Kirjoitukset avainsanalla yhdessäolo

Siinä he istuivat pöydän ympärillä kaikki.

 

Hän, jonka tapaa kasvattaa lapset ja olla aidosti läsnä hetkissä ihailen paljon. Kiireisen arkensakin keskellä hän osaa aina pysähtyä juuri siihen hetkeen, jossa kohtaa toisen. Katsoa silmiin, rutistaa lämpimästi. Hän, ihmisistä lojaalein, jonka sydämessä ja perheessä on aina paikka minulle, meille.

 

Hän, johon olen oikeastaan poikkeuksetta yhteydessä ensimmäisenä, jos mieltäni painaa jokin asia. Hän tuntee minut ja puolisoni niin hyvin, että hän löytää joka tilanteeseen ne oikeat sanat. Tai osaa sanoittakin tuoda levollisen, rauhallisen olon.

 

Hän, joka oli arjen enkeli erityisesti viime kesänä, jolloin meillä molemmilla kummatkin lapset sairastivat vesirokot päivälleen samaan aikana. Viikkojen eristys muusta maailmasta olisi tuntunut raastavan pitkältä, mutta oi, heistä me saimme seuraa useampana päivänä viikossa. Vesirokkotäplikkäät lapset leikkivät tyytyväisinä keskenään. Hän, jonka seurassa tulee aina hyvälle tuulelle. Aamuviesteistä, iltaviesteistä, pelkästä ajatuksesta, että hän on jossakin lähellä olemassa. Meitäkin varten.

 

Hän, johon tutustuin kunnolla vasta kesällä, mutta jonka kanssa ajatuksia on hyvin mutkatonta jakaa. Keskusteluihinkin uppoutuu jopa siinä määrin, että hän onnistui syksyisen pitkän kävelylenkin jälkeen houkuttelemaan minut saunomaan ja lauteille jatkamaan lenkkipohdintojamme. Tietämättä toki sitä, että saunan kuumuus saa minut lähes pyörtymään ja siksi minua harvemmin saa saunakaveriksi. Mutta voihan sitä jutella pesuhuoneen seinäänkin nojaten, lisähappea haukaten. Kunhan seura on erinomaista.

 

Hän, joka on entisestään kirkastunut ymmärrystä siitä, että lapset ovat lahja ja että vanhemmuus on etuoikeus. Hän, jolla on aina taito ottaa toiset huomioon ja luoda ympärilleen hyvää mieltä.

 

Hän, jonka kanssa polkumme kohtasivat jokin aika sitten toistuvasti toisiamme tuntematta. Olimme kutsuttuja yhteisillä synttäreillä ja muissa tapahtumissa muiden ihmisten vaihtuessa ympärillä, mutta me pysyimme. Aina eteiseen saapuessamme huomasimme, että kappas vain, tekin olette taas täällä. Totesimme, että kohtalolla saattaa olla sormet mukana tässä pelissä. Se valovoima ja sydämen lämpö, joka hänestä säteilee nyt tutustuttuamme – olen iloinen, että kohtalo tuli näyttämään pelimerkkejä.

 

Vierekkäin he, joista toisen kanssa jaettiin esikoisten odotus- ja vauva-ajat ja toisen kanssa kuopusten. Keskusteltiin siitä, mitä vanhemmuus tarkoittaa, miten äitiys koetaan ja ennen kaikkea elettiin yhdessä sitä arkea vastasyntyneen ja sittemmin taaperon kanssa. Oltiin toisillemme peilauspintoja, tasapainottajia, tsemppareita. Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta, syömisestä ja syöttämisestä, omasta ajasta ja perhekeskeisyydestä.

