Kirjoitukset avainsanalla nukkuminen

Suomen Latu innosti ihmisiä nukkumaan yönsä ulkona menneenä viikonloppuna. Haasteen ajatuksena oli kömpiä yöksi telttaan tai laavulle, tai karhua pelkäämättömillä vaikka mesikämmenen viereen kuusen alle. Tärkeintä on nauttia luonnosta ja viettää yönsä vaikkapa kansallispuistossa, retkeilyalueilla tai omalla takapihalla.

 

Makuupussit kainaloon ja unikaveri mukaan, nelivuotias ja mä oltiin valmiita tarttumaan haasteeseen. Meillä on tosin ollut viime viikkoina leikkimökkielämä sen verran nousukiidossa, että lähdettiin odottamaan nukkumattia leikkimökkiin kotipihan suojiin. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että vähän täytyi innosta huolimatta kakistella, sillä en oikein innostu mistään liikkuvista öttiäisistä ja mahdollisuus hämähäkkeihin ja koppakuoriaisiin moninkertaistuu väistämättä ulkona nukkuessa.

Pakattiin mukaamme herkut aamua odottamaan ja mulle termospullo teetä illan hämärtyviin hetkiin. Juteltiin neiti neljäveen kanssa paljon luonnosta ja siitä, miten linnut visertävät, käki kukkuu ja pulu huhuilee lähes pöllön tavoin lähimetsässä. Pyjamat päällä katsottiin ikkunoista keskikesän metsän vihreyttä sekä puiden lehdille laskeutuvia ilta-auringon viimeisiä säteitä.

 

Makuupusseihin kömmittyämme luettiin iltasatuina pino Frozen- ja Prinsessa-lehtiä selällämme makoillen. Sivusilmällä näin, että katonrajassa oli liikehdintää. Sinne kuulumatonta. Just sellaista, mikä sai kylmät väreet liikkeelle. Muurahainen, toinenkin. Hetken kuluttua saman jengin sukulainen kurkisti ikkunalaudan raosta. "Äiti, aiotaanko me nukkua muurahaisten kanssa? Mä en kyllä haluais." Ei, en mäkään. En takuulla. Yritin peittää sisäisen järkytykseni lapsen edessä ja miettiä kuumeisesti ja näennäisen rauhallisesti tapaa käydä taistoon kutsumattomia, ennen näkemättömiä vieraita vastaan.

Amatöörimoka: Suklaakonvehdit avoimella tarjottimella. Yllättävän nopeasti loppui muurahaisten marssi mökkiin, kun siirsin makeat herkut ulos. "Ei huolta, kato, miten muurahaiset lähtivät pois." Good job, äiti-ihminen, selvisit parin millin mittaisista vaarattomista ötököistä 15 metrin päässä kodin takaovesta. Kiljumatta.

 

Pieni unikaveri nukahti pitkään juteltuaan jännittyneenä, mutta valtavan onnellisena. Oma ajatukseni oli myös mennä nukkumaan poikkeuksellisen ajoissa, raikas ulkoilmahan väsyttää ja rauhoittaa. Kunnes: Pörrrrr. Pörrr. Ampiainen. A-M-P-I-A-I-N-E-N. Silmänräpäyksessä mieleen palautui useampikin viime päivien muistikuva siitä, että olin kuullut leikkimökin tuntumassa saman äänen siihen enempää reagoimatta. Vilkaisu leikkimökin räystäslaudan alle paljasti pienen ampiaispesän. Meidät erotti se sentin lautaseinä.

 

Leikkimökkinukkuminen alkoi olla tässä vaiheessa turhan extremeä mun makuun. Laitoinkin sisällä kuopuksen kanssa päivystävälle miehelle viestiä siitä, että nyt tarvittais tilanteen haltuun ottaminen ja ritarillisia otteita. Viuh - pampam. Katsoin leikkimökin ikkunasta pihalla ripein askelin kirmaavaa miestäni, joka huitoi harjalla suojavaatetus yllään. Pesä alas, pari lyöntiä ja tulipalokiireellä sisälle terassin ovesta.

