Kirjoitukset avainsanalla kiireettömyys

En suorilta ole nähnyt itseäni unelmalomaviikonloppua ajatellessani kylpylän aalloilla keinumassa ja lekottelemassa porealtaiden kuplissa ventovieraiden kanssa. Osin ehkä sitä suomalaisille tyypillistä häveliäisyyttä ja oman tilan tarvetta, osin sitä arvioivaa katsetta omaan äitiyden(kin) muuttamaan kroppaan, joka kuitenkin kylpylässä kätkeytyy vain kevyen uimapuvun taakse. Lähden mielelläni uimaan kuntoradalle vesijuoksutyyppisesti, mutta kylpylässä esimerkiksi se lasten tyypillisesti rakastama vauva-allas, jossa on vettä hädin tuskin nilkkaan, ei ihan ole mun juttuni. Sitä paitsi ihmeen usein niissäkin altaissa on viileää vettä. Vanhemmat kököttävät altaan reunoilla käsikarvat pystyssä ja hampaat kalisten - uuh, ihan mahottoman rentouttavaa.

 

Meidän tytöt rakastavat vettä ja uimista. Viihtyvät uima-altailla pitkään sinne päästyään ja pyytävät viikoittain isäänsä lähtemään kanssaan uimahalliin. Meiltä kotoa se on onneksi ihan kivenheiton päässä mäen alla. Vuosi sitten tilanne oli tyystin toinen. Kuopus kiljui lähes kaksivuotiaaksi pelkästään jo siitä, että näki vettä ja ahdistui silminnähden uimahallin kaikuvista äänistä. Se, että hänet olisi saanut kastamaan vettä edes varpaankärjellään, oli kaikin tavoin mahdoton ajatus. Vesipelkoisesta vesipedoksi.

 

 

Kylpylä. Tyttöjen rakkaudesta veteen me varattiin kylpyläviikonloppu Ikaalisissa. Koko perheenä. Yhdistettiin kylpyläreissu toivottuun käyntiin Ti-Ti Nallen talossa, ja toisaalta oltiin myös kuultu Ikaalisten kylpylästä paljon hyvää nimenomaan perhekohteena. Vietettiin monta hyväntuulista valmistautumishetkeä jo kotona, kun kukin mietti, mitkä ovat ne tärkeimmät mukaan tarvittavat asiat. Ponit, pehmolelut, uninallet, palapelit, iltasatukirjat. Lapsen silmin tärkein onkin ihan toista kuin meidän aikuisten silmin.

 

 

Tytöt rakastivat jokaista hetkeä. He kirmasivat hotellin käytävällä valkoiset kylpytakit päällään hihkuen "uimaan, uimaan" ja nauttivat täysin siemauksin vedestä. Hotellihuoneeseen päästyään olisivat olleet valmiita lähtemään takaisin saman tienkin. Molemmat osaavat uida sujuvan omatoimisesti käsikellukkeillaan, joten meillä vanhemmillakin oli kädet vapaana omalle uimiselle heidän vierellään. Vesiliukumäki kierteineen oli ennen kokematon juttu, josta tuli hitti. Lämpimään veteen oli mukavaa polskahtaa isän sylissä. Lämmin vesi - jee, täydet pisteet Ikaalisten kylpylälle siitä, ettei allasosastolla tarvitse palella, sillä ennakko-odotuksista poiketen vesi oli miellyttävän lämmintä.

 

Oli mahtavaa seurata lasten onnellisuutta. Sitä, miten he järjestivät iloisina hotellihuoneen pöydille omat lelunsa ja miten kömpivät omien peittojensa alle. Sitä, miten kurkistelivat hotellihuoneen ikkunasta ulos ja miettivät, keitä muita hotellissa mahtaa asua meidän kanssa samaan aikaan ja menevätkö hekin uimaan. Ottivat hyppyaskeleita hotellin käytävällä käsi kädessä aamupalalle lähdettäessä. Sitä paitsi - saatiin koko perhe nukkua pitkät yöunet ja rauhoittua arjen hulinasta.

