Kirjoitukset avainsanalla kiireettömyys

Pyrin rytmittämään lasten ja koko perheen päiviä siten, että kerron tytöille tulevista asioista jatkuvasti muiden touhujen lomassa. Illalla kerrataan sängyssä seuraavan päivän tai parin seuraavan päivän tapahtumia ”Muistatkos, että kun ensin nukutaan pitkä, rauhallinen yö, niin sitten jaksetaan hyvillä mielin aamulla kuvismuskariin ja illalla voidaan sitten tehdä se lumiukko” tai ”Kun sä tänään puhuit sun kaveristasi, niin yhden yön päästä te saatte leikkiä yhdessä."

 

Samoin ihan tässä joka päiväisessä arjessa käydään läpi tulevaa päivää vaikkapa aamupalapöydässä ”Aamusuihkun jälkeen käydään yhdessä kaupassa ja sitten päiväunien jälkeen Sofia tulee meille leikkikaveriksi äitinsä kanssa.”

 

Olin ajatellut, että se selkiyttäisi päivää ja auttaisi hahmottamaan, mitä aamuheräämisen ja iltaunien väliin mahtuu. Antaisi lapsen vielä melkoisen hajanaiseen aikakäsitykseen jotakin perustaa. Oma ajattelutapani on siis melko järjestelmällinen ja looginen, kalenterini on poikkeuksetta ajan tasalla ja teen tarpeellisia to-do-listoja (joista kirjoitinkin aiemmin) hahmottaakseni, mitä asioita on huolehdittavana. Se, että kertaan lapsille päivän tekemisiä, on ollut samalla keino pitää omassakin mielessä, mitä kaikkea mukavaa päivän aikana on odotettavissa.

 

”Äiti, miksi aina on sitten seuraavaksi tai sen jälkeen?” pohti esikoiseni käydessäni läpi tulevia päiviä. Kysymys havahdutti minut arjen horroksesta välipalan ja teen ääreltä. Niin että mitä hän oikeastaan totesikaan ja ennen kuin ehdin vastata, jatkoi vielä hetken päästä: ”Äiti, onko aina niin, että sen jälkeen-jutun jälkeen on jotakin? Että onko mulla kiire nyt?”

 

Olin itse innoissani kertonut siitä, mitä kaikkea nähtävää ja koettavaa viikonloppu lastenkonsertteineen ja joulunavajaisineen tuo. Hihkuin tytöille, miten mahtavaa onkaan nyt asua ihan keskustassa, kun kaikki tapahtumat ja harrastukset ovat lähellä, ihan vain minuuttien päässä. Mehän muutimme saariston tuntumasta tähän keskustaan keväällä, ja vaikka aiemminkin kyse oli vain vartin matkasta kaupunkiin, nykyinen asumissijainti tuntuu ihan täydelliseltä.

 

Etsin sanoja ja totesin, että tavallaan on. Että aina jonkin jälkeen tulee jotakin. Välillä se tarkoittaa, että tehdään jotakin tai mennään jonnekin, nähdään joku kaveri tai ollaan vain ihan kotona rauhassa. Mutta että tavallaan aina on jotakin, vaikka se aamupala aamusuihkun jälkeen. Samalla yritin selittää, että oikeastaan sen ei tarvitse tarkoittaa kiirettä mihinkään tai sitä, että tarvitsisi keskeyttää leikkejä. Että se voi oikeastaan tarkoittaa vain sitä, että aamupalan jälkeen mennään ulos ja sitten jossakin vaiheessa sisälle, mutta että äiti kertoo teille siksi, että te tiedätte, mitä me yhdessä tehdään.

 

Koska päivissämme tapahtuu paljon, ehdin jo hetken potea orastavaa huonoa omaatuntoa. Miettiä, haluaisiko neiti neljävee olla enemmän ihan vain tekemättä mitään. Että sen ”jälkeen”-jutun jälkeen ei olisikaan mitään. Tai pitäisikö olla aamulla mainitsematta, jos illalla on sovittu kaveritreffit tai suunniteltu kaupassa käymistä ja ottaa asia esille vasta sitten iltapäivän tullen.