Yksi iso, pesän ainoa ampiainen (kuningatar?) jäi uhkaavasti pörräämään lähettyville pitkälle hämärtyvään iltaan ja palasi taas aikaisesta aamusta alkaen etsimään tuhottua kotiaan. Leikkimökki on onneksi tiivis, mutta melkoinen jännitysnäytelmä saatiin ikkunan taakse. Mun ötökättömään makuuni tän kesän kaikki ötökälliset tarpeet täyttävä.

 

Yö itsessään oli elämys. Harvoin nukun yhtä levollisesti ja pitkään kertaakaan havahtumatta kuin mitä nukuin leikkimökissä tuulen humistessa kevyesti. Esikoinen tuhisi rauhallisena ja heräsi aamuun onnellisena silmät sädehtien "Mä tuun tänne taas, kun tulee yö", taisivat olla ekat sanat huomenten sijaan.

 

Tälle yölle esikoinen yritti houkutella leikkimökkiin unikaveriksi isäänsä, muttei saanut vielä vihreää valoa. Josko mummo tai vaari reilun viikon kuluttua tänne saapuessaan tarttuisivat tilaisuuteen. Ampiaisten valtakuntakin kun on siirtynyt toisaalle.

 

Seuraava "Nuku yö ulkona" on vuoden kuluttua, syksyllä 2018. Nukuttaisiinko teilläkin silloin takapihalla tai metsän siimeksessä?

 

- - - -

Teehetkien koti-blogia voit seurata myös Facebookissa sekä aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kerroin muutama päivä sitten meidän 2,5-vuotiaan kuopuksen päiväunikapinasta. Siitä, joka aina jossakin vaiheessa iltapäivän loputtomalta tuntuvaa nukutustuokiota alkoi kääntyä siihen, että eestaas hääräävän pienen vanhempaakin alkoi puhisuttaa ja hampaita kiristyttää. Siihen, että lapsella olisi paljonkin asiaa ja vielä yksi juttu kerrottavana, mutta vanhemmalla ei enää mitään sanottavaa.

 

Koska jokapäiväiset neuvottelutilanteet - ne valmiiksi hävityt - osoittautuivat vanhemman näkökulmasta tuloksettomiksi, päätin pääsiäislomaviikon jälkeisesti hulinasta arkeen palaamisen jälkeen ottaa uuden taktiikan. Että hei, mitäs jos kokeiltaisiin suunnitellusti päiväunettomia päiviä? Niitä on siis kokeiltu joitakin kertoja aiemminkin päättyen lähes poikkeuksetta melkoiseen iltahulinaan. Siihen, että tytöt keinuvat voimistelurenkailla sellaista vauhtia, että päätä huimaa ja hyppivät trampoliinilla "yksi-kerrallaan-sopimuksista-välittämättä" niin, että sydän on syrjällään. Joo, tiedän, että lasten kuuluukin leikkiä välillä hyvinkin vauhdikkaasti, mutta muutoin melko rauhallisten tyttöjen kanssa väsymys saa ylikorostuneen rauhattomuuden esiin.

 

Ensimmäisenä päivänä tein erinomaiset suunnitelmat sille, että lapsi pysyy touhukkaana koko päivän. Kahteen mennessä iltapäivällä oltiin siivottu perusteellisesti keittiön kaapit ja pyyhitty jokainen pöly keittiön kaappien päältäkin, kasattu leikkimökkiin hyllykkö, ruuvailtu uuden nojatuolin jalat paikoilleen ja pesty useampi koneellinen pyykkejä. Tutustuttiin vispilöihin ja vohvelirautaan, ruuvattiin yhdessä erilaisilla ruuvimeisseleillä ja lajiteltiin pyykkejä värijärjestyksen mukaisesti, harjoiteltiin puhtaan pyykin viikkaamista kauniisiin kasoihin. Paristi kokeiltiin ihan tositarkoituksellisesti taktiikkaa "Äiti näkee, että sä olet väsynyt. Nyt mennään päiväunille" - Ei. En halua nukkua. Asia selvä, niin vähän arvelinkin.

 

Kolmen aikoihin lähdettiin hakemaan esikoinen päiväkodista. Vähän ennen kahdeksaa heränneen silmät sulkeutuivat heti, kun auto kääntyi kotipihasta. Ei auttanut, vaikka yritin keksiä keinoja laulamisesta lintujen ja ohikulkevien autojen katseluun. Autossa nukuttujen päiväunien jälkeen palattiin ainakin putipuhtaaseen keittiöön tekemään päivällistä ja vietettiin hyväntuulinen ilta yhdessä. Voiko sen laskea onnistumiseksi?