 

 

Ai se oma kokemus kylpylästä? Sinne mä sujahdin sujuvasti lämpimään veteen, jenkkakahvoineni ja lämmöstä punakoituvine poskineni. Onnellisena siitä, että perhe sai viettää aikaa yhdessä. Ihan kuten omassa lapsuudessani, jolloin meidän perhe kävi usein syyslomilla kylpylöissä eri puolilla Suomea. En uhrannut ensimmäisen ensimmäistä ajatusta möhömahaisuudelle - omalle tai kenenkään toisenkaan - ja pujahdin suitsaitsukkelaan poreammeeseen muusta seurasta välittämättä. Keskityin mulle tärkeimpiin ihmisiin ja hyvään fiilikseen. Siihen olennaiseen, perhelomaan. Niin, enkä palellut. Se oli hyvä merkki se.

 

Kukapa olisi arvannut, että pari päivää kotiutumisesta olisin jo ehdottamassa seuraavaa reissua. Ensi viikolla suunnataan vuorostaan Tampereelle ja nautitaan muutama yö vesipetojen elämästä Näsinneulan kupeessa. Unohdetaan kotityöt ruuanlaitosta pyykinpesuun, istutaan valmiiksi katettuun pöytään ja annetaan jollekin toiselle mahdollisuus tehdä siivous huoneistossamme. Annetaan aikaa toisillemme. Ei liene vaikea arvata, että odotetaan sitä paljon.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänä aamuna meillä oli herääminen meidän perheen näkökulmasta erilaiseen sunnuntaiaamuun. Tyttöjen isä on ollut viikonlopun reissussa ja lentokone laskeutuu kotimaan kamaralle vasta iltapäivällä. Meillä on tyttöjen kanssa ollut viikonloppuna paljon mukavaa tekemistä ystävätapaamisista Fröbelin palikoiden eiliseen konserttiin, joten tänä aamuna ennen esikoisen päiväkotikaverin synttäreitä otettiin tosi rennosti. Molemmat tytöt kömpivät meidän vanhempien sänkyyn, ja unihiekkojen kaikottua silmistä kipaisivat hakemaan pinon kirjoja aamulukemiseksi.

 

"Äiti, miltä muiden kotien aamut näyttää?" pohti esikoinen mietteliäänä. "Onko niilläkin paljon unileluja mukana isän tyynyllä ja peseekö kaikki hampaitaan niin, että ne ei aina haluais siihen saakka, että hammasharja soi?"

 

Tähän aamupäivään ei meillä liity mitään siloiteltua tai filttereitä. Tytöt kirmaavat suihkunraikkaina hiukset ilman ponnareita kirkkaanpunaisissa fleeceaamutakeissaan ja turkooseissa Frozen-sukissaan, eikä tuolla muullakaan itsevalitulla vaatetuksella näytä olevan mitään nättiä värillistä yhteensopivuutta. "Oikein hyvät näin, tämä on kaunis", vakuutti kuopus pukiessaan. Rakentavat majaa olohuoneen nurkkaan tyynyistä ja laulavat koti raikuen "Loppuleija lentää, hyvän tuulen alla..."

 

Ai se sunnuntaiaamun koti? Isosiskon huoneessa soi eilistä lastenkonserttia fiilistellen Fröbelin palikat. Lempinukke Annika on kääritty päiväunille vaaleanpunaiseen peittoon "pikkupeittoon", siihen, joka tarvitsee saada edelleen joka ikinen yö sänkyyn. Näin vauva-ajoista saakka. Aamusatukirjat sängyssä ja pino kirjoja levällään esikoisen huoneen lattialla, pieni tyyny löytänyt paikkansa vanhempien tyynyjen välistä.

Keittiön pöydällä kasa väriliituja ja erinäisiä taideteoksia. Kurkistus nukkekotiin, tarkastettu, että puput ja oravat ovat vielä unillaan. Kaikilla heräämistä uuteen päivään.

Arkea.