 

Puhun paljon siitä, että täytyy osata nauttia hetkestä ja nähdä se lähellä oleva onni ympärillä ilman hoppua eteenpäin. Olla läsnä. Mutta että välitänkö kuitenkin lapsille kuvaa siitä, että meillä on aina seuraava suunnitelma valmiina huomiselle tai vaikkapa tulevalle viikonlopulle? No okei, melko usein onkin, mutta että osaavatko he pysähtyä iloitsemaan juuri siitä silloisesta hetkestä, vai odottavatko jo seuraavaa.

 

Syvällisten pohdintojen keskustelu päättyi kuitenkin melko napakasti: ”No kun mä vain ajattelin, että mun tarvii vielä laittaa Annika nukkumaan ja saada se rauhassa nukkumaan, että sekin jaksaa illalla askarrella niitä joulukuusenkoristeita, mitä mä haluaisin tehdä.” Neljävee kääntyi kannoillaan ja kipaisi huoneeseensa Annika-nukkensa luokse.

 

Palasi kuitenkin hetken päästä takaisin: ”Äiti, voisiko sitä ennen olla kuitenkin jotakin muutakin? Niin kuin ennen jälkeen?”

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Arjen hulinassa on harvoin aikaa pysähtyä juttelemaan rauhassa. Tiedättekö sillä tavalla pitkän kaavan mukaan, että otetaan olkkariin sohvalle lämmin huopa ja vedetään jalkaan pehmeät villasukat ja jutellaan aamuyön tunneille elämän isoista ja pienistä asioista. Nautitaan kenties se lasi kuohuvaakin. Tai istutaan keittiön pöydän ääressä ja keitetään teetä kannullinen, jos toinenkin.

 

Tavallisemmin se kotiarjessa menee siihen, että lasten (vihdoin) nukahdettua toinen käärii pyykkejä alakerran hiljaisuudessa, käynnistää uuden koneellisen toinen toisensa perään ja ihmettelee tuskanhiki otsalla sitä, mistä ihmeestä niitä pyykkejä voi edes riittää aina vain lajiteltavaksi ja käärittäväksi ja toinen täyttää yläkerrassa tiskikonetta, pyyhkii pintoja ja siirtelee tavaroita paikoilleen. Kerää lelut kasaan tietäen, että aamun tullen ne kuitenkin ovat taas yhtä iloisen levällään pienten leikkijöiden touhutessa. Tai jompikumpi nököttää selkä kyyryssä, niskat jumissa läppärin tai opiskelumatskujen ääressä. Useimmiten – vielä jokusen hetken -  itseasiassa molemmat. Toiselle jutellaan kirjan yli, huhuillaan olkkarista työhuoneeseen tärkeitä oivalluksia arjesta ja vietetään vain pikainen hetki teekupin ääressä. Tai ihan vain ollaan kumpikin hetki hiljaa, hengähdetään ajattelematta mitään. Nollataan pää kaikesta.

 

Ja aika ennen lasten nukkumaanmenoa – no, jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, että silloin ei ainakaan käydä maailman syvällisimpiä keskusteluja. Pikemminkin rakennetaan legoilla, hurjastellaan nostalgisella Brion junaradalla, hoidetaan nukkeja, letitetään hiuksia, kootaan palapelejä, pyyhitään esikoisen nuhanenää ja kuopuksen takapuolta, nostetaan lattialle päivällisellä pudonneita lihapullia ja leivän murusia ja erotuomaroidaan reippaimmassa uhmaiässä olevia kaksi- ja nelivuotiaita. Välillä päivällisen päätteeksi varmistetaan puolisolta, että söinhän mäkin varmasti ja eikö niin, että ruoka oli todennäköisesti ihan hyvää. En ehtinyt ajattelemaan, miltä se tänään maistui, mutta hyvältä varmaan, kun ei muutakaan jäänyt mieleen. Niin, että aikaa siinä lomassa maata mullistaville, järisyttävän vaikuttaville elämän pohdinnoille? Harvemmin. No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin lasten hereillä ollessa tuskin koskaan.

