Kirjoitukset avainsanalla sairastaminen

Pikkulapsiperheessä taitanee olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että etenkin talvella arkeen lomittuu flunssa- ja kuumekausia. Lasten ollessa vielä pääosin kotihoidossa, pysyy sairastaminen jotakuinkin hallussa ja on osin kontrolloitavissakin, kun on mahdollisuus siirtää kaveritapaamisia jonkun sairastuessa. Päiväkotiarjessa jokainen hoitopäivä onkin sitten enemmän hyvän tuurin varassa. Aina kun jollakin vaahtosammuttimen kokoisella valuu nenä, perheessä jyllää vatsatauti tai kaveri on juuri vieraillut vesirokkonäppyläisessä naapurissaan.

 

Asiointeja terveydenhuollon kanssa on ainakin meillä kertynyt monin verroin lapsia edeltäneeseen aikaan verrattuna. Silloin me aikuiset ei oltu kipeinä juuri koskaan. Nyt saadaan harva se kerta samat kuumeet ja flunssat kuin lapsillakin.

 

Juuri angiina ja korvatulehduspotilaan kanssa lääkärissä käydessäni pysähdyin miettimään, miten paljon lasten kanssa merkitsee mahdollisuus pysyviin lääkäri- ja hoitajasuhteisiin. Samoin merkitystä on sillä, että paikka, jonne kipeänä tai toimenpiteitä edellyttäen mennään, on entuudestaan tuttu. Korvatulehdus esimerkiksi itsessään on usein lapselle niin kivulias ja vanhemmalle sydämen särkevä, ettei siinä vaiheessa haluaisi alkaa mihinkään ylimääräisiin suostuttelujuttuihin vastaanotolla. Meillä on paristi hätätapauksessa iltapäivystykseen jouduttaessa sitäkin kokeiltu - jarrut lyödään päälle viimeistään ovella, eikä korvaan saisi katsoa. Sylissä pitäminenkin rauhassa on vanhemmalta melkoinen taidonnäyte.

 

Tytöt ovat tottuneita tuttuun lääkärikeskukseen, jossa sielläkin pyritään varaamaan aika samalle lääkärille, joka on huolehtinut tytöistä jo useamman vuoden osaavasti ja asiantuntevasti. Odotustilassa vuoroa odottaessa leikit sujuvat rauhallisesti ja sisäänkin mennään tervehtien lääkäriä tuttavallisesti Liisana. On ollut muuten lottovoitto voida muodostaa tiiviimpi asiakassuhde lääkäriin, jolla on kohtaamisen taitoa ja ymmärrys siitä, että hän ottaa huomioon lapsen ja kohtelee häntä ensisijaisena asiakkaana. Arvostan sitä, että hän kysyy lapselta, osaisiko hän itse kertoa siitä, mistä on kipeä ja miksi on tullut vastaanotolle, eikä puhu lapsen ylitse suoraan aikuiselle.

 

Sama on tyttöjen neuvolatädin kohdalla. He menevät hänen luokseen mielellään, ja esikoinen jää empimättä tekemään tehtäviä Carolansa kanssa ilman mua. Kiipeävät syliin siinä vaiheessa, kun lasten tietoja kasvukäyrineen kirjataan koneelle ja antavat lähtiessään halauksen. Luottavat ihmiseen, johon näkevät vanhempiensakin luottavan.

 

Aikuisenakin toivoo, ettei joka kerta lääkäriin mennessään tarvitsisi aloittaa alusta oireiden kertomista, mutta vielä enemmän sitä arvostaa lapsen kohdalla. Sitä, että lääkäri tietää jo vastaanottohuoneen ovea avatessaan, mikä on luokseen saapuvan lapsen kohdalla viimeksi tepsinyt ja mitä osaisi tällä kertaa todennäköisesti suositella. Sitä paitsi ainakin meidän lääkäri huolehtii samalla lapsen vanhemmastakin "Onhan se sun keuhkoputkentulehduksesi jo parantunut?" Ihan mahtavaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Äiti, mä osaan ite", totesi neljävuotias ja marssi apteekin reseptitiskille. Antoi lääkereseptit ja kelakorttinsa äidin lompakosta, ja istahti tuoliin. "Mulla on korvatulehdustauti ja kurkussa joku pöpö, ankiina. Äiti sanoi, että sä autat."