Tiedättekö (no tiedätte kyllä) sen hetken, häilyvän jännityksen ja aavistuksen syyllisyyttäkin, kun olet etsinyt pakastimen kätköistä jotakin makeaa (ja löytänyt lasten leipomia mokkapaloja) ja vaivihkaa ottanut vain itsellesi? Yrität syödä hipihiljaa lasten leikkiessä huoneissaan. Sitäkin oli mun aamuni. Hesarin kuukausiliitteen ja teekupin äärellä. Kotiäidin jännitystä, tähän on näemmä tultu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pyrin rytmittämään lasten ja koko perheen päiviä siten, että kerron tytöille tulevista asioista jatkuvasti muiden touhujen lomassa. Illalla kerrataan sängyssä seuraavan päivän tai parin seuraavan päivän tapahtumia ”Muistatkos, että kun ensin nukutaan pitkä, rauhallinen yö, niin sitten jaksetaan hyvillä mielin aamulla kuvismuskariin ja illalla voidaan sitten tehdä se lumiukko” tai ”Kun sä tänään puhuit sun kaveristasi, niin yhden yön päästä te saatte leikkiä yhdessä."

 

Samoin ihan tässä joka päiväisessä arjessa käydään läpi tulevaa päivää vaikkapa aamupalapöydässä ”Aamusuihkun jälkeen käydään yhdessä kaupassa ja sitten päiväunien jälkeen Sofia tulee meille leikkikaveriksi äitinsä kanssa.”

 

Olin ajatellut, että se selkiyttäisi päivää ja auttaisi hahmottamaan, mitä aamuheräämisen ja iltaunien väliin mahtuu. Antaisi lapsen vielä melkoisen hajanaiseen aikakäsitykseen jotakin perustaa. Oma ajattelutapani on siis melko järjestelmällinen ja looginen, kalenterini on poikkeuksetta ajan tasalla ja teen tarpeellisia to-do-listoja (joista kirjoitinkin aiemmin) hahmottaakseni, mitä asioita on huolehdittavana. Se, että kertaan lapsille päivän tekemisiä, on ollut samalla keino pitää omassakin mielessä, mitä kaikkea mukavaa päivän aikana on odotettavissa.

 

”Äiti, miksi aina on sitten seuraavaksi tai sen jälkeen?” pohti esikoiseni käydessäni läpi tulevia päiviä. Kysymys havahdutti minut arjen horroksesta välipalan ja teen ääreltä. Niin että mitä hän oikeastaan totesikaan ja ennen kuin ehdin vastata, jatkoi vielä hetken päästä: ”Äiti, onko aina niin, että sen jälkeen-jutun jälkeen on jotakin? Että onko mulla kiire nyt?”

 

Olin itse innoissani kertonut siitä, mitä kaikkea nähtävää ja koettavaa viikonloppu lastenkonsertteineen ja joulunavajaisineen tuo. Hihkuin tytöille, miten mahtavaa onkaan nyt asua ihan keskustassa, kun kaikki tapahtumat ja harrastukset ovat lähellä, ihan vain minuuttien päässä. Mehän muutimme saariston tuntumasta tähän keskustaan keväällä, ja vaikka aiemminkin kyse oli vain vartin matkasta kaupunkiin, nykyinen asumissijainti tuntuu ihan täydelliseltä.

 

Etsin sanoja ja totesin, että tavallaan on. Että aina jonkin jälkeen tulee jotakin. Välillä se tarkoittaa, että tehdään jotakin tai mennään jonnekin, nähdään joku kaveri tai ollaan vain ihan kotona rauhassa. Mutta että tavallaan aina on jotakin, vaikka se aamupala aamusuihkun jälkeen. Samalla yritin selittää, että oikeastaan sen ei tarvitse tarkoittaa kiirettä mihinkään tai sitä, että tarvitsisi keskeyttää leikkejä. Että se voi oikeastaan tarkoittaa vain sitä, että aamupalan jälkeen mennään ulos ja sitten jossakin vaiheessa sisälle, mutta että äiti kertoo teille siksi, että te tiedätte, mitä me yhdessä tehdään.

 

Koska päivissämme tapahtuu paljon, ehdin jo hetken potea orastavaa huonoa omaatuntoa. Miettiä, haluaisiko neiti neljävee olla enemmän ihan vain tekemättä mitään. Että sen ”jälkeen”-jutun jälkeen ei olisikaan mitään. Tai pitäisikö olla aamulla mainitsematta, jos illalla on sovittu kaveritreffit tai suunniteltu kaupassa käymistä ja ottaa asia esille vasta sitten iltapäivän tullen.

