Kirjoitukset avainsanalla nukkuminen

Lapsiperheaika on erikoista sitten-kun-leikkiä.

 

Monen monta kertaa olen öisin herätessäni pohtinut, miten mahtavaa olisikaan joskus nukkua heräämättä aamuun. Ettei ihan joka yö tarvitsisi raahautua puoliunessa, silmät sikkurassa lastenhuoneeseen korjaamaan peittoa tai vakuuttamaan öiselle huhuilijalle, että kaikki on hyvin, eikä pimeässä ole niitä mörköjä tai ties mitä muitakaan kummituksia. Silittämään hetken hiuksia ja toivottamaan uudelleen hyvää yötä. Tai hakemaan pienempää, kesken uniensa herännyttä, väliimme aamuyöksi nukkumaan.

 

Tai parisängyn reunalla ahtaasti nukkuessa haaveillut hetkestä, jona saa vallata ihan koko leveän sängyn yksinään, eikä selässä tunnu ensimmäistäkään pienen jalan potkua. Ainoa, joka nukkuisi poikittainkin, olisin vain tahtoessani minä.

 

Että kaikesta rakkaudesta huolimatta olisi mahtavaa joskus nukkua koko yö ilman, että toisella korvalla unenkin läpi valvoo pienten ihmisten unta. Kuulostelee alitajuntaisestikin, kuuluuko lastenhuoneista ääniä tai liikkuvatko tytöt tavalla, joka enteilee heräämistä. Nukkuisi aamulla niin pitkään kuin nukuttaisi.

 

Viime yön nukuin yksin, 400 kilometrin päässä muusta perheestäni. Makasin leveässä parisängyssä pehmeän tuplapeiton alla ja kasasin pääni alle useamman tyynyn. Kokeilin jopa ylellistä poikittain oloakin. Viime yönä kukaan ei potkinut pienillä saati isommillakaan jaloilla selkääni, enkä joutunut pitelemään kaksin käsin kiinni peiton reunasta varmistaakseni, että sitä riittää edes reunan verran mullekin. Yö oli hipihiljainen. Häiritsemätön ja rikkoutumaton.

 

Silti - kylläpä kaipasin muuta perhettä viereeni. Sitä, että saan nukkumaan mennessäni käydä vielä kerran varmistamassa, että nukkuvathan lapset rauhallisesti. Sitä, että puoliso tarttuu lämpimästi kädestä ja toivottaa kauniita unia. Sitä, että joku kömpii viereeni ennen aamua ja hivuttautuu ihan lähelle ja nukkuu uninalle tiukasti syliin rutistettuna lähelläni. Sitä, että aamulla herätessäni tiedän kaikkien olevan samassa aamupalapöydässä.

 

Mahdollisuudesta huolimatta en osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä näemmä edes nukkua pitkään. Sovin näet treffit lapsuuden ystäväperheen luokse aamuteelle melkein ennen auringonnousua. Tälle reissulle, tähän hetkeen se oli ainoa mahdollinen rakonen, mutta toimi tässä tapauksessa erinomaisesti.

 

Tulevana yönä, tänään junan puksutellessa takaisin pääkaupunkiseudun tuntumaan, iloitsen tuhisevasta puolisostani ja siitä, että kuopus painautuu tiiviisti minua vasten nukkuessaan. Lupaan mennä sikkuraisista silmistä huolimatta hyvillä mielin esikoiseni sängyn viereen hetkeksi, kun hän joka öiseen tapaansa aamuyöllä huutelee äitiä. Tarjoan mielelläni suurimman osan peitosta miehelle ja väliin kömpiville lapsilleni. Kaikki tämä öinen elämähän vain tarkoittaa, että minulla on heidät. Oma perheeni. Juuri tänään sillä on erityisen suuri merkitys.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistan lapsuudestani, miten jotakin mukavaa odottaessa ei uni tullut silmään. Tyyny oli huonosti, tuli kuuma ja välillä varpaita paleli, peitto kääntyi mutturalle, eikä yhtään väsyttänyt. Ei tipan tippaa. Mielessä pyöri kaikki ne kiehtovilta tuntuvat ajatukset tulevasta päivästä tapahtumineen. Olkoon se laivaristeily Ruotsiin hotelliöineen, luokkaretki, koulun kevätjuhla, synttärit, eläinpuistoreissu, kylpyläkäynti, kaverin yökylä tai vaikka joulu. Erityisesti oikeastaan jouluaatto. Se, kun tiesi omien vanhempien vielä jäävän hereille paistamaan kinkkua ja tekemään viimeisiä jouluvalmisteluita. Uni ei tullut, ei sitten millään.

 

Me ollaan lähdössä aamulla Muumimaailman Taikatalveen ystäväperheen kanssa. Tytöt ovat tienneet reissusta jo jonkin aikaa ja öitä Muumien tapaamiseen on laskettu monet kerrat. Ollaan luettu Muumi-kirjoja, katsottu Muumimaailman sivuilta heidän videoitaan ja nukuttu päiväunia Niiskuneiti kainalossa. Tänään iltapalan jälkeen alkoi se kutkuttava jännitys. Nukkumatista ei ollut tietoakaan. Tämän kodin pysäkki taisi jäädä välistä unihiekanheittokierroksella. Esikoinen kyllä nukahti päivän touhuista väsyneenä hyvinkin pian. Lähinnä varmisteli, että herätänhän varmasti aamulla ja tuleehan ystäväkin.

 

Kuopus, kaksijapuolivee, nousi sängyssä istumaan kerta toisensa jälkeen. Mietti, keitä haluaa halata ja sitä, näkeekö myös Nipsun. Hetkeksi malttoi laittaa päänsä tyynyyn, kunnes nousi taas - pohti Haisulin vankilaan joutumista (kuten tapahtuu Muumimaailman omalla videolla) ja Pikkumyytä. Hääräsi ees ja taas, yritti vakuuttaa itselleen, että sisko nukkuu jo ja hänenkin pitäisi, että jaksaa ”mä tiedän, äiti.”

 

Tilanteen rauhoittamiseksi kokeilin ensin siirtää keskustelun ihan toisaalle ja sitten toivottaa vain rauhassa hyvät yöt. Ei toiminut, palattiin Haisuliin ja Hemuliin. Pikkumyyhynkin. Oltiin hetki hiljaa. Hmm. Ehkä parempi taktiikka olisi jutella vielä hetki Muumeista ja sanoittaa ajatus siitä, että häntäkin varmasti jännittää huomisen reissun odotus ja siksi ei saa unta – ja että niin äitiäkin. Typykkä jatkoi pontevasti, että joo, ja isää jännittää ja siskoa jännittää. Samassa litaniassa jännitti isosiskon päiväkotikaveriakin, joka oli ollut aiemmin päivällä meillä leikkimässä. Ja famoa ja fafaa ja aika montaa muuta. Ei siis auttanut keskustelu, tuntui vain vilkastuttavan ajatuksia ja innostavan enemmän. Silitin, istuin hiljaa paikoillaan, silitin taas.

 

Lapsenhuoneen pimeydessä palasin monet kerrat omaan lapsuuteeni. Siihen, miten silloin aikanaan ärsytti, kun äitini tai isäni totesi sellaisella aikuisen auktoriteetilla, että ”Nyt pitää nukkua, että sä jaksat huomenna.” Tokihan mä tajusin, että pitäisi nukkua, mutta kun ei malta. Ei saa unen päästä kiinni. Juuri se sama, mitä mä olin toistellut jo viimeisen tunnin. Eipä pudonnut omena kauas puusta.

 

Ystäväni kertoi, että hän jättää reissuista, ystävätapaamisista ja erilaisista juhlista kertomisen aina kunkin päivän aamuun ja takaa sillä levolliset unet lapsilleen. Itse taas koen, että haluan lasten kanssa fiilistellä tulevaa, suunnitella ja ideoida. Se, että käydään yhdessä tulevaa läpi useita kertoja, on lähes yhtä merkityksellistä kuin se itse tapahtuva, odotettava. Mutta sillä menettää myös helposti yöunet. Kumpi parempi, sitä en tiedä. Makuasioita.

 

Nyt pienet ovat kuitenkin nukkuneet jo useamman tunnin. Itse en malttaisi mennä, ajatukset karkaavat huomiseen itselläkin. Sen verran innolla itsekin odotan sitä, että Muumiperhe herää viime talven tapaan taas reiluksi viikoksi talviuniltaan. Odotan Niiskuneidin jäätanssia ja muuta hyvin lapsilähtöisesti rakennettua ohjelmaa sekä tyttöjen tuikkivia silmiä sitä seuratessaan, riemua yhteisistä hetkistä ystävän kanssa. Suunnittelen sujuvaa ruokailua lasten kanssa ja Muumimamman keittiön herkkuja. Odotan Muumimaailman idyllistä tunnelmaa, omaa saarta pelkästään lapsia ja lapsiperheitä varten suunniteltuna. Ihan mahtava idea tää Taikatalvi, muutoin olisi kesäodotukseen pitkä aika. Samalla tavallahan me näemmä käyttäydytään- lapset ja aikuiset.

 

Ps. Pitkät automatkat ovat myös hyvää aikaa jutella rauhassa puolison kanssa. Suunnitella, ideoida, pohtia, parantaa maailmaa. Välillä takapenkkiläisille saa tosin keksiä tekemistä ja valaa uskoa paikallaan istumisen järkevyyteen, mutta se on sitten ihan toinen juttunsa ;)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Äiti, miksi ne susit pitää sellaista ääntä,” pohtii nelivuotias ennen unentuloa susista. Toisinaan hän miettii pitkään niiden ääntä, ulvomista siis ja toisinaan sitä, miten lujaa ne osaavat juosta ja saavatko ne lapsia kiinni. Ihan aina halutaan poikkeuksetta varmistaa, että asuuko niitä meidän kodin lähellä. Sitä, että ei, eivät ne asu lähellä, ja vaikka asuisivatkin, eivät ne tänne sun kotiin ja omaan huoneeseen tule, vakuutellaan ihan joka ilta. Ja silti – asia mitä ilmeisimmin arveluttaa, sillä siihen palataan kuitenkin varmistusten muodossa kerran, jos toisenkin.

 

Meidän nelivuotias on jo viime syksystä saakka pelännyt pimeää (mörköpeloista kirjoitin elokuussa), mutta viime kuukausina pelkoihin on alkanut liittyä osin myös mielikuvitushahmoja (viime aikoina mm. päiväkotikaverin luoma nappisilmähahmo joka vierailee mm. päiväkotikaverin mummolan kellarissa), mutta erityisesti nyt nämä sudet. Susipelolle olen yrittänyt jäljittää lähdettä, josta esikoinen olisi siitä kuullut, sillä silloin olisi helpompaa päästä keskustelussa samalle tasolle. Se, millä tavalla hän osaa susista ja niiden tekemisistä ja elintavoista kertoa, tuntuu siinä määrin totuudenmukaiselta, ettei hän ole voinut susien olemassaoloa ja mahdollista uhkaavuuttakaan itse keksiä.

 

Pimeän pelkoon ja ikävaiheeseen kuuluvaan vilkkaaseen mielikuvitukseen ollaan yritetty tarttua monia teitä. Koska asiat alkavat painaa usein mieltä juuri ennen unta, ollaan yritetty keskustella ihan päiväsaikaankin. Normaalivalaistuksessa, arkisten touhujen keskellä nappisilmät ja sudetkin näyttäytyvät ihan toisenlaisina. Silloin villit tarinat siitä, miten sudet (tai susit, kuten hän kutsuu) raapivat, purevat ja katsovat puiden takaa, pysyvät astetta rauhallisempina.

Merkittävä apu näyttää ilmeisesti löytyvän nyt myös yövalosta, joka saa valaista lapsen huonetta jo ennen nukkumaanmenoa ja siitä läpi yön. Yövalokokeilu meillä on ollut moninainen kaikenlaisista Frozeneista Barbapapoihin ja pingviineihin, laulavina, soittavina ja mykkinä. Piuhallisina ja piuhattomina. Ongelmaksi on oikeastaan kaikissa muodostunut se, että melkoisen isoissa lastenhuoneissa ne eivät ole antaneet riittävästi valoa. Se, että joku pikkuriikkinen himmeästi loistava hahmo nököttää peilipöydän nurkalla tai on vieressä sängyssä, ei auta siinä vaiheessa, kun yöllä kesken unien herätessä tuntuu siltä, että huoneessa on jotakin epämääräistä. Ja no, toinen tosiasia on se, että tunnustan olevani melkoisen nirso, pohjalaisittain kranttu. Visuaalisissa jutuissa vaativa.

 

Kauniin yövalon löytäminen on ollut kiven takana. Sellaisen yövalon, joka valaisee riittävästi, muttei päiväsaikaan ota liikaa huomiota itseensä. Ne monet sinililat Frozenit ja pinkit Prinsessathan suorastaan kirkuvat huomaamaan. Sitä paitsi edellytän, että yöksi päälle jätettävä valo on riittävän turvallinen. Sellaiseksi en ole kokenut tavallista pöytälamppua, jota esikoinen pitkään vaati lisävalona.

 

Esikoisen huoneessa nököttää nyt kauniin tyylikäs yksisarvinen, joka vaihtaa väriä kaikissa sateenkaaren väreissä. Pimeydessä se valaisee juuri sopivasti (on uniasennossa jopa hiljalleen himmenevä) ja päiväsaikaan uppoaa läpinäkyvänä huoneen muuhun sisustukseen. Tosi kivasti toteutettu yövalo, tykkään paljon. Tai siis tykkäämme, sillä ei liene vaikea arvata, että kuopus, joka ei ole toistaiseksi yövaloa turvakseen tarvinnut, on nyt myös esittänyt toiveen omastaan. Saman Aloka-sarjan Kirahvi olisi kuulemma se paras, ”sateenkaali mullekin.” Yövalo on onneksi siis omalta osaltaan rauhoittanut iltanukahtamista. Vaikka pidin yövaloja jossakin vaiheessa vähän huuhaajuttuina, suosittelen kyllä lämpimästi kokeilemaan.

 

Vielä toivoisin tähän rinnalle kirjoja, joissa käsitellään pimeänpelkoa. Niiden löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi.

 

Onko teidän perheidenne satukirjahyllyissä kirjoja pimeän pelosta, möröistä tai muista mielikuvitusolennoista? Tai siitä, mitä öisin tapahtuu? Sellaisina, että ne päättyisivätkin tosi hyvin ja kirjoitustapa olisi riittävästi jokaisen arkea koskettava?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eilen tulin kotiin illan pimeydessä lasten jo nukkuessa. Kotimatkalla kolkutti mieltä aavistuksen huono omatunto. Ilta poissa lasten luota. Tsemppasin kyllä itseäni ajatuksella, ettei läsnäolopakollisessa opintojaksossa ole suoranaisesti valinnanmahdollisuutta toisin ja että monille vuorotyöläisistä ero- ja uusioperheisiin illat erillään ovat arkea, ja että niistä yhteisistä hetkistä iloitaan sitten muina aikoina.

 

Meillä arki on varsin perhekeskeistä. Olen saanut olla tyttöjen kanssa kotona siitä saakka, kun esikoinen syntyi reilut 4 vuotta sitten ja kuopus siitä kahden vuoden kuluttua. Vaikka me tavataan paljon ystäviä, oikeastaan melkein päivittäin, ja tytöillä on omat harrastuksensa kuvismuskarista tanssiin, sitä yhteistä perheaikaa on paljon. Onneksi.

 

Etenkin iltaisin pidetään kiinni siitä, että ollaan molemmat vanhemmat mahdollisuuksien mukaan huolehtimassa iltapesuista, iltasadusta ja nukuttamisesta. Tytöt kun edelleen toivovat, että heidän vieressään istutaan hetki (tai välillä pidempikin hetki) ennen unentuloa. Jutellaan sängyssä vielä iltasadun jälkeen päivän kuulumisista ja tapahtumista, rutistetaan lujasti syliin ja painetaan nenä vasten nenää, poski vasten poskea. Ne ovat niitä tähtihetkiä, jotka tallentuvat syvälle sydämeen.

 

Tosin pystyn kyllä kertomaan aika monta sellaistakin iltaa, milloin tähtihetket ovat olleet aika kaukana. Niitä, joissa pää nousee tyynystä sata ja yksi kertaa, eikä uni tule tai joissa häärätään edes takaisin sängynpäädystä toiseen ja välillä poikittainkin. Koputetaan jalalla seinää ja ihmetellään ääntä tai kopsautetaan pää kerta toisensa jälkeen puiseen sängynpäätyyn. Niitä, joissa juostaan sängyn ja vessan väliä vielä sen yhden kerran milloin milläkin asialla tai pyydetään vettä juuri silloin, kun hiljaisuuden piti vihdoin olla rikkoutumaton. Pyydetään vuorotellen äitiä, isää tai lempinukkea, riittävän väsyneenä mitä tahansa pehmo-otusta litanian jatkeena. Turha edes väittää, etteikö se välillä kiristelyttäisi hampaita.

 

Eilen huomasin taas sen, miten hyvä on katsoa asioita välillä etäämmältä. Nyt kun iltapoissaoloja on ollut säännöllisesti menneen kuukauden muutama viikkoa kohden, annan iltanukutuksen mahdollisuudelle entistä suuremman arvon. Olkoonkin, että välillä häärätään ja hermostutaan, mutta samalla se konkretisoi sen, että lähellä on pieni ihminen, jonka iltapuuhia saa seurata. On se rakas murunen, joka pyytää silittämään selkää, hieromaan jalkoja ja kertomaan milloin pimeässä liikkuvista pelottavista susista, milloin hyvän ystävän pikkusiskosta ja vauvojen kasvamisesta.

 

Hyvää mieltä iltapuuhiin, kauniita unia jokaiseen kotiin.

Kommentit (2)

Annika P.

Kaunis kirjoitus! On ihan totta, ettemme aina pienten lasten vanhempina arvosta tarpeeksi pieniä arjen hetkiä, kuten noita yhteisiä iltahetkiä satuineen ja halauksineen. Juuri siksi on hyvä irtautua välillä rutiineista, kuten sinä opiskelemalla, silloin osaa arvostaa aivan eri tavalla asioita, kun on jäänyt niistä paitsi parinakin päivänä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.