 

Hän, joka saa puolisostani esille uuden puolen. Laittaa viestin tai soittaa, että nähdäänhän vartin päästä uimahallilla tai sopiiko treffit lasten kanssa Hoplopissa puolen tunnin päästä. Pitkälle asioita suunnitteleva puolisoni nikottelee yllätyksellisyyttä joka kerta hetken, mutta hyväntuulisena nappaa silti tytöt mukaansa ja lähtee isien ja tyttöjen iltaan. He vilpittömän välittömät ihmiset, jotka ollaan tunnettu koko porukasta ajallisesti vähiten, mutta joiden kanssa toivomme polun jatkuvan vuosikymmeniä. Viikoittaisine, jopa useampine tapaamisineen.

 

He, ja monet muut. Tärkeät, merkitykselliset, rakkaat.

 

Pitkäaikainen haaveemme toteutui, kun saimme kotiimme saman pöydän ympärille kanssamme istumaan iltaa läheisimmät ystävät, ystäväpariskunnat. He, joiden kanssa jaamme arjen lenkkipoluista iltateehetkiin. He, joiden kanssa käydään keskusteluja uhmaiästä ja kasvatuksen periaatteista, pikkulapsiperhe-elämästä aikaresursseineen, kotiäitiydestä ja työelämästä. Pohditaan maailmanpolitiikkaa, taloutta ja parisuhteita, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Suunnitellaan teatterireissuja, ravintolaillallisia ja yökyläilyjä. Tai ihan vain sitä, miten saataisiin seuraava hämärä syyspäivä kulumaan hyväntuulisesti väsyneiden lasten kanssa.

 

He, jotka pelkällä läsnäolollaan tuovat valtavasti hyvää mieltä. Auttavat sumplimaan ja selviytymään arjen ryteiköissä ja näkemään onnellisina päivinä vieläkin kirkkaammat kultareunat.

 

He, jotka laittavat pidemmän sähkökatkon aikana viestin, että tarvitteko kynttilöitä, ollaan kohta kotiovellanne tarvittaessa. Tuovat tullessaan itsetehtyä omppumehua, tuoretta pullaa, ison vuoallisen ruokaa tai kimpun oman kotipihan kesäkukkia. Seisovat ovella illan hämärissä ison matkalaukun kanssa "lainatkaa tätä, mahtuvat vaatteenne reissuun paremmin" tai laittavat aamuaikaiseen viestiä, että otettais teidän tyttö kyydissä yhteiseen harrastukseen, sopiihan. Soittavat flunssaisten ovikelloa tuoden yskänkarkkeja ja herkkuja, jättävät kotiovelle kukista kauneimman tai postilaatikkoon suklaarasian tai kirjeen lämpimin ajatuksin. Patistavat suihkuun ja lupaavat vahtia lapsia sen aikaa, ottavat lapset hoitoon ja lähettävät vauva-ajan väsyneet vanhemmat kaksistaan pizzalle, siivoavat pöydän ruokailun jälkeen ja napsauttavat tiskikoneen päälle "istu sä hetki rauhassa."

 

He, jotka ovat paitsi aikuisystäviä ja siinä roolissa mielettömän tärkeitä, myös lastemme ystävien äitejä ja isiä. Kuvis- ja tanssimuskarikavereita, metsäseikkailuseuralaisia, uimahallin pukuhuoneen jakajia, askartelu- ja leipomiskavereita. Meidän lapsille niitä turvallisia aikuisia, joiden kanssa lapsuudessaan kasvavat.

 

Illan täytti kiitollisuus. Oikeastaan vähän ihmetyskin. Että tuossa he nyt ovat, kaikki samaan aikaan, jokainen omana ihanana itsenään. Illallinen kahdellekymmenelle.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Äiti, mennäänkö askaltelemaan?”, pyytää pieni ihminen aamulla herättyään. Hän ei malttaisi odottaa aamupalaansa, vaan muovailumassat ja värikkäät nappipurkit välkkyvät jo mielessä. ”Mä aion tehdä avaimenpelän ja puhelimen ja Sofialle kolvikset”, hän vahvistaa päivän suunnitelmista. Askarteluhuoneessa hyppy tuolille on tottunut, siihen on kiivetty suunnitelmat mielessä monen monta kertaa viime kuukausina. Joka kerta yhtä innostunein mielin.

