Silloin ei tarvitsisi vastata tyyliin tehdään-huomenna-sitten, vaan saisi heti elettyä sen tärkeimmän yhteishetken taikinan vaivaamisesta ja uunipellille nostamisesta tuoreiden leivonnaisten maisteluun. Pullat sun muut voisi tehdä alusta alkaen suunnitelmallisempina päivinä, kun on enemmän aikaa.

 

Yksi parhaista tuoksuista kotiovea avatessa on tuoreen leivonnaisen tai herkullisen vastavalmistetun ruuan tuoksu. Mun mummoni teki lapsuudenkotini vintissä usein rahkapiirakkaa tai hannatätejä, äitini koulusta kotiin tullessani sämpylöitä tai tiikerikakkua. Leipominen ja sen tuoma kodikkuus on asia, jonka toivoisin tyttöjenkin muistavan omasta lapsuudestaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kerroin muutama päivä sitten meidän 2,5-vuotiaan kuopuksen päiväunikapinasta. Siitä, joka aina jossakin vaiheessa iltapäivän loputtomalta tuntuvaa nukutustuokiota alkoi kääntyä siihen, että eestaas hääräävän pienen vanhempaakin alkoi puhisuttaa ja hampaita kiristyttää. Siihen, että lapsella olisi paljonkin asiaa ja vielä yksi juttu kerrottavana, mutta vanhemmalla ei enää mitään sanottavaa.

 

Koska jokapäiväiset neuvottelutilanteet - ne valmiiksi hävityt - osoittautuivat vanhemman näkökulmasta tuloksettomiksi, päätin pääsiäislomaviikon jälkeisesti hulinasta arkeen palaamisen jälkeen ottaa uuden taktiikan. Että hei, mitäs jos kokeiltaisiin suunnitellusti päiväunettomia päiviä? Niitä on siis kokeiltu joitakin kertoja aiemminkin päättyen lähes poikkeuksetta melkoiseen iltahulinaan. Siihen, että tytöt keinuvat voimistelurenkailla sellaista vauhtia, että päätä huimaa ja hyppivät trampoliinilla "yksi-kerrallaan-sopimuksista-välittämättä" niin, että sydän on syrjällään. Joo, tiedän, että lasten kuuluukin leikkiä välillä hyvinkin vauhdikkaasti, mutta muutoin melko rauhallisten tyttöjen kanssa väsymys saa ylikorostuneen rauhattomuuden esiin.

 

Ensimmäisenä päivänä tein erinomaiset suunnitelmat sille, että lapsi pysyy touhukkaana koko päivän. Kahteen mennessä iltapäivällä oltiin siivottu perusteellisesti keittiön kaapit ja pyyhitty jokainen pöly keittiön kaappien päältäkin, kasattu leikkimökkiin hyllykkö, ruuvailtu uuden nojatuolin jalat paikoilleen ja pesty useampi koneellinen pyykkejä. Tutustuttiin vispilöihin ja vohvelirautaan, ruuvattiin yhdessä erilaisilla ruuvimeisseleillä ja lajiteltiin pyykkejä värijärjestyksen mukaisesti, harjoiteltiin puhtaan pyykin viikkaamista kauniisiin kasoihin. Paristi kokeiltiin ihan tositarkoituksellisesti taktiikkaa "Äiti näkee, että sä olet väsynyt. Nyt mennään päiväunille" - Ei. En halua nukkua. Asia selvä, niin vähän arvelinkin.

 

Kolmen aikoihin lähdettiin hakemaan esikoinen päiväkodista. Vähän ennen kahdeksaa heränneen silmät sulkeutuivat heti, kun auto kääntyi kotipihasta. Ei auttanut, vaikka yritin keksiä keinoja laulamisesta lintujen ja ohikulkevien autojen katseluun. Autossa nukuttujen päiväunien jälkeen palattiin ainakin putipuhtaaseen keittiöön tekemään päivällistä ja vietettiin hyväntuulinen ilta yhdessä. Voiko sen laskea onnistumiseksi?

