Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Tiedän nyt, ettei suruun ole sanoja. Ei kaipuuseen tai ikävään. Harva meistä osaa kertoa, miltä tuntuvat toteutumatta jääneet suunnitelmat, tuhannet unelmat. Surevalle puolisolle, lapselle, lähiomaiselle, serkulle tai ystävälle ei ole sanoja. Niistä jokainen tuntuu mitättömältä, sanahelinältä.

 

Jätin viikonloppuna hyvästit ystävälleni, jonka tunsin yläastevuosista saakka, mutta jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä näinä äitivuosina lähes samanikäisten esikoistemme myötä. Seisoin arkun vierellä epätodellisin ajatuksin – oliko meidän polkumme jo todella aika päättyä. Luin kukkalaitteen muistolausetta miettien, miten paljon yhteistä me, kukkalaitteen yhdessä laittaneet kymmenet vanhat luokkakaverit vuosikymmenten takaa, olimmekaan hänen kanssaan jakaneet. Miten paljon muistoja mahtui kirkkoon, joka oli jokaista penkkiä myöten täynnä hyvästien jättäjiä.

 

Suuren surun rinnalla hautajaispäivässä oli käsinkosketeltava määrä rakkautta ja lämpöä. Lukematon määrä halauksia, kosketuksia, välittämistä ja katseita. Ihmiset pysähtyivät, katsoivat, olivat läsnä. Toinen toisilleen. Toistuvasti toteamuksia siitä, että mäkin muistan, ymmärrän ja jaan ajatuksesi.

 

Hän lähti aivan liian aikaisin. Kahden pienen lapsen äitinä, vasta naimisiin menneenä. Onnellisena, koko elämä edessä suunnitelmineen ja unelmineen. Hän lähti täynnä rakkautta.

 

Rakkaus. Ehkä sen voi ajatella hänen muistonaan. Sen, että ihmiset havahtuivat omien kiireidensä keskeltä näkemään, mikä on elämässä lopulta kaikkein tärkeintä. Surun ja ikävän edessä riisuivat hetkeksi kaiken ulkoisen ja antoivat ajatusten kulkea sinne, mikä on rakkainta.

 

Useammassa keskustelussa nousi esiin sama ajatus – Sinulta minulle, minulta sinulle. Yhdessä. Etsitäänhän aikaa tavata. Annetaanhan aikaa toinen toisillemme. Kerrotaanhan, että ollaan tärkeitä toinen toisillemme. 

 

Ilpo Kaikkosen sanoin - Terveiset sinne taivaaseen. Jatkamme sun unelmaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, miten kerroin naapurin mummostamme? Hänestä, joka asuu rajanaapurinamme, ja jonka koti näkyy keittiömme ikkunasta. Hänestä, joka on käynyt useat kerrat pyytämässä meitä poimimaan omenapuistaan omenia ja toivonut, että lapset tulisivat leikkimään ja juoksemaan hänen pihalleen – ihan vain siksi, että hän nauttii lasten äänistä ja touhuista.

 

Tytöt puhuvat hänestä paljon, vaikka tapaamme häntä etenkin nyt talvella hyvin satunnaisesti. Välillä ollessamme potkukelkkailemassa, pulkkailemassa tai kävellen kauppareissuilla hän sattuu samaan aikaan kotipihaansa ja vaihdetaan muutama sananen ennen kuin jatketaan matkaamme.

 

Lapsille hänestä on kuitenkin tullut naapurin mummo. The naapurin mummo. He pohtivat hänen kotinsa ohi kävellessään, lieköhän mummokin menossa päiväunille tyttöjen tapaan tai onkohan hänkin menossa kauppaan.

 

Muutama päivä sitten neiti neljävee muisti yhtäkkiä, miten veimme joulun alla naapureille itseleivottuja joulutervehdyksiä. ”Äiti, sen mummon kakku on jo varmasti loppunut! Nyt mennään äkkiä kotiin ja leivotaan sille uusi.” Niinpä me leivottiin ja lapset veivät isänsä kanssa vasta uunista tulleen kakun naapurin ovelle vielä iltahämärissä.