 

Sateinen kesä on suorastaan vedonnut askarteluhenkiseen perheeseemme. Vesisateen ropistessa ja tuulen tuivertaessa on ollut mahtava linnoittautua me tytöt keskenämme ja välillä perheen isäkin seuranamme askarteluhuoneeseen.

 

Miljoona ideaa, Pinterestin kuva-aarteita talletettuna omiin arkistoihin satoja. Ihan vielä meillä ei ole yhtä monta toteutusta. Onneksi on tälle mahtavalle puuhalle koko elämä aikaa.

 

 

Askartelu – valtava määrä luovuutta ja mielikuvitusta. Innostusta ja aikaansaamisen riemua. Välillä meillä tehdään malleista, nykyisin tyttöjen kasvaessa yhä enemmän sovelletaan. Huomaan tosin yllättäväni toisinaan itseni ”voisit tehdä sen näin”-kommentoinneilla, kun pitäisi malttaa antaa lapselle tilaa ja aikaa tehdä juuri siten kuin hän itse haluaa.

 

En muuten usko siihen aika usein kuultuun ajatukseen, ettei pienen kanssa voi askarrella. Voi, kaikkea voi, kunhan miettii lapsen kehitystasoa. Meilläkin kuopus, vielä alle 2vee, on pitkään maalannut vesi- ja sormiväreillä, liimaillut nappeja ja tarroja, koristellut tekemiään töitä glitterein, harjoitellut leikkaamista ja muovaillut erilaisilla Sinellin helmi- ja silkkimassoilla sekä muovailuvahoilla. Enemmän on kyse kai siitä, että pitää hyväksyä ne lattialle pudonneet helmet, pöydälle putoava liimatippa tai jatkuva sormivärien peseminen.

 

Esikoisemme on viime aikoina halunnut usein askarrella kavereilleen. Niinpä meillä tehdään helposti kirjekuoressa lähetettäviä avaimenperiä, koruja ja erilaisia kortteja lähes päivittäin. Ideoita, joissa lapsen oma kädenjälki näkyy läpi työn ja jotka hän pystyy toteuttamaan käytännössä itsenäisesti (äiti ehkä levittää liimaa apuna), mutta jotka ovat silti oikeastikin kiva antaa eteenpäin, on valtavasti.

 

 

Sitä paitsi ihan tärkeintä – veikkaan - on ainakin meidän tytöille osallisuuden ja yhdessä tekemisen tunne. Se, että minä saan tehdä samaa kuin isosisko ja äiti, että minäkin saan tehdä kaulakorun tai avaimenperän, tai maalata piirustuksen. Se, että mennään alakerran askarteluhuoneeseen yhdessä, otetaan tavarat esille kaapeista ja istutaan perheen tytöt kolmisin puuhastelemassa. Ihan parasta silloin, kun isänkin tai vierailulla olevan kaverin saa mukaan.

 

Itse haaveilen siitä, että nyt syksyn tullen meillä voisi alkaa sellaiset kaveriperheiden askarteluhetket. Valittaisiin kutakin kokoontumiskertaa kohden pari helppoa askarteluideaa, keittäisin höyryävän jättikattilallisen keittoa tuoreine sämpylöineen tai paistaisin pannarin mansikoineen ja kermavaahtoineen ja laitettaisiin kutsu tyttöjen ikäisten kavereiden perheille liittyä askarteluseuraksi. Sekin olisi aika mukava tapa olla hetki yhdessä.

 

Nytkin askartelemme aika usein lasten kavereiden käydessä meillä, mutta näistä ”askarteluhetkistä” voisi ottaa sellaisen suunnitellumman jutun. Että tulkaahan kuun ekana torstai-iltana tekemään rannekorut, avaimenperät, nappitaulut tai vaikka sympaattiset syksyiset siiliperheet ja etanakaverit. Ottakaa isätkin mukaan, saavat jutella hetken omia juttujaan.