 

Puhun paljon siitä, että täytyy osata nauttia hetkestä ja nähdä se lähellä oleva onni ympärillä ilman hoppua eteenpäin. Olla läsnä. Mutta että välitänkö kuitenkin lapsille kuvaa siitä, että meillä on aina seuraava suunnitelma valmiina huomiselle tai vaikkapa tulevalle viikonlopulle? No okei, melko usein onkin, mutta että osaavatko he pysähtyä iloitsemaan juuri siitä silloisesta hetkestä, vai odottavatko jo seuraavaa.

 

Syvällisten pohdintojen keskustelu päättyi kuitenkin melko napakasti: ”No kun mä vain ajattelin, että mun tarvii vielä laittaa Annika nukkumaan ja saada se rauhassa nukkumaan, että sekin jaksaa illalla askarrella niitä joulukuusenkoristeita, mitä mä haluaisin tehdä.” Neljävee kääntyi kannoillaan ja kipaisi huoneeseensa Annika-nukkensa luokse.

 

Palasi kuitenkin hetken päästä takaisin: ”Äiti, voisiko sitä ennen olla kuitenkin jotakin muutakin? Niin kuin ennen jälkeen?”

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Arjen hulinassa on harvoin aikaa pysähtyä juttelemaan rauhassa. Tiedättekö sillä tavalla pitkän kaavan mukaan, että otetaan olkkariin sohvalle lämmin huopa ja vedetään jalkaan pehmeät villasukat ja jutellaan aamuyön tunneille elämän isoista ja pienistä asioista. Nautitaan kenties se lasi kuohuvaakin. Tai istutaan keittiön pöydän ääressä ja keitetään teetä kannullinen, jos toinenkin.

 

Tavallisemmin se kotiarjessa menee siihen, että lasten (vihdoin) nukahdettua toinen käärii pyykkejä alakerran hiljaisuudessa, käynnistää uuden koneellisen toinen toisensa perään ja ihmettelee tuskanhiki otsalla sitä, mistä ihmeestä niitä pyykkejä voi edes riittää aina vain lajiteltavaksi ja käärittäväksi ja toinen täyttää yläkerrassa tiskikonetta, pyyhkii pintoja ja siirtelee tavaroita paikoilleen. Kerää lelut kasaan tietäen, että aamun tullen ne kuitenkin ovat taas yhtä iloisen levällään pienten leikkijöiden touhutessa. Tai jompikumpi nököttää selkä kyyryssä, niskat jumissa läppärin tai opiskelumatskujen ääressä. Useimmiten – vielä jokusen hetken -  itseasiassa molemmat. Toiselle jutellaan kirjan yli, huhuillaan olkkarista työhuoneeseen tärkeitä oivalluksia arjesta ja vietetään vain pikainen hetki teekupin ääressä. Tai ihan vain ollaan kumpikin hetki hiljaa, hengähdetään ajattelematta mitään. Nollataan pää kaikesta.

 

Ja aika ennen lasten nukkumaanmenoa – no, jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, että silloin ei ainakaan käydä maailman syvällisimpiä keskusteluja. Pikemminkin rakennetaan legoilla, hurjastellaan nostalgisella Brion junaradalla, hoidetaan nukkeja, letitetään hiuksia, kootaan palapelejä, pyyhitään esikoisen nuhanenää ja kuopuksen takapuolta, nostetaan lattialle päivällisellä pudonneita lihapullia ja leivän murusia ja erotuomaroidaan reippaimmassa uhmaiässä olevia kaksi- ja nelivuotiaita. Välillä päivällisen päätteeksi varmistetaan puolisolta, että söinhän mäkin varmasti ja eikö niin, että ruoka oli todennäköisesti ihan hyvää. En ehtinyt ajattelemaan, miltä se tänään maistui, mutta hyvältä varmaan, kun ei muutakaan jäänyt mieleen. Niin, että aikaa siinä lomassa maata mullistaville, järisyttävän vaikuttaville elämän pohdinnoille? Harvemmin. No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin lasten hereillä ollessa tuskin koskaan.