 

Sisälläni läikähti ilo siitä, että tytöt ovat oppineet itse oivaltamaan, miten voivat omilla teoillaan ilahduttaa muita sekä osaavat huomioida ja ylipäätään nähdä ihmiset ympärillään. Että he itse yhä useammin ehdottavat sitä, miten haluaisivat ilahduttaa tai muistaa jotakin toista. On helpompaa nähdä itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa, vaikeampaa muut ympärillä ja se, että heitäkin voisi luontaisesti huomioida.

 

Kotiin reippaat punaposkiset palasivat touhuissaan syntymäpäiväkutsun kanssa. Naapuriin ysikymppisille. Kahvia tarjolla kuulemma koko päivän. Jotenkin tosi mukavaa.

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, kun kerroin jokunen aika sitten siitä, että haluaisimme lähteä lasten kanssa vapaaehtoistyöhön? (klik: suunnitelmia askartelusta mummojen kanssa) Että kun minulla on vielä tämä vuosi aikaa erilaisten unelmien toteuttamiseen (klik: ajatuksiani vapaaehtoistyöstä yhteisvastuun parissa) ennen työelämään paluutani, tehtäisiin lasten ja perheen kanssa sitä, mistä tulee onnelliseksi, iloiseksi ja samalla kenties tulee itse antaneeksi toisellekin. Jo silloin puhuin halustani lähteä askartelukaveriksi palvelutaloihin. Tapaamaan mummoja ja vaareja, jotka innostuisivat toivottavasti askartelemaan minun ja ennen kaikkea tyttöjen kanssa. Siinä lomassa Aada ja Erin saisivat luontevasti tutustua iäkkäämpiin ihmisiin, nähdä eri ikäisten elämää ja tapoja.

 

Menneellä viikolla pakattiin kimpsut ja kampsut, laatikolliset nappeja, pinot kartonkeja ja liimapurkit, ja kolkuteltiin sovitusti läheisen palvelutalon yksikön ovia. Innon kipinää toi ystäväni, joka lähti vapaapäivänään mukaan poikansa kanssa. Monen uuden asian aloittaminen kun sujuu mukavammin tutun kanssa.

 

 

Olipa mahtavan antoisa aamupäivä! Ison pöydän ympärille kokoontui mummo, jos toinenkin ja jokunen vaarikin sekä lapset sinne lomaan. Meidän tytöt olivat tosi innoissaan alusta saakka. En tiedä, jos se yllätti, sillä he ovat hyvinkin sopeutuvaisia ja pärjäävät kaikkien kanssa, mutta toki se ilahdutti paljon. He auttoivat askarteluissa, liimailivat ja valitsivat nappeja palvelutalon asukkaiden apuna. Esikoinen kierteli mummolta vaarille kimalletarrojen kanssa kiinnittäen korteille reunuksia ja raapusti kortteihin keppikirjaimin heidän nimiään.

 

Vaikuttavia hetkiä oli valtavasti. Se, miten Aada huolehti, että hän saa oman paikkansa ison pöydän äärestä mummon läheltä ja pikkusiskonsa siihen toiselle puolelle myös. Se, miten tytöt löysivät oman juttukaverinsa ikäihmisistä  ja olivat niin ihanan aidosti läsnä omina itsenään. Juttelivat, nauroivat, kyselivät, tarttuivat kädestä, silittävät paidan hihasta. Onnistuivat löytämään nopeasti paikkansa uudesta tilanteesta. Puolin ja toisin.