 

Nämä illat alkavat jo sen verran hämärtyä aurinkoisista, lämpimistä kesäpäivistä huolimatta, että ehkä syksyn voi ottaa jo tältä osin harkintaan. Kiehtovaa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän nojaa kaiteeseen, kiljuu isosiskonsa ja isänsä perään, jotka juuri astuvat lasten kahvikuppi-laitteeseen. Tahtoisi päästä myös. Seuraavalla kierroksella jo pääseekin, istuu riemusta hihkuen kyydissä ja nauttii jokaisesta hetkestä. Seuraavan laitteen kohdalla toteaa taas "ukaan", ja pääseekin mukaan. Pieni, jolla on vasta muutamia sanoja, mutta huvipuistoelämyksiä ajatellen ne tärkeimmät.

 

Viime päivät olemme viettäneet lapsuuden kotikonnuillani Etelä-Pohjanmaalla. Täällä lakeuksilla kaikki on toki tunnetusti suurempaa ja vaikuttavampaa kuin muualla Suomessa, mutta Lillbackan unelmasta, idearikkaudesta ja tekemisen tahdosta Alahärmään rakentunut Powerpark on oikeasti eräs vaikuttavimmista unelmien toteuttamistavoista.

 

 

Powerpark kuului kesäpäivänviettokohteisiimme jo viime kesänä. Tyttömme olivat tuolloin vielä pieniä, kuopus alle vuoden, joten kovin kiinnostavia eivät olleet edes kroko-kohteet, joihin aikuinen pääsee maksutta lipullisen/rannekkeellisen lapsen kanssa. Pikemminkin pop olivat herkullinen jäätelö auringossa nautittuna (jätskikioskeja onkin monella kulmalla, joten jonottaa ei juuri tarvitse) ja hyväntuulisten, huvipuiston leppoisasta tunnelmasta nauttivien ihmisten katselu. Sekä se silmiinpistävä siisteys ja kaiken viimeistely huolella.

 

Huvipuistorannekkeet ja laitteesta toiseen – tänä vuonna päivän toteutus muuttui siis oleellisesti. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä taisi olla päivän teema, kuopus näet halusi samoihin laitteisiin kuin isosiskokin.

Iloisen värikäs, kauniisti koristelu karuselli tuo nostalgiaa, ja sai lapset hihkuen valitsemaan, kumpi kiipeää hevosen ja kumpi tiikerin selkään, vai haluaisiko sittenkin matkustaa helmiäishohtoisissa prinsessavaunuissa. Lasten oman maailmanpyörän hevosvankkurit teemapuistoisen Villin lännen alueella nostivat näköalapaikoille, Dinosafari mahdollisti koko nelihenkiselle perheelle yhteisen safariajelun ja söpön punasävyinen juna vei lapset vanhempineen junamatkalle. Meillä ehdottomaksi suosikiksi valikoitui silti useampaan kertaan kierretty vesirataseikkailu Mill River. Siinä omaa kutkuttavaa jännittävyyttä lisää lapsen matkustaminen koko seikkailun eläinhahmon selässä itse.

 

Ainakin pienempien lasten alueelle oli muuten osattu palkata töihin juuri ne oikeat asiakaspalvelijat. He, jotka hymyssä suin ja hyvin rauhallisesti juttelivat, ohjasivat ja kertoivat laitteeseen vuoroa odotettaessa kaikkea muutakin. Mukavalta ja jotenkin kotoisalta tuntui myös se, että laitteenhoitajia oli ikäskaalalla tasaisesti nuorista vanhempiin, kaikki omalta osaltaan asenteellaan tekemässä meidän huvipuistokokemuksestamme onnistunutta.