 

Meillä parisuhde on rakentunut jo sen syntyhetkistä alkaen vahvalle keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Siihen, että jokainen asia jaetaan, kaikesta jutellaan ja lujasti luotetaan.

 

Toisinaan arjen hulinassa kaiken ihanan ja merkityksellisen keskellä on kovasti kaivannut sitä, että saisi hetken vain olla kaksin ilman mitään vastuuta ja sitä, että lasten nukkuessakin toinen korva tarkkaavaisena kuuntelee hengitystä tai reagoi sängyn natinaan tietäen jo sekunnin sadasosissa, onko kyse siitä, että lapsi vain kääntyy unissaan vai kuuluuko lastenhuoneen hämäristä hetken päästä unenpöpperöinen ”äitii, isää”-kutsu.

 

Lokakuinen hämäryys ja viimaiset tuulet vaihtuivat meillä hetkeksi etelän aurinkoon ja lämpöön. Meillä oli koko viikko aikaa olla tiiviisti perheenä ja nauttia kiireettömyydestä. Unohtaa tiskit, pyykit ja kotityöt, jättää avaamatta sähköpostit ja miettimättä päivittäiset kalenterimerkinnät. Polskutella altailla auringon helliessä, istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja pyörittää jälkkäriksi niin monta eri makuista jätskipalloa kuin kuppiin ikinä mahtuu, upottaa varpaat rantahiekkaan aaltojen kuohuessa, nähdä lasten riemu ja kuulla ilon kiljahtelut, tarttua ojennettuun käteen, rutistaa syliin kömpivä lähelle, kuulla pienen ihmisen tarinat ennen unta ja tuhina nukahtamisen jälkeen ilman kiirettä mihinkään.

 

Jutella aamuyön tunneille syntyjä syviä. Olla aikuinen aikuiselle, vaimo miehelle, mies vaimolle. Istua katsomassa lämpimässä illassa meren äärellä auringonlaskua horisonttiin ja nauttia lasi kuohuvaa – ilta toisensa perään jutella, jutella ja taas jutella. Välillä silmät väsymyksestä ihan sikkaralla tietäen, että aamulla väsyttää lasten herätessä aikaisin, mutta silti tuntuu tärkeältä jakaa vielä ajatus, toinenkin. Istua vartti, puoli tuntia, tuntikin. Niin parasta. Totesin itseasiassa juuri tänään ystävälle, että oli mahtava huomata, miten keskusteluissa päästiin nopeasti niihin aikuisten asioihin; pohdittiin tulevaisuutta ja sitä, missä ehkä ollaan viiden vuoden päästä, mietittiin työtä ja yhteiskunnan muuttumista, keskusteltiin meille tärkeiden ihmisten kuulumisista ja suunniteltiin tulevia hetkiä yhdessä heidän kanssaan. Toki puhuttiin paljon lapsista ja perheestäkin, mutta se keskustelu ei ollut sitä arjessa niin tyypillistä ”huolehtisitkö sä lasten iltasuihkut, mä voin sillä aikaa hakea puhtaat pyjamat”, ”kirjoitatko ostoslistaan broilerin ja maidon, kun meet keittiöön” tai ”miten me sumplitaankaan huomisillan kuvismuskari.”

 

Auringosta ja lämmöstä, loistavasti sujuneesta lomasta perheenä sai paljon energiaa, kun tässä lokakuisessa hämäryydessä matkataan kohti talvea. Ennen kaikkea sitä hyvää energiaa sai kuitenkin siitä, että ehti pysähtyä ja olla aidosti läsnä. Sen kun taas muistaisi tallettaa note-to-myselfiksi. Että pysähdy riittävän usein oman ihmisesi kanssa, keitä se kokonainen kannullinen iltateetä kupillisen sijaan ja vedä villasukat jalkaan ja sytytä kynttilät. Juttele muustakin kuin kauppalistasta ja viikonlopun siivoussuunnitelmista. Veikkaan, että tekee hyvää jokaiselle parisuhteelle.