 

Tai se vaari, joka saapui yhteiseen tilaan jonkin verran myöhemmin askartelujen ollessa jo käynnissä, eikä heti mahtunutkaan ison pöydän ympärille. En tiedä, olenko koskaan nähnyt niin ripeitä askelia kasikymppiseltä kuin mitä hänen askeleensa olivat, kun menin hetken kuluttua telkkarin äärestä kysymään, että haluaisiko hän tulla juuri vapautuneelle paikalle seuraksemme. Istahti Aadan viereen ja kertoi, että tekisihän hänkin mielellään jotakin. Oli ihana seurata, miten he liimailivat yhdessä nappeja kartongille - pienet ja isot sormet asetellen nappeja toistensa lomassa.

 

"Kaikki olivat niin otettuja ja onnellisia teidän käynnistänne, toivovat niin kovasti uutta tapaamista", tavoitti viesti vapaaehtoistyön koordinaattorilta päivän päätteeksi. Se lämmitti. Kyllä, ollaan takuulla menossa toistekin, monen monta kertaa tänä unelmieni vuonna. Ystäväni lähtee jatkossakin seuraksemme poikansa kanssa yhtä onnistunein kokemuksin. Ideoita seuraaville askartelukerroille mietitään jo yhdessä. Pääsiäispuuhia, keväisiä askarteluja, vaikka mitä. Kaikille sopivaa.

 

Ensi kerralla täytynee kuitenkin tehdä junioriosaston toiveesta parannus ja pakata kassillinen leluja mukaan mummoja ja vaareja varten. Niitä ei esikoisen mukaan ollut heillä ollenkaan. Ei palapelin palapeliä, eikä yhtään nukkea. Ihmejuttu, niillähän leikkivät kuulemma kaikki.

 

Ps .Vapaaehtoistyöajatuksen löysin vapaaehtoistyo.fi-sivuston kautta. Sivusto kokoaa yhteen erilaisia vapaaehtoistyön mahdollisuuksia läpi Suomen. Sitoutuminen on juuri sitä, mihin itse on valmis ja mahdollisuuksia löytyy nuoren tukihenkilöstä, talousneuvojasta ja talkkarista siihen, että käy lukemassa päivän uutisia tai kokoamassa palapelejä vanhusten kanssa.

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista sekä aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jos pitää vanhan ajan idyllisestä tunnelmasta ikään kuin omana pienenä maailmanaan, kujista valloittavine lähes piparkakkumaisine hempeän sävyisine rakennuksineen, levollisesta tunnelmasta ilman kiirettä mihinkään ja kutkuttavasta mahdollisuudesta kurkistaa lukuisien pienten ovien taakse, Koiramäki Tampereella on tutustumisen arvoinen paikka. Me vietimme siellä viikonloppupäivän uskomattoman kauniissa säässä pienessä pakkasessa täydessä auringonpaisteessa - ja lumouduimme.

 

 

Mikä ihana satujen valtakunta! Mikä uskomaton paikka viettää aikaa yhdessä. Ihan hassua oikeastaan, mutta pystyn yhä palaamaan siihen alkuhetkien häkeltyneeseen tunnelmaan, jossa huokailin muulle perheelle, että katsokaa näitä rakennuksia, kurkistakaa tekin tuonne kauppaan ja oih, mikä söpö kahvila herkkuineen. Tunnustan kirmanneeni välillä muuta perhettä edellä ja sitten pyrin taas palaamaan aikuismaiseen asiallisuuteen.

 

 

Särkänniemen elämyspuistoalueella sijaitsevassa Koiramäessä eletään Mauri Kunnaksen luoman tarinan ympärillä. Koiramäen Tilta tervehtii lämpimästi Koiramäkeen saapuvia ja ottaa vastaan halauksia jokaisella kulmalla. Kuningas Artturin ritarin talvijuhlassa osallistutaan ritarijuhlaan ja Kuningatar Saaran johdolla prinsessakouluun. Tassuteatterin lavalla lumiukon talvijumppa sai lapsetkin osallistumaan ja seuraamaan keskittyneinä omilta paikoiltaan. Koirahahmoja olisin toivonut olevan paikalla huomattavasti enemmänkin, sillä niitähän ainakin meidän tyttöjen ikäiset, 2v ja 4v, lapset odottavat ja rientävät halailemaan pehmoisiin syleihin. Ymmärsin, että kesällä näin olisikin ja talvikaudella lähinnä Tilta.