 

Meillä parisuhde on rakentunut jo sen syntyhetkistä alkaen vahvalle keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Siihen, että jokainen asia jaetaan, kaikesta jutellaan ja lujasti luotetaan.

 

Toisinaan arjen hulinassa kaiken ihanan ja merkityksellisen keskellä on kovasti kaivannut sitä, että saisi hetken vain olla kaksin ilman mitään vastuuta ja sitä, että lasten nukkuessakin toinen korva tarkkaavaisena kuuntelee hengitystä tai reagoi sängyn natinaan tietäen jo sekunnin sadasosissa, onko kyse siitä, että lapsi vain kääntyy unissaan vai kuuluuko lastenhuoneen hämäristä hetken päästä unenpöpperöinen ”äitii, isää”-kutsu.

 

Lokakuinen hämäryys ja viimaiset tuulet vaihtuivat meillä hetkeksi etelän aurinkoon ja lämpöön. Meillä oli koko viikko aikaa olla tiiviisti perheenä ja nauttia kiireettömyydestä. Unohtaa tiskit, pyykit ja kotityöt, jättää avaamatta sähköpostit ja miettimättä päivittäiset kalenterimerkinnät. Polskutella altailla auringon helliessä, istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja pyörittää jälkkäriksi niin monta eri makuista jätskipalloa kuin kuppiin ikinä mahtuu, upottaa varpaat rantahiekkaan aaltojen kuohuessa, nähdä lasten riemu ja kuulla ilon kiljahtelut, tarttua ojennettuun käteen, rutistaa syliin kömpivä lähelle, kuulla pienen ihmisen tarinat ennen unta ja tuhina nukahtamisen jälkeen ilman kiirettä mihinkään.

 

Jutella aamuyön tunneille syntyjä syviä. Olla aikuinen aikuiselle, vaimo miehelle, mies vaimolle. Istua katsomassa lämpimässä illassa meren äärellä auringonlaskua horisonttiin ja nauttia lasi kuohuvaa – ilta toisensa perään jutella, jutella ja taas jutella. Välillä silmät väsymyksestä ihan sikkaralla tietäen, että aamulla väsyttää lasten herätessä aikaisin, mutta silti tuntuu tärkeältä jakaa vielä ajatus, toinenkin. Istua vartti, puoli tuntia, tuntikin. Niin parasta. Totesin itseasiassa juuri tänään ystävälle, että oli mahtava huomata, miten keskusteluissa päästiin nopeasti niihin aikuisten asioihin; pohdittiin tulevaisuutta ja sitä, missä ehkä ollaan viiden vuoden päästä, mietittiin työtä ja yhteiskunnan muuttumista, keskusteltiin meille tärkeiden ihmisten kuulumisista ja suunniteltiin tulevia hetkiä yhdessä heidän kanssaan. Toki puhuttiin paljon lapsista ja perheestäkin, mutta se keskustelu ei ollut sitä arjessa niin tyypillistä ”huolehtisitkö sä lasten iltasuihkut, mä voin sillä aikaa hakea puhtaat pyjamat”, ”kirjoitatko ostoslistaan broilerin ja maidon, kun meet keittiöön” tai ”miten me sumplitaankaan huomisillan kuvismuskari.”

 

Auringosta ja lämmöstä, loistavasti sujuneesta lomasta perheenä sai paljon energiaa, kun tässä lokakuisessa hämäryydessä matkataan kohti talvea. Ennen kaikkea sitä hyvää energiaa sai kuitenkin siitä, että ehti pysähtyä ja olla aidosti läsnä. Sen kun taas muistaisi tallettaa note-to-myselfiksi. Että pysähdy riittävän usein oman ihmisesi kanssa, keitä se kokonainen kannullinen iltateetä kupillisen sijaan ja vedä villasukat jalkaan ja sytytä kynttilät. Juttele muustakin kuin kauppalistasta ja viikonlopun siivoussuunnitelmista. Veikkaan, että tekee hyvää jokaiselle parisuhteelle.

- - -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.