- - -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jokainen pienen lapsen vanhempi tietää sen tunteen, miten mahtavaa on joskus syödä aamupalaa rauhassa. Ei tarvitse nostaa pudonnutta hedelmäpalaa lattialta, pyyhkiä kaatunutta maitoa tai puhdistaa tahmaisia, kaikkialle ennättäviä pikkukäsiä. Ehtii lukea Hesarin, päästä ensimmäisestä aukeamastakin pidemmälle toimittajien juttuihin uppoutuen, eikä vain sivusilmällä vilkaista, että onkohan se edes aamun lehti. Ehtii antaa hetken aikaa omille ajatuksilleenkin ilman, että takaraivossa jyskyttää tietoisuus siitä, että pian pääsee todennäköisesti joko sisarusten välienselvittelijäksi, uhmaikäisen tunnekuohuja tasaamaan tai saa pyynnön tulla tulipalokiireellä hoitamaan nukkea. Nuken vaipanvaihto kun ei voi odottaa, ei.

 

Tämä ei poissulje sitä, etteikö lapsi- ja perheaamuissa olisi oma viehätyksensä ja onnellisuutensa. Harvassa kodissa ne aamut kuitenkaan taitavat olla kiireettömiä, tahrattomia tai suurta syvällisten ajatusten virtaa.

 

Kaupunki vasta heräili uuteen päivään, kun viikonloppuna kävelin kohti vanhan kaupungin kahvilaa. Vanhan Porvoon pienten putiikkien ovet olivat vielä kiinni ja torilla vasta muutamat myyjät laittoivat tuotteitaan esille myyntikojuunsa päivää varten. Kadut olivat autiot aamuauringossa. Vain minä – ja hyvä ystäväni. Tunnelmallinen brunssi, hetki omaa aikaa. Ihan mahtava juttu.
 

 

Aamupalaa nauttiessa ehti pohtia elämän syntyjä syviä ja suunnitella tulevaisuutta, höpötellä tyttöjen juttuja ja nauraa kerran, jos toisenkin. Ikkunapöydästä näki kaupungin heräämisen viikonloppuaamuun ja kadun vilkastumisen. Sitä Hesaria ei ennättänyt täälläkään lukea, mutta se hyväksyttäköön ;) Sympatia ja sielunkumppanuus kirivät tärkeämmiksi teen äärellä. Sitä paitsi paikka, jonka valitsimme, tarjoaa pysähtyville erinomaisia makuelämyksiä. Cafe Postres kotikaupungissani Porvoossa, kannattaa ehdottomasti käväistä, jos olet näillä main.  

 

Muistan, miten ennen lapsia useammankin kerran ihmettelin, miksi vanhemmat puhuvat oman ajan tärkeydestä. Se tuntui lapsettomana korvissa vähän samalta kuin toteamus, ettei oikeastaan jaksaisi olla omien lasten kanssa, ja että tarvitsee lapsista ja perhearjesta irtioton. Silloin en tajunnut, nyt ymmärrän. Se, että olet hetken irti siitä ihastuttavan-liikuttavan-rasittavan-opettavaisen-stressaavan onnellisesta perhearjesta, antaa energiaa olla taas paljon parempi vanhempi ja puoliso. Jaksat hymyssä suin tehdä lapsille ruokaa ja ärtymättä kuunnella uhmaikäisen kymmenettä kiukkukohtausta ennen kuin aurinko on edes kunnolla noussut.

 

Askel oli kevyt kahvilan pöydästä noustessa. Omaa perhettä oli jo ikävä, vaikka kotioven sulkemisesta oli vain muutama tunti.