 

Vuoristoradat eivät ole meidän kummankaan vanhemman juttu, mutta tästä näemmä alkoivat myös ne sydäntä tykyttävät, hien otsalle nostavat ylä- ja alamäet mutkitteluineen. Pian neljä vee esikoinen kun halusi lasten vuoristorataan, jossa kaivosjunan kyydissä vauhti yltyi kiemurtelevalla radalla yllättävän lujaksi. Äitiä ja pikkusiskoa nauratti isän ja tytön seikkailu sivummalta seuraten, isää ja tyttöä ei niinkään.

 

Niihin isoihin laitteisiinkin uskaltauduttiin hyvin mielin; jättimaailmanpyörästä ihasteltiin koko Lakeuden näkymiä hulppean huvipuiston ylitse ja Villin Lännen kummitusjuna yllätti positiivisesti olematta kirkuvien, päälle hyökkäävien haamujen säälittävä räpellys. Sellainen, mihin voi oikeasti mennä melko pienenkin kanssa. Laadukasta, harkittua, läpi linjan teemoitettua tältäkin osin.

 

Powerparkissa on tekemistä taatusti jokaiselle – huimapäälle hurjine laitteineen, pikkuihmisille lapsilaitteineen ja fiilistelijälle monine penkkeineen ja pöytäryhmineen kaiken seuraamiseen. Powerpark on pikkulapsiperheelle hyvin toimiva vierailupaikka myös siksi, että sen kävelyväylät ovat riittävän suuria rattaidenkin kanssa, eikä ahtauden tunnetta pääse juuri syntymään. Lapsillakin on kivempaa itse kävellä, kun joku ei ole koko ajan tönimässä selkään tai kiilaamassa ohitse.

 

 

Ruokailu – no, jos muuten voi sanoa, että Powerpark yllätti jo toistamiseen positiivisesti, niin ruoka on kyllä samaa ylihinnoiteltua huvipuistoruokaa kuin missä päin Suomea tahansa. Powerparkissa tuntuu tosin olevan eniten yritystä ”olla hieman erilainen” ja tehdä asiat toisin.

 

Päivä kahden pienen kanssa sujui erinomaisesti ja päiväunetta jaksettiin reippaasti touhuten siihen saakka, että vasta monen tunnin laitepyörityksen ja herkuttelujen jälkeen lähdettiin autolla. Toisaalta koko päivä kuljettiin lasten ehdoilla, eli jos halusivat laitteisiin, niin niihin mentiin ja jos halusivat istuskella varjossa jäätelöllä tai muutoin vain huvipuistomeininkiä katsomassa, sitten pysähdyttiin kiireettä. Olen silti tosi ylpeä meidän pienistä, nappiin meni.

 

Viestintä- ja brändityyppinä mieleen jäi jo vuoden takaiselta vierailulta Powerparkin linjakkuus, tyylikkyys ja todella poikkeuksellinen huvipuiston puhtaus. Se näkyy kaikessa selkeistä istutuksista ja roskattomista kävelyteistä kutsuvaan värimaailmaan ja teemoitettuun huvipuistoseikkailuun. Tällä käynnillämme kiinnitimme juuri näihin enemmän huomiota, enkä voi kuin ihailla Lillbackan ja hänen tiiminsä idearikkautta ja toteutustapaa. ”Keskelle ei mitään” on rakentunut oma Huvivaltio. Se, jonne tullaan taatusti toistekin. Viimeistään ensi kesänä.

 

Pitkään Pohjanmaalta poissa asuneena kuljen Powerparkissa rinta rottingilla – kyllä pohjalaiset osaavat. ME pohjalaiset.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Mä meen ensin silittämään taas pupuja ja oon siellä koko ajan. Enin tulee myös”, toteaa pieni ihminen illalla, jolloin ennen unta kerrotaan seuraavan päivän Peikkorinne-reissusta. Hän sulkee väsyneenä silmät, mutta innostuu hetken kuluttua ajatuksesta niin paljon, että nousee sängyssä istumaan silmät hämärässä loistaen. ”Ja sitten siellä on se keinu, se joka on narulla, ja siellä on iso hiekkakasa. Ja sieltä saa jätskiä.” Pieni ihminen, pian neljävee, nukahtaa vihdoin, todennäköisimmin kotieläinpihaelämästä unta nähden.