 

Neiti istui tuolissaan senkin ajan, kuten apteekin puolesta sekoitettiin antibiootteja ja äiti etsi vitamiineja koko perheelle "Ei kesken kaiken voi lähteä, pitää odottaa niin kuin on sovittu."

 

Terveisiä siis toipilaskodista. Me napattiin viikonloppuvieraiksemme korvatulehdus ja angiina. Tässä vaiheessa onneksi näyttää siltä, että Burana ja muut särkylääkkeet saadaan laittaa syrjään ja kuumemittarikin nostaa takaisin hyllylleen, sillä antibiootit purevat nopeasti.

 

 

Olinpas hurjan ylpeä meidän esikoisesta koko lääkärireissun. Kipeistä korvistaan ja kuumeestaan huolimatta hän hoiti lääkäriasioinninkin käytännössä itse. Oltiin sovittu, että hän kertoo itse lääkärille sen, miksi me ollaan lääkäriin tultu ja mistä hän on kipeä. Kipeät korvat, kuume ja kurkkukipu tulivat napakasti. Perään hän lisäsi, että vähän vatsakin on kipeä, mutta se voi johtua siitä, ettei syönyt aamupalaa ihan kunnolla.

 

Apteekkireissu heti perään meni samalla tavalla mallikkaasti. Mä seurasin käytännössä viereltä, kuuntelin annostukset ja hoito-ohjeet sekä vilautin pankkikorttiani. Muutoin hän kertoi asiansa ja antoi eteenpäin reseptipinonsa. Lääkekassin sain kyllä kantaa, tyttö keskittyi jo siinä vaiheessa uuteen vilkkuvaan hammasharjaansa. Asiointiin sisältyi ripaus haikeutta - lapset kasvavat kyllä hurjaa vauhtia. Oppivat itsenäiseksi, juuri kuten me heitä siihen opetetaankin, mutta samalla lakkaavat yhä enemmän tarvitsemasta meitä vanhempia arjen asioissa. Nousevat hiljaa siivilleen.

 

Lääkärikäyntiä edeltävänä iltana tulikuumaa lasta sylissä pitäessäni eivät ajatukset olleet ihan yhtä valoisia. Odotettu perheen yhteinen viikonloppu lähestyi ja meillä nämä sairastumiset ovat lähes poikkeuksetta tarkoittaneet viikkojen kierrettä koko perheen läpi käyden. Monta rauhatonta yötä, monta levotonta päivää ja oman sylipaikan etsimistä silloin, kun toinenkin haluaisi kömpiä juuri samaan pieneen koloseen.

 

Tänään onneksi näyttää siltä, että tästä selvittiin vain yhden sairastumisella ja nopeasti tepsivällä lääkekuurilla. Me ollaan jo löydetty hyväntuulista aikaa leipomiselle, satu- ja leikkihetkille ja askartelulle. Tänään varovaisesti ulkoilullekin.

 

Silti - julkaisen vähän vähemmän valoisissa ajatuksissa hahmottelemani sairastamisbingon. Montako teidän perheessä tyypillisesti osuu kohdalleen?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muutamaa päivää ennen joulua tuntui siltä, että jokaisessa ystäväperheessä oltiin jollakin tavoin kipeitä. Ihan hurja määrä kavereita oli kovassa kuumeessa ja rajussa flunssassa (joka kävi läpi yksi toisensa perään kaikkia perheenjäseniä) ja siihen päälle selänniksautukset, umpisuolet ja portaissa kompastumisten tuomat nilkkavauriot.

 

Me oltiin siinä vaiheessa sairastettu kuukausi ja elämä näytti vihdoin siinä määrin valoisammalta, että oli energiaa tehdä muutakin kuin ihmetellä ja katsoa omaa elämää kuin ohitse lipuvaa laivaa. Että siinähän tuo menee, mutten pääse hyppäämään mukaan, saati että olisin ainakaan sen ruorissa. Tilanne tuntui melkein absurdilta - kun me ei oltu voitu tavata juuri ketään kuukauteen, ei nyt joulun alla meidän tervehtyessä vuorostaan ollut ketään tavattavissa. Niin monet sairastivat. Ja sairastavat edelleen. Tekstarit singahtelevat kertoen pitkittyneestä 39 asteen kuumeesta, yskästä ja flunssaoireista kauttaaltaan.