 

Olin tosin jo kahvilan pöydässä istuessani naputellut kotiin viestin, että jos vaikka tulisivat hekin kaupunkiin, käytäisiin muutamissa suloisissa pikkuputiikeissa ja syötäisiin yhdessä lounasta. Juuri se me tehtiin – hyvillä mielin. Ihasteltiin yhdessä kauniita leluja, kimaltavia tarra-arkkeja ja värikkäitä helmikoruja, tutkittiin ritari- ja prinsessavaatteita leikkejä suunnitellen Riimikossa, käytiin maistuvalla kotiruokamaisella lounaalla Hanna-Mariassa vanhan kaupungin kupeessa ja istuttiin ravintolan aurinkoisella ulkoterassilla ihmisvilinää katsellen. Pohdittiin sitä, mihin kaikki ohikulkevat ihmiset ovat matkalla, miksi koirat usein juoksevat ihmisten perässä eivätkä edellä ja miksi jollakin on vaalea, toisella tummempi iho. Käytiin jokirannassa jäätelöllä ystäväperheen kanssa ja katseltiin merelle suuntaavia veneitä. Käännettiin väsymyksen tullen polkupyörä ja rattaat kohti kotia ja laulettiin yhdessä Pikku Papua. Kotona ihmeteltiin maalipensselit kädessämme värien sekoittumista uusiksi väreiksi ja tutustuttiin uuteen peliin. Ei hassumpi tapa viettää aikaa.

 

 

Päivästä tuli kaikin puolin onnistunut, kiitos loistavasti alkaneen aamun. Tämän myötä tosin kirkastui taas kertaalleen se, miten tärkeää on ottaa niitä pieniä irtiottoja arjesta. Kävelylenkin, aamupalan, leffan tai hätätapauksessa sen postilaatikkoreissun verran. Että ehtii haukata happea ja antaa tilaa omille ajatuksille.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Onpas täällä paljon kiljoja, kenen ne kaikki on”, pohtii pieni ääneen kävellessään kirjaston käytäviä. Siskokset ottavat muutaman juoksuaskeleen, kunnes isosisko pysäyttää pikkusiskonsa ”Äiti on sanonut, että kiljastossa ei saa juosta siksi, että toiset saa lukea lauhassa.” He kävelevät eteenpäin, tutkivat kiinnostavia satukirjoja ja ihastelevat akvaariokalojen kimallusta.

 

Meillä opetellaan lasten kanssa kirjastossa toimimista. Sitä, mitä kirjastokirjan lainaaminen tarkoittaa, miten lainattuja kirjoja kohdellaan kotona ja mihin kirjat palautetaan sekä sitä, miten kirjat säilytetään eri osastoilla ja mitä apua voidaan saada kirjastonhoitajilta. Olemme jutelleet paljon siitä, että kirjastossa annetaan muille asiakkaille lukurauha, mutta voidaan toki tutkia kirjoja hyllystä ja jutella hiljempaa.

 

 

Kotipaikkakuntamme Porvoon pääkirjasto on kaikin puolin hieno ja onnistunut kokonaisuus. Rakennus jo itsessään on tyylikkäänä ja hyvin pidettynä uudisrakennuksena kutsuva ja kirjastoon on onnistuttu synnyttämään leppoisan levollinen tunnelma. Etenkin lastenosasto on hyvin tunnelmallinen luku- ja lelupisteineen, joissa lapset viihtyvät ja rauhoittuvatkin. Myös lehtien lukusalissa on mukava istuskella teekupposen äärellä. Kirjasto on kuin sukellus johonkin toiseen maailmaan, paikkaan, jossa aika pysähtyy ja askeleetkin ovat kiireettömämpiä. Oikeastaan yllättävän kaivattua tähän aikaan, jossa jatkuvasti tuntuu olevan hoppunen.

 

 

Nyt heinäkuun (24.7. saakka) voi kirjastoissa tutustua myös e-kirjoihin, jotka saa kätevästi ladattua omalle koneelle vaikkapa mökkireissun ajaksi. e-kirjakampanjan aikana kirjojen lainaaminen ei ole rajoitettua, jolloin saman kirjan voi lainata yhtäaikaisesti vaikka jok’ikinen suomalainen. Ajattelin kokeilla vielä täällä tyttöjen mummolavierailulla ollessamme teemaan sopien lastenkirjana kirjastoon tutustuvaa Minttua https://www.ellibslibrary.com/fi/book/9789511265375.