 

Seuraavana päivänä kokeiltiin uudelleen. Siivottiin leikkimökkiä kevättä varten ja askarreltiin hetki sisällä pyykinpesukoneen valmistumista odotellessa. Lounaan jälkeen kauniin aurinkoinen kevätpäivä houkutti takaisin ulos. Ehdittiin hakea lähikaupasta tarvikkeet iltapäivän pullataikinaan ennen kuin kaksivee veti varalta mukaan otetun uniharson poskelleen ja sulki haukotellen silmänsä. Auringonsäteet ja myöhäisen kevään kevyet lumihiutaleet leikittelivät vuorotellen nukkumatin matkassa olevan kasvoilla. Päiväunista sai energiaa siinä määrin, että leipominen tyttöjen kanssa sujui erinomaisesti. Hmm, onnistuminenhan sekin oli.

 

Tänään ulkoilu- ja touhuiluaamun jälkeen typy kiipesi itse sänkyyn ennen kahtatoista ja toivoi mua hetkeksi vierelleen silittämään. Nyt hän tuhisee jo rauhallista untaan.

 

Ajattelin muuttaa ajatustani. Päiväunellisten ja suunnitellusti päiväunettomien päivien sijaan saa jatkossa tulla myös katsotaan-miten-sujuu-päiviä. Niitä, joina uni tulee, jos on tullakseen tai unet jäävät väliin. Nythän asetelma kääntyi päälaelleen - suunnitelluista päiväunettomista päivistä päivittäin päiväunellisiin.

 

Olen lähtökohtaisesti rutiineista kiinni pitävä, mutta totesin, että tähän juupas-eipäs-taisteluun en enää lähde jääräpäisesti tunneiksi niinä päivinä, joina vielä kahdeltakaan iltapäivällä toisella ei ole merkkiäkään väsymyksestä. Toisaalta kaksivee nukkuu minimissään 11 tunnin yöunet näiden mahdollisten tunnin päiväunien rinnalla, joten päiväunettomien päivien jaksamisen haasteet ajoittuvat lähinnä pariin tuntiin illassa ennen nukahtamista. Tiedän, että lapsilla on kausia, joina oma tahto on vahvempi ja vanhempia koetellaan myös näiden nukkumisten suhteen. Niinhän se oli pari vuotta vanhemmalla esikoisellakin, jolla nykyisin 4,5-vuotiaana on yhä halu nukkua päiväunet muutaman kerran viikossa. Toki voisin väenvängällä keksiä keinoja nukahtamiseen, mutta juuri nyt tilanne ei ole sen väärti. Otan siis tässä hetkellisen aikalisän, menen päivä kerrallaan. Juuri nyt nautin peiton alle kömpineestä pienestä ihmisestä, jonka tiedän tunnin kuluttua heräävän hyvillä mielin virkeänä.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joku, joka katsoo perään, että lapsella on ulos lähtiessä edes jotakuinkin sopivat vaatteet ja että lounaalla syödään muutakin kuin pieni nakerrus näkkärin reunasta? Joku, joka pitää huolen, että lapsesi nukkuu päiväunet ja ulkoileekin päivittäin? Saa leikkiä ikäistensä lasten kanssa? Paikka, jonne jättää lapsi kiireesti ennen omaa työpäivää ja napata takapenkin turvaistuimeen päivän päätteeksi? Se perinteinen käsitys päiväkodista?

 

Olen jo useampaan kertaan maininnut, että meidän esikoisen päiväkoti on ehdottoman huippu. (Kirjoitus päiväkodin aikuisista) Päiväkodin aikuiset ovat aidosti läsnä arjessa huomioiden lapset yksilöinä. He rohkaisevat lasta tarttumaan uusiin tilanteisiin, ylittämään oman osaamiskynnyksensä ja opastavat päivittäisissä asioissa asettaen lapset keskiöön. Heille päiväkotiarki on niin hurjan paljon muutakin kuin lapsen perustarpeisiin vastaamista. Mielettömän paljon enemmän kuin vain paikka päiväuniin ja pihalla keinumiseen, pöydän kulmapaikka näkkileivän nakertamiseen tai nukutustila päiväunille.

 

Päiväkotikeskusteluissa päiväkotiin viitataan usein säilytyspaikkana. Sellaisena osin pakkorakona, jonne lapset jätetään vanhempien töissä olon ajaksi - ainakin jossakin määrin "onneksi joku huolehtii"-ajatuksella. Onneksi se voi olla paljon muutakin. Oikeastaan ihan kaikkea muuta. Mallioppimisen tarjoaja, laadukkaan sellaisen parhaimmillaan.