 

Askartelujoulukalenterini hiipui jossakin luukun 15/16 tienoilla siihen, että energia oli poikkeuksellisen arjen keskellä yksinkertaisesti nolla. Melkein jopa pakkasella. Tytöt kuitenkin kömpivät toiveikkaina päivästä toiseen alakerran askartelupöydän ääreen ja toivoivat mua seurakseen. Niinpä me palattiin askartelurytmiin tilanteeseen nähden ajankohtaisilla, mutta hyvin pelkistetyillä askarteluilla. Tehtiin kipeisiin ystäväperheisiin paranemistoivotusten kortteja ja liitettiin mukaan Tigerista löytyneet karkkeja sisältävät sydämen muotoiset rasiat. Yksi päiväuniaika ajeltiin pitkin poikin kaupunkia ja pudoteltiin näitä postilaatikoihin. Tytöt nukkuivat turvaistuimissaan takapenkillä. Kahdessa päivässä vietiin kahdeksan. Nyt saisi viedä melkein saman verran eri ihmisille.

 

Idea on yksi yksinkertaisimmista: laastari irtosilmin ja parilla piirretyllä raajalla. Ei yllä bravuuriksi, mutta ideana lämpimän sympaattinen ja kertoo toivottavasti omalla tavallaan välittämisestä.

 

- - -

Teehetkien koti-blogi ajankohtaisine päivityksineen ja bonuksineen löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoineen Instagramista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Nyt on tärkeintä levätä paljon ja juoda riittävästi", totesivat lääkäristä lähtiessäni.

 

Yllättäen useampana iltana hyvinkin korkeaksi noussut kuume sekä äänen käheys ja kurkun ärtyminen lähes mykkyyden partaalle saivat ottamaan yhteyttä paikalliseen lääkärikeskukseen. Influenssatesti näytti onneksi negatiivista ja keuhkokuume-epäilykin jätettiin lopulta lepäämään. Aikaa kuumeen selättämiselle annettiin loppuviikko, jonka jälkeen asiaan palattaisiin tarvittaessa uudestaan.

 

Kotiin lepäämään lähetetylle toivottiin mahdollisimman paljon lepoa ja unta. Tyttöjen famo ja fafa huolehtivat päivän lastenhoidosta, ruokailusta ja päiväkotihausta, ja työpäivän päätteeksi mies lähti lasten kanssa ystäväperheen seuraksi leipomaan piparkakkuja ja -taloja. Aikaa unelle oli ruhtinaallisesti. Hiljainen koti, jossa suurin ääni oli oma hengitys. Pehmeät pellavalakanat, raikas makuuhuone, pelkästään tunteja nukkumatin matkaan lähtemiselle ja siellä kiireettä viipymiselle.

 

Vaan mitä, mitä, ei se uni käskemällä tullutkaan. Pyörin ees taas, korjasin asentoa, vaihdoin miehen tyynyyn, avasin ikkunan kuumeen karkottamiseksi. Hätistin kolmeakymmentäyhdeksää astetta kevyiden lumihiutaleiden matkaan. Riisuin paidan, vaihdoin mukavaan yökkäriin, palasin alkuperäiseen fleeceen vilun iskiessä. Villasukat jalkaan, pois. Vähän vettä.

 

Ei lähtenyt päänsärky, ei tullut kyllä levollisille unille nukkumattikaan. Piipahti pieniä pätkiä, muttei jäänyt kylään pysyvästi.

 

Elämän syvällisissä mietteissä välähti ajatus, itseasiassa lähes joka ilta toistuva toteamus jommalle kummalle lapselle:" Nyt on aika nukkua, eikä häärätä enää."

 

Minähän aikuisena, vanhempana ikäänkuin säätelen sitä, milloin oletan unen olevan sopivaa lapselleni. Määritän, milloin sen nukkumatin pitäisi tulla. Kello kaulassa, tik-tak-tik-tak, olisi aika jo nukkua.

 

Jos itse en (vastuullisena) aikuisena osaa rauhoittua nukahtaakseni, vaikka tietäisin sen parantavan oloani, miten pieni lapsi osaisi? Miksi sitä sitten odotan, edellytän? "Laitathan jo silmät kiinni, jatketaan juttelua huomenna."

 

Hmm. Olisiko aika keksiä jokin uusi juttu nukahtamisiin?

Ps. Opiskelevan kotiäidin sairasloma? Siis mikä?

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.