 

Sympaattinen, lämminhenkinen ja aitoa maalaisidylliä huokuva naapurikunnan kotieläinpiha vuohineen, kanoineen ja riikinkukkoineen ihastutti meidät jo reilu viikko sitten ja palasimme sinne nyt juhannuspyhinä uudelleen. Se on paikka, jonne jokainen eläin on ajan kuluessa hankittu sillä ajatuksella, että niiden halutaan asuvan juuri tällä kotipihalla ja ne muuttaisivat sinne, riippumatta siitä, olisivatko kotipihan portit avoinna vain siellä asuville perheenjäsenille läheisineen vai myös muille vierailijoille.

 

 

Pikkulapsiperheen näkökulmasta Peikkorinne on kaikin puolin toimiva – eläimet ovat omissa aitauksissaan sopivalla lähietäisyydellä ja ne ovat hyvinkin kesyjä rapsutettaviksi ja silitettäviksi. Kiva yksityiskohta tässä pääsääntöisesti kieltojen yhteiskunnassa on pupuaitauksen hymyllä varustettu kyltti: ”Tarhaan saa mennä.” Tunnustan lukeneeni sen ensimmäisellä vierailullamme useamman kerran ja hihkuneeni - hei, joku näkee asiat tavanomaisesta poiketen. Juuri siellä pupuaitauksessa tytöt sitten hihkuivatkin, silittivät pehmeitä turkkeja ja ihmettelivät suuria luppakorvia. Tällä kertaa puput saivat myös juhannustuliaisina mukaan pakattua rapean raikasta salaattia ja porkkanoita. 

 

Pihapiiriä – jossa perhe asuu heti pihaportin tuntumassa - on selkeästi somistettu lämmöllä; lyhtyjä omenapuiden oksilla, mietelauseita kanalan kivijalassa, vanhoja lehtileikkeleitä ulkovessaan mentäessä. Suloisen kaunista ja harkittua, siistiä ja huoliteltua, ja juuri siksikin tiedän, että me palaamme vielä monen monta kertaa.

Monet pöytäryhmät tarjoavat mahdollisuuksia pysähtymiseen ja eväiden syömiseen, ja kaasugrillin myötä myös grillaamiseen. Pikkuruisesta kioskista voi ostaa nälän yllättäessä makkaroita, mehua ja jäätelöä, mutta myös omien herkkujen kanssa voi pysähtyä eväsretkelle eläimiin tutustumisen lomassa. Iso hiekkakasa leikkitraktoreineen ja -kaivinkoneineen, ihastuttava leikkimökki jokaisen pikkuleikkijän varusteineen sekä keinu huimine vauhteineen innostavat lapset leikin pyörteisiin.

 

Peikkorinne Askolan Journaankylässä on tunnelmallinen eläinten koti, jossa kaikki on ajatuksella mietittyä - ja siksi niin mukavan erilaista kuin monella muulla kotieläinpihalla. Olen itse maaseudun ja maatilan kasvatti Etelä-Pohjanmaan lakeuksilta. Vaikka olenkin jo monin tavoin juuriltani etääntynyt ja elänyt elämästäni yhtä pitkään arkea kaupungissa kuin maaseudun rauhassa, silti nämä kotieläinpihat kutsuvat puoleensa useasti kesässä. Täällä ei kaupungin asfaltti hohkaa kuumuuttaan eivätkä pakokaasut täytä ilmaa – leppoisan rauhallinen maalaisidylli, jonka eteen omistajat selkeästi tekevät paljon töitä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, jossa saa vierähtämään helposti useamman tunnin eläinten, leikin ja eväiden vuorotellessa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.