 

 

Tytöt nauttivat eläinten seuraamisesta, joten sanomattakin oli selvää, että he viihtyivät niin karvaisten villisikojen Mantan ja Maurixin aitauksen vierellä kuin tervehtimässä ponejakin. Talliin menoa hieman emmittiin, mutta Koiramäen talli ankkoineen, vuohineen ja muine eläimineen sai lapset kurkkimaan aidan raoista lopulta innostuneesti. Sitä paitsi talli oli siistein koskaan näkemäni eläinsuoja. Tosin sitä Koiramäki oli kauttaaltaan – poikkeuksellisen siisti lapsiperheille suunnattu kohde.

 

 

Ai niin, se kahvila. Von Guggelböö. Pakkaspäivän nipistellessä kevyesti ulkoilijoiden poskia, istahdimme kahvilaan lohikeitolle ja laskiaispullalle. Pastellinsävyinen, hempeän romanttinen sisustus ja lämmin tunnelma toivat mieleen nukkekodin. Paikka olisi taatusti viehättävä kesälläkin, jolloin Koiramäen vierailijamäärät ovat varmasti moninkertaisia. Silloin voisi ehkä istahtaa ulkoterassillekin. Näin talvella höyryävä keitto ja tuoreet laskiaispullat olivat kuitenkin nappivalinta. Kahvilan sijainti on muuten erinomainen suhteessa Tassuteatterin lavaan, joka näkyy kahvilan ikkunoista. Nelivuotias esikoisemme pinkaisi seuraamaan esityksiä laskiaispullan kermavaahdot vielä suupielessään, kun me muut vielä nautimme lämmittävästä teestä ja koirakekseistä.

 

Koiramäen kujan vanhanajan apteekkimainen myymälä on kivan erilainen. Irtokarkkivalikoimasta löytää rohtoja niin öiseen haukkeeseen kuin huonosti heiluvaan häntäänkin. Ilmiselvää oli, että Koiramäessä on saatavilla lukuisa määrä Mauri Kunnaksen kuvituksiin ja satuihin liittyviä tuotteita. Tytöt toivoivat kotiin vietäviksi Herra Hakkaraisen maskotteja, Koiramäen palapelejä sekä satukirjastoon uusia Kunnaksen kirjoja. Me muka herkuttelua vähentävät vanhemmat söimme pussillisen tuoretta, paikallista toffeeta ennen kuin ehdittiin ohitustielle kohti pääkaupunkiseutua.

 

 

Koiramäki oli meidän perheelle uusi tuttavuus, josta sen nelivuotisesta olemassaolosta huolimatta kuulin vasta vajaa vuosi sitten. Osin ehkä hukkunee vielä tunnetun naapurinsa, Särkänniemen huvipuiston, viereen mainonnassakin. Kuningatar Saaran sanoma ”Muistakaa aina pysyä yhtä aurinkoisina kuin olette” mieleen painettuna otettiin suunta kohti koti-Porvoota vain muutama minuutti ennen sulkemisaikaa.

 

Koiramäen Artturin ritarien talvijuhla on muuten avoinna vielä tämän viikon sunnuntaihin 5.3.2017 saakka. Tutustukaa ja vierailkaa, voin luvata, että tässä yleisesti melko asiakaspalvelemattomassa maassa saatte koko perheelle sopivan tekemisen ohella erinomaisen hyvää asiakaspalvelua. Meiltä tän myötä terveiset puodin myyjälle, joka kertoi olevansa huvipuistoperheen kasvatti ja nautti silminnähden työstään asiakaspalveluroolissa.

 

Kiitos Koiramäki, kiitos Särkänniemi, ylititte odotuksemme. Kesällä palataan ja tavataan.

 

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista sekä kuvatarinoin kuten näinä Koiramäki-seikkailuina Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.