 

Seuraavana päivänä kokeiltiin uudelleen. Siivottiin leikkimökkiä kevättä varten ja askarreltiin hetki sisällä pyykinpesukoneen valmistumista odotellessa. Lounaan jälkeen kauniin aurinkoinen kevätpäivä houkutti takaisin ulos. Ehdittiin hakea lähikaupasta tarvikkeet iltapäivän pullataikinaan ennen kuin kaksivee veti varalta mukaan otetun uniharson poskelleen ja sulki haukotellen silmänsä. Auringonsäteet ja myöhäisen kevään kevyet lumihiutaleet leikittelivät vuorotellen nukkumatin matkassa olevan kasvoilla. Päiväunista sai energiaa siinä määrin, että leipominen tyttöjen kanssa sujui erinomaisesti. Hmm, onnistuminenhan sekin oli.

 

Tänään ulkoilu- ja touhuiluaamun jälkeen typy kiipesi itse sänkyyn ennen kahtatoista ja toivoi mua hetkeksi vierelleen silittämään. Nyt hän tuhisee jo rauhallista untaan.

 

Ajattelin muuttaa ajatustani. Päiväunellisten ja suunnitellusti päiväunettomien päivien sijaan saa jatkossa tulla myös katsotaan-miten-sujuu-päiviä. Niitä, joina uni tulee, jos on tullakseen tai unet jäävät väliin. Nythän asetelma kääntyi päälaelleen - suunnitelluista päiväunettomista päivistä päivittäin päiväunellisiin.

 

Olen lähtökohtaisesti rutiineista kiinni pitävä, mutta totesin, että tähän juupas-eipäs-taisteluun en enää lähde jääräpäisesti tunneiksi niinä päivinä, joina vielä kahdeltakaan iltapäivällä toisella ei ole merkkiäkään väsymyksestä. Toisaalta kaksivee nukkuu minimissään 11 tunnin yöunet näiden mahdollisten tunnin päiväunien rinnalla, joten päiväunettomien päivien jaksamisen haasteet ajoittuvat lähinnä pariin tuntiin illassa ennen nukahtamista. Tiedän, että lapsilla on kausia, joina oma tahto on vahvempi ja vanhempia koetellaan myös näiden nukkumisten suhteen. Niinhän se oli pari vuotta vanhemmalla esikoisellakin, jolla nykyisin 4,5-vuotiaana on yhä halu nukkua päiväunet muutaman kerran viikossa. Toki voisin väenvängällä keksiä keinoja nukahtamiseen, mutta juuri nyt tilanne ei ole sen väärti. Otan siis tässä hetkellisen aikalisän, menen päivä kerrallaan. Juuri nyt nautin peiton alle kömpineestä pienestä ihmisestä, jonka tiedän tunnin kuluttua heräävän hyvillä mielin virkeänä.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tiedättekö sen tunteen, kun päiväuninukutus alkaa oikeasti puhisuttamaan sitä vieressä istuvaa vanhempaakin? Kun pieni ihminen häärää ees taas ja nousee istumaan juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin vanhempana alkoi olla luottavainen tunne siitä, että silmät sulkeutuvat edes jotakuinkin normaaliin päiväuniaikaan. Tai kun tuntuu, että jokaiseen iltapäivään alkaa poikkeuksetta liittyä neuvottelutilanne lapsen kanssa. Se, jossa tietää, että rakentavista ehdotuksista huolimatta on aika heikoilla. Osin väsytystaistelussa jo ennen sen alkamista.

 

Meillä 2,5v kuopus on useampana päivänä viikossa sitä mieltä, ettei hän enää tarvitse päiväunia. Ei, eikä hän ole ollenkaan väsynyt. Ei tietenkään. Kukapa kaksivuotias olisikaan väsynyt häärättyään ensin aamupäivän ulkona leikeissään ja saatuaan sisälle tultuaan vatsansa täyteen ruokaa? Lähes jokaista aikuista väsyttäisi jo autuaasti tuossa vaiheessa jos päiväuniin tarjoutuisi mahdollisuus, mutta kaksivuotiasta, ehei. Toiveajattelua.