 

Meidän nelivuotias päiväkotilainen on äärimmäisen tarkkahavaintoinen. Hän kuulee hiljaakin keskustellun - tai erityisesti sen - ja tarttuu sanoihin ja lauseisiin, tarkkailee toimintatapoja ja jo seuraavassa käänteessä käyttää itse juuri näkemäänsä. Lähes poikkeuksetta hän kertoo päiväkotipäivien jälkeen uudenlaista tarinaa siitä, mitä on kavereiltaan kuullut. Välillä tarinat ovat sellaisia, että niitä hyssyttelee vaivihkaa taka-alalle tai toivoo tilalle tulevan uusia kiinnostavampia. Toisinaan hymyilyttää paljon - tuollaista se oma lapsuutenikin kai oli.

 

Viime kuukausina kotiimme on muuttanut uusi perheenjäsen. Hän, joka nelivuotiaan lapsen hahmossa kertoo selkeän loogisesti toimintamalleista, opettaa asioita hyväntuulisella otteellaan ja perustelee asian kuin asian lapsen kielellä, mutta äärimmäisen ymmärrettävästi. Tietyllä äänenpainolla, tietyin elein. Juuri, kuten aikuinen itsekin toimii. Meille on muuttanut mallioppimisen myötä lapsemme päiväkotiryhmän aikuinen.

 

"Häntä" kuunnellessani arvostus nousee yhä enemmän. Niin paljon kuulen arjen viisautta, selkeästi kuvattuja toimintamalleja ja etenkin lapsen silmin pitkälle avattuja asioita. Ei vain toteamuksia, että jokin asia on niin tai näin, vaan avattuna ymmärrystä siihen, miksi asiat ovat tietyllä tavalla. Erityisen ilahduttavaa on se, että lapsi saa selvästi päiväkodistaan tukea asioiden itsenäiseen oivaltamiseen. Häntä rohkaistaan ratkaisemaan asioita itse, tekemään kompromisseja, sopimaan ja neuvottelemaan. Olemaan omaa mieltä, oma itsensä.

 

Uudelle perheenjäsenelle on mieluusti tehty kodissamme tilaa. Hän saa paikkansa arjessamme, sillä monet keskustelut ovat olleet hyvinkin hedelmällisiä, lapsen näkökulmasta rakentavia ja oivaltavia. Samalla olen useat kerrat jäänyt pohtimaan sitä, moniko aikuinen ymmärtää merkityksensä. Ei vain äitinä tai isänä tai lapselle läheisenä isovanhempana tai kummina, vaan myös päiväkodin aikuisena. Lapsi, joka on päiväkodissa useita päiviä viikossa, oppii käsittämättömän paljon jokapäiväisestä elämästä arvoineen ja toimintamalleineen päiväkodista. Sillä, mitä hän oppii ja millä tavalla, on todellakin merkitystä. Ihan koko elämälle.

 

Millä tavalla sinun lapsesi päiväkodin aikuinen puhuu? Mitä toimintamalleja lapsesi häneltä oppii?

 

- - - -

Kurkista myös muita ajatuksia esikoisemme päiväkodista:

- Naisille, jotka kasvatatte lastani - ajatuksia arvostamisesta
- Uuden aloitus ja äidin haikeus - päiväkotiin
- Kun olette meille tärkeitä - Jouluterveiset päiväkodin aikuisille
- Osaviikkoiset päiväkotiystävykset - "Tuleeko Sofia jo tänään päiväkotiin? Äiti, sano joo"

Kommentit (1)

piia
Liittynyt27.4.2016

Voi että. En voi kuin toivoa, että olen itse omassa työssäni juuri sellainen päiväkodin aikuinen, jonka jokainen (tai edes aika moni) ottaa mielellään kotiinsa! Kirjoihin ja kansiin on kerätty paljon hienoja tavoitteita mutta mielestäni yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein, on nimenomaan antaa hyviä eväitä elämään.

Ihanaa, että teillä on käynyt hyvä tuuri ja olette saaneet elämäänne lisää tärkeitä aikuisia!

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.