 

 

Kirjastossa haluan antaa lapselleni mahdollisuuden olla ”asiakas”, vaikka hän onkin vasta pieni asiakas. Ei vielä edes nelivuotias. Hän saa lainata kirjoja lainausautomaatilla ja käydä pyytämässä vaikkapa avainta vessaan. Tällä ”pieni ihminen yhteiskunnan asiakkaana”-ajatuksella pyrimme toimimaan toki muuallakin asioidessamme – kaupan kassalla tai vaikkapa pääsylippua johonkin tapahtumaan maksettaessa.

 

Osin kirjastokulttuuriin (ja kirjaston ihan omaan maailmaansa) tutustuminen on tapakasvatusta, mutta ennen kaikkea kuitenkin johdattelua siihen, että ymmärtää, mitä kaikkea kirjat kätkevät kansiensa suojaan ja miten valtavan rikas maailma kirjojen kautta voi avautua. Uskon myös, että pienestä aloitettu kirjastonkäyttö korreloisi lapsen lukuharrastukseen sitten nuorena tai aikuisena.

 

Satujen kautta opitaan ja opetellaan käsittelemään myös erilaisia tunteita ja asioita. Meillä satujen ääressä pohditaan nyt juuri Siirin ja Kamalan possun kautta sitä, kun lempilelu menee rikki ja Frozenin kautta toisten ihmisten ilahduttamista sekä Pupu Tupunan kautta tutin käyttöä eri ikäisillä lapsilla.

 

Luin itse lapsena ja nuorena valtavasti. Kahlasin läpi Enid Blytonin Viisikko-seikkailut, Tiina-kirjat ja monet muut Danielle Steeleistä Tuija Lehtiseen. Viisikossa samaistuin Paulaan, kaverijoukkonsa ainoaan tyttöön, joka halusi pärjätä porukassa poikatyttönä ja joka ystävystyttyään jonkun kanssa halusi säilyttää ystävyydet ikuisina. Tiinoissa puolestaan hänen kotinsa pihapiiri, jossa naapuruston lapset leikkivät ja kasvavat yhdessä, tuntui idylliltä. Näiden teosten lukemisesta on siis oikeasti reilut 20 vuotta, mutta itselle on jäänyt vaikutelma, että kirjat antoivat tilaa mielikuvitukselle. Elin mukana jokaisessa seikkailussa ja tarinassa. Täytyisi varmaan jonkin kerran kirjastoon mennessä edes vilkaista vanhoja nostalgisia kirjoja ja tekstityyliä.

 

Istuin kirja kädessä ja villasukat jalassa sohvannurkassa tai lapsena oli mahtava kömpiä peiton alle ennen unentuloa. Joskus seikkailut jännittivät niin paljon, että oli pakko lukea ne jäljellä olevat luvutkin, sadat sivut välillä, että tarinan päätös selviäisi. Muuten ei yön pimeydessä uskaltanut nukkua ja jokainen kodin muutoin tuttu rasahdus kuulosti jännittävimpinä hetkinä pelottavalta.

 

Tytöt nauttivat yhteisistä – ja omistakin - lukuhetkistä. Esikoisella on lempisatu, jonka hän useimmiten valitsee toiseksi iltasatukirjaksi. Hän tietää kymmenien lukukertojen perusteella, miten satu etenee. Usein luetaankin siten, että jätän lauseen kesken ja tyttö täydentää sen. Useimmiten täsmälleen samoilla sanoin, välillä kertoen omin sanoin, mutta ajatuksen täysin sisäistäen. Mahtava tunne.

 

Nyt meillä on myös suunnitteilla lukupassi, johon tallentuisi se, mitä kirjoja me oikeastaan luemme – kodin molemmilla kielillä; suomeksi ja ruotsiksi. Sen verran on iän myötä tullut nostalgiaa, että todennäköisesti toteutus tulee olemaan hyvin perinteinen seinälle kiinnitettävä lukumato, joka jokaisen luetun kirjan myötä pitenee. Muistan yhä hyvin, miten oman luokkamme lukumadot luikertelivat vanhan puuverhoillun kouluni luokan seinillä liitutaulun vierellä. Lukumato on sitä paitsi tämän sateisen kesän helposti toteutettava yhteinen askarteluhetkikin.

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.