 

Tunnin nukutus ja vajaan tunnin päiväunet. Turhauttavaa sekin. Välillä niin turhauttavaa, että yhteen purtujen hampaiden natinan voisi kuulla kauemmaksikin. Toisaalta jos päiväunet jätetään väliin, ei iltapäivän ja illan menoa kestä kukaan täysihermoinenkaan. Ainakaan siten, että iltapäiville tai illoille voisi suunnitella mitään kaveritapaamisia tai tekemistä kodin ulkopuolella, keskittymiskyky kun alkaa olla nukkumattomalla siinä vaiheessa sen verran minimaalinen.

 

Päiväunien suunnitelmallisempi poisjättäminen silloin tällöin saattaisi tosin olla ratkaisu siihen, ettei kaksiveen kanssa tarvitsisi aina lukea iltasatuja ja jutella sängyssä ysiin, jopa puoli kymppiin. Nythän hän tuntuu siitä vajaasta tunnista päiväunia saavan niin paljon lisäenergiaa, ettei ole toivoakaan silmien sulkemisesta iltaisin kasin aikaan, kuten 4,5v isosiskonsa.

 

Vaikka meidän tytöillä on ikäeroa vajaa kaksi vuotta, olen ilmeisesti täysin unohtanut nää päiväuniajutut ja -rutiinit. Minkä ikäisinä lapset lakkaavat nukkumasta säännöllisiä päiväunia? Yksilöllistä, tiedän, mutta minkä ikäisen voi vielä olettaa nukkuvan? Ja mitä ihmettä niihin iltoihin keksii, jos päiväunia aletaan jättää välistä silloin, kun niitä ainakin vanhempien silmin yhä tarvitaan?

- - - -

 

Aiempia pohdintoja meidän lasten nukkumisesta löydät myös:

- Ihanan hellyttävät ja rasittavan raastavat lapsiperheen iltapuuhat
- "Kun susit tulee öisin..." - nelivuotiaan painajaiset ja vilkas mielikuvitus
- Odottavalla uni ei tule - ajatuksia siitä, miten jotakin jännittävää odottaessa venähtää uniaika lapsiperheessä poikkeuksetta

Kommentit (3)

Vierailija

Meidän esikoisella alkoi taistelu päiväunia vastaan hiukan vajaa 2-vuotiaana 🙄 lopulta tein niin että lähdettiin kotoa vähän pidemmälle lounaan jälkeen ja kotimatkalla lapsi nukahti rattaisiin tai autoon! Tyttö taisi olla 2,5-vuotias kun päiväunet olivat jo jääneet kokonaan pois!

Jenkka

Meidän pari viikkoa vajaa kaksivuotias ei ole nukkunut päiväunia sitten vuodenvaihteen, muuten kuin satunnaisesti autossa pidemmillä matkoilla. Likka on ollut aina huono nukkumaan päivisin ja juuri tuo asetelma, jossa nukutus kestää pidempään kuin itse unet, on meille hyvin tuttu. Silti, jos kyse olisi ollut vain levottomasta hillumisesta, olisin ehkä jaksanut yrittää vielä pidempään. Tämä tyttö kuitenkin nukahti päivisin vain huutamalla. Lopulta tulin siihen tulokseen, että on molempien mielenterveydelle parempi luovuttaa. Lapsen jaksamisessa en ole huomannut mitään eroa, itse sen sijaan olen virkeämpi ja hyväntuulisempi, kun ei tarvitse stressata väsytystaistelua. Oikeastaan koko rumbasta luopuminen oli helpotus.
Yöunille lapsi menee iltaseiskalta ja nukkuu kellon ympäri. Omaa aikaa saan siis runsaasti iltaisin. Nukutuksessa on päivä- ja yöunilla eroa kuin no, yöllä ja päivällä. Iltanukutus on helppo, nopea ja sujuu lempeissä merkeissä. Ainoastaan reissatessa tuntuu välillä, että unet olisivat päivälläkin tarpeen. Silloin olemme joskus käyneet ajelemassa, niin hölmöltä kuin se tuntuukin.
Pitkään olin huolissani lapsen unentarpeen täyttymisestä, päiväunien puuttumisen vaikutuksesta kehitykseen jne. Ja siitä, mitä muut ratkaisustamme ajattelevat. Usein kun aiheesta puhutaan, kokemuksia kertovat vain ne, jotka päiväunissa "onnistuvat". Hiljalleen olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kyllä näinkin voi tehdä! :D On kai se ihan käytännössäkin uskottava, että ihmiset ovat erilaisia ja tarpeet yksilöllisiä.

Vierailija

5-vuotiaaksi on meillä nukuttu päiväunia. 4-vuotiaana ei enää ihan joka päivä, mut niinä päiväunittomina päivinä nukkumaan usein pari tuntia aikaisemmin kuin muulloin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsiperheaika on erikoista sitten-kun-leikkiä.

 

Monen monta kertaa olen öisin herätessäni pohtinut, miten mahtavaa olisikaan joskus nukkua heräämättä aamuun. Ettei ihan joka yö tarvitsisi raahautua puoliunessa, silmät sikkurassa lastenhuoneeseen korjaamaan peittoa tai vakuuttamaan öiselle huhuilijalle, että kaikki on hyvin, eikä pimeässä ole niitä mörköjä tai ties mitä muitakaan kummituksia. Silittämään hetken hiuksia ja toivottamaan uudelleen hyvää yötä. Tai hakemaan pienempää, kesken uniensa herännyttä, väliimme aamuyöksi nukkumaan.

 

Tai parisängyn reunalla ahtaasti nukkuessa haaveillut hetkestä, jona saa vallata ihan koko leveän sängyn yksinään, eikä selässä tunnu ensimmäistäkään pienen jalan potkua. Ainoa, joka nukkuisi poikittainkin, olisin vain tahtoessani minä.

 

Että kaikesta rakkaudesta huolimatta olisi mahtavaa joskus nukkua koko yö ilman, että toisella korvalla unenkin läpi valvoo pienten ihmisten unta. Kuulostelee alitajuntaisestikin, kuuluuko lastenhuoneista ääniä tai liikkuvatko tytöt tavalla, joka enteilee heräämistä. Nukkuisi aamulla niin pitkään kuin nukuttaisi.

 

Viime yön nukuin yksin, 400 kilometrin päässä muusta perheestäni. Makasin leveässä parisängyssä pehmeän tuplapeiton alla ja kasasin pääni alle useamman tyynyn. Kokeilin jopa ylellistä poikittain oloakin. Viime yönä kukaan ei potkinut pienillä saati isommillakaan jaloilla selkääni, enkä joutunut pitelemään kaksin käsin kiinni peiton reunasta varmistaakseni, että sitä riittää edes reunan verran mullekin. Yö oli hipihiljainen. Häiritsemätön ja rikkoutumaton.

 

Silti - kylläpä kaipasin muuta perhettä viereeni. Sitä, että saan nukkumaan mennessäni käydä vielä kerran varmistamassa, että nukkuvathan lapset rauhallisesti. Sitä, että puoliso tarttuu lämpimästi kädestä ja toivottaa kauniita unia. Sitä, että joku kömpii viereeni ennen aamua ja hivuttautuu ihan lähelle ja nukkuu uninalle tiukasti syliin rutistettuna lähelläni. Sitä, että aamulla herätessäni tiedän kaikkien olevan samassa aamupalapöydässä.

 

Mahdollisuudesta huolimatta en osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä näemmä edes nukkua pitkään. Sovin näet treffit lapsuuden ystäväperheen luokse aamuteelle melkein ennen auringonnousua. Tälle reissulle, tähän hetkeen se oli ainoa mahdollinen rakonen, mutta toimi tässä tapauksessa erinomaisesti.

 

Tulevana yönä, tänään junan puksutellessa takaisin pääkaupunkiseudun tuntumaan, iloitsen tuhisevasta puolisostani ja siitä, että kuopus painautuu tiiviisti minua vasten nukkuessaan. Lupaan mennä sikkuraisista silmistä huolimatta hyvillä mielin esikoiseni sängyn viereen hetkeksi, kun hän joka öiseen tapaansa aamuyöllä huutelee äitiä. Tarjoan mielelläni suurimman osan peitosta miehelle ja väliin kömpiville lapsilleni. Kaikki tämä öinen elämähän vain tarkoittaa, että minulla on heidät. Oma perheeni. Juuri tänään sillä on erityisen suuri